Synnytyksen jälkimaininkeja

Voisin sanoa, että oman lapsen syntymä ja synnytys itsessään ovat olleet mun elämän kohokohtia. Elämäni hirvein ja samalla ihanin kokemus. Sanomattakin selvää että ainoastaan kivun kokeminen teki siitä hirveää. En ole juuri kipua joutunut onnekseni kokemaan elämäni aikana, jos ei lasketa olkapään murtumaa ja pirullisia hammaslääkärikäyntejä! Siksi pelkäsin että olen kipuherkkä.

Se tunne on vaan sanoinkuvailematon kun se oma vauva nostetaan ensimmäisen kerran rinnan päälle. En ikinä unohda sitä! Se tunne helpotuksesta. Kaikesta helpostuksesta, niin fyysisestä kuin psyykkisestä! Mun olotilani keveni kertalaakista ja vauva huusi terveen oloisena. <3 Kaikki oli niinkuin pitikin. 

Eniten jälkeen päin on vaivannut Sampan passiivisuus. Se kuinka se toimi mun sairaalassa oloaikana ja synnytyksessäkin. En tiedä yrittikö se parhaansa... Olen kyllä kertonut sille mun mielipiteeni. Itse asiassa meillä oli toissa iltana melkoinen riita. Tuli mitta täyteen yksinkertaisesti taas sen pään aukomisista. Se ei ole suostunut auttamaan mua juuri missään, ei kotihommissa eikä vauvan hoidossa. Se ei ole ollut viime viikolla töissäkään kun yhden vuoron, joten ei voi senkään piikkiin laittaa laiskuuttansa! Repesin sitten kunnon huutoitkuun kun Samppa vain syyllisti kuinka ilkeä minä olen häntä kohtaan. Musta se oli niin paskapuhetta... Olen mielestäni rauhoittunut entisestään vauvan syntymän jälkeen. En ole juuri jaksanut riitaa haastaa S:n kanssa, enkä ole korottanut ääntäni kuin muutaman kerran oikein ärsytyksen vallassa. Sitten se vaan väittää että minä olen se joka oon ilkeä, ja meidän parisuhteen huono ilmapiiri johtuu ainoastaan mun käytöksestä!

Sen jälkeen en vaan voinut muuta kuin itkeä. Nappasin vauvan siltä sylistä ja sanoin suutuspäissäni että antaa mun vauva mulle. Sitten menin makuuhuoneeseen ja itkin silmät päästäni vauvan nukkuessa mun sylissäni... Jonkun ajan päästä toi vatipää tuli makuuhuoneeseen ja yritti muka halata. Työnsin sen pois ja käskin muutenkin jättämään rauhaan. Sanoin S:lle että tiesin tässä käyvän näin. Jos raskausaika meni kuperkeikkaa, niin mitä sen jälkeinen aika voisi muuta olla kuin samaa scheissea? Sitten sanoin että varmaan mun pitää taas kohta lähteä tästä mun vanhempien luo asumaan vauvan kanssa, jos meidän yhteiselo ei toimi. Sen jälkeen sekin vakavoitui ja pyysi saada mahdollisuuden korjata asioita. Se myönsi että on ollut laiska ja saamaton, eikä ole auttanut mua tarpeeksi. Niinpä niin. 

Tässä nyt katsellaan taas tilannetta. Enpä jaksa pahemmin stressata, mutta S tietää että se saattaa menettää mut ja pojan tosta noin vaan idiotismillaan. Se tietää että pärjään ilman sitä. Onhan se sen nähnyt. Minä syötän ja hoidan pojan, ei me tarvita sitä välttämättä mihinkään! Toivon että se ryhdistäytyy... :-/

Tällä hetkellä oon melko väsähtänyt muutenkin. Ottaa aikaa totuttautua uuteen rytmiin ja valvomiseen. Epparihaava on myös kipeytynyt kaikesta touhuamisesta, kun tässä niin paljon pitää itse tehdä. :-( Olen joutunut ottamaan buranaa kahtena päivänä peräkkäin. En ole silti vieläkään uskaltanut katsoa alakertaan!:-S Hmm. Ehkä tässä joku päivä.:-D 

Ajatus alkaa katkeilla... Äh, olkoon tää nyt tällainen teksti ja lisempää taas myöhemmin kuin jaksaa. 

P.S. Meillä on alkanut imetys sujumaan vallan mainiosti!<3 Oon niin onnellinen että poika on alkanut vihdoin huolimaan rintaa ja lisämaidon määrä on tällä hetkellä melko vähäistä! Koko ajan se vaan haluais tissitellä kun on hereillä. :-D Että kovaa hommaa tuo imetys! Mulla on myös paino tippunut tähän mennessä - 14kg! Miettikää, kauhee määrä! Painan siis alle sen mitä ekassa neuvolassa aikanaan... Mut mulla on kyllä tätä elopainoa että pudotettavaa riittääkin. :-P