3kk neuvolaa ja voimavaroja....

Hellou! Me käytiin Nuutteroisen kanssa tänään 3kk neuvolassa, painoa potsulla oli huimat 7340g ja pituutta 64,1cm. Mun iiihana rakas pallero kasvaa niin kovaa vauhtia ettei äiskä pysy mukana! Nuutille annettiin myös kaksi rokotetta ja menetin niidenkin takia turhaan näemmä yöuneni, sillä poika tuskin huomasin niiden pistämistä.:'-)

Palautin neukkutädille myös viime kerralla saamana "Voimavara"-kaavakkeen. Samppa jopa suostui täyttämään oman mielipiteensä asioista, mutta olisihan se pitänyt arvata miten se sen toteutti. Laittoi jokaiseen kohtaan saman vastauksen antaen ymmärtää että kaikki on OK ja vauva-arki sujuu kuten parisuhdekkin. Suutuin tästä S:lle. Itse rastin tietysti asiat kuten ne omasta mielestäni ovat.. Kaavaketta läpikäydessä paljastin neuvolantädille meidän perheen laidan, miten se oikeasti on. Itseasiassa tuli jotenkin jopa helpottunut olo! Terkkari ehdotti hakeutumista erääseen paikkaan jossa me voitaisiin jutella S:n kanssa asioista, mutta eihän S suostu siihen. Sanoin kyllä että itse olisin tähän suostuvainen, mutta mies ei, joten näillä eväillä edetään. Tosin tällä hetkellä ei edetä kun kyseessä on pieni etäisyyden otto.

Tää vanhemmilla lymyilyhän on ollu pelkkää hyvää. Siihen saakka kunnes pikkusiskoni möläytti tänään suutuspäissään kuinka "teini" minä olen kun lapseni kanssa vanhempieni luona piileskelen, enkä osaa elää omaa elämääni. Hän ei tiedä koko totuutta, joten tuollainen möläytys oli oletettavaa, loukkasi silti. Hän itse on tullut kesäksi vanhemmilleni asumaan, sillä on kesätöissä kotipaikkakunnalla (ja asuu, syö sekä ajaa vanhempieni bensat!!). Sillä pitäisi siis olla yhtä vähän noka koputtamista kuin itse kullakin tässä taloudessa. Vituttaa vaan, vi-tut-ttaa.

Kaiken huippu on, että Laura (isosisko) on myös tulossa kotiin käymään heinäkuun puolivälistä elokuun alkuun. Hän siirtyy työtehtävistä Aasiasta Keski-Afrikkaan, jepjep. Saa nähdä millanen soppa tässä taas kehkeytyy, pitänee alkaa katteleen niitä asuntoja ihan tosissaan!

Nyt painelen Nuutin viekkuun nukkumaan, onko oikeesti ihanampaa paikkaa kun oman pienen vauvan vieressä?! Ei oooo!!<3

Äiti vaan kuvaa kun toinen vetelee päikkäreitä.<3

Leipasin muuten juhannuksen Amerikan juustokakkua, oli melko hyvää!:P

Juhannusta

En jaksanut toivotella täällä juhannuksia erikseen, koko juhannus tuntuu muutenkin ihan turhalta juhlalta mun elämässäni! Teinivuosien jälkeen en ole juuri minään kesänä "juhlinut" juhannusta, ja viime juhannuskin meni raskauspahoinvoinneissa ja työn merkeissä. Viime juhannuksena mietin, että seuraavaan juhannukseen on pieni ikuisuus. :-D 

Viime viikolla soittelin Sampalle ja kyselin tulisiko tämä viikonlopuksi katsomaan poikaa tänne mun vanhemmille. Toisin sanoen viettämään sitä juhannusta tänne meidän kanssa. Sain pitkälle kohti loppuviikkoa epämääräisiä "Katellaan" -vastauksia. Lisäksi usein kun soitin sen kerran päivässä S:lle, se oli usein joko väsynyt, sillä oli muita kiireitä, tai sitä ei vaan huvittanut jutella. En sitten soitellut torstain jälkeen sille, mutta se ilmestyi jokatapauksessa meille perjantaina kun sillä ei ollut töitä. 

Olin vähän happamana alkuun kaikesta vähäisestä yhteydenpidosta ja S:n välinpitämättömyydestä. Toki se huomioi Nuuttia kun tuli ja piteli sylissäkin. Nuutin mentyä nukkumaan yritin kuitenkin jutella Sampalle ja selvitellä meidän välejä, sanoin että haluaisin puhua hiukan vakavammin. S ei alkanut millekään, heitti jälleen huulta vaan kaikesta ja virnisteli päälle. Mua itketti taas vähän, mutta eipä lohtua tai ymmärrystä herunut.

Olisi tehnyt mieli passittaa S samana iltana jo takaisin kaupunkiin, kun ei kerran viikon näkemättömyyden jälkeenkään kiinnostanut puhua mistään! Nukuttiin kuitenkin yön yli ja en jaksanut välittää enempää, nieleskelin vihani. Ajattelin että toki S:lla on oikeus olla poikansa kanssa, vaikkei se sen rakkaus Nuuttia kohtaan ole ainakaan käsinkosketeltavaa. Tokaisihan se mulle sitten kykenee kyllä olemaan pojasta erossa vaikka viikkoja, sillä hän ei ole kuten minä (joka ei voi olla ollenkaan poikasesta erossa...). Mua surutti sen letkautus....  Lauantaina me vaan hengailtiin kotosalla enkä kehdannut riidellä tai näyttää nyrpeältä porukoiden edessä. Sunnuntaina, eli tänään, käytiin jopa sukuloimassa mummolassa. Toisin sanoen pakotin S:n tulemaan mummolaan, sillä en jaksa enään vastailla kaikkien ihmetykseen MISSÄ SAMPPA, JA MIKSI OLEN EDELLEEN VANHEMPIEN LUONA NUUTIN KANSSA.  Siispä kukaan ei kysynyt näitä kiusallisia asioita. S kuitenkin lupasi jäädä vielä jopa yhdeksi yöksi, sillä maanantaina ei ollut luvassa lainkaan töitä. Palattiin porukoille, päästiin sisään, Nuutti päätti vielä torkahtaa ja salamana S hakee reppunsa ja sanoo että onkin päättänyt lähteä kaupunkiin. Että hänellä on hommia. HOMMIA?! Eli ei vittu mitään hommia ole, vaan sai yksinkertaisesti taas tarpeekseen meistä. Ei sen kummempaa juttelua aiheesta, ei selityksiä, ei halauksia ei varsinkaan suukkoa. Ei vittu mitään. Heipat ja jätkä livisti tiehensä. Selkeästi velvollisuudet oli hoidettu kun oli taas käyty hetki hymyilemässä täällä ja vietetty pakonomaisesti aikaa oman pojan kanssa. Vituttaa. Vituttaan niin maan perkeleesti. Miksei se tahdo viettää MUN kanssa aikaa? Tääläl on kaikki puitteet siihen, iso talo, mulla on oma iso huone, on tv on netti on elokuvia on vittu kaikkea! Tai sitten voitas vaan olla ja jutella.. mutta eih.

Meen keskiviikkona Nuutin neuvolaan kaupunkiin, mutta päätin just että meenkin päiväreissulle. En todellakaan mee kaupunkiin näissä tunnelmissa. Eikä S kyllä kysynytkään tullaanko me kaupunkiin.. Se sanoi perjantaina mulle ettei aio enää ruinata meitä kaupunkiin, kun kysyin miksei se ole edes pyytänyt meitä takaisin kotiin. Ei sen kummempia selittelyjä. Mutta hän ei kuitenkaan tahdo erota! En ymmärrä. Mun ymmärrys ei riitä.

Minkähänlaista juhannusta sitä uskaltais toivoa ensi vuodelta? Tai kuvitella missä me Nuutinpalleroisen kanssa ollaan... No en kuvittele ainakaan liikoja.

Sääli on sairautta

Mulla käy sääliksi, mua itseäni säälittää ja pidän pian itseäni todella säälittävänä.

Soitin S:lle kun siltä ei tullut eilen kuin yksi tekstari "Joo", vastaukseeni oliko tämä ollut töissä. Ei siitä puhelusta tullut taaskaan yhtään mitään. Kysyin oliko S miettinyt mitään meidän välisiä asioita, ei kuulemma. 

Mua alkaa kohta pelottamaan koko omilleen muutto pojan kanssa. En todellakaan halua mennä riitelemään kaupunkiin takaisin S:n kanssa, tiedän että se noidankehä jatkuu vaan jos sille ei tehdä mitään. Eikä S näytä ajattelevan mitään, niin miten asioille voitaisiin mitään tehdä?! Sanoin S:lle hiljaisen puhelun päätteeksi, että täällä me pojan kanssa sitten ollaan, ja S vastasi että niin olette. Sitten heipat ja kylmä puhe sai päätöksensä.

Ärsyttää niin maan perkeleesti! EN KESTÄ. EN KESTÄ EN KESTÄ! Miten joku voi olla niin idiootti?! Miksi se haluaa menettää meidät, MIKSI!!? Miksi mulle ei sitten suoda sitä onnea mitä halusin S:n kanssa??? Saan olla todellakin yksin onnelinen Nuutin kanssa. Välillä vaan on niin yksinäistä, ja pelottaa kuinka kauan tätä yksinäisyyttä sitten jatkuu... Kaikki tämä epävarmuus, pelko tulevasta, miten me pärjätään Nuutin kanssa? Toki me pärjätään ilman Samppaa, mutta kaikki tuleva säätäminen... Asunto, raha-asiat jne. Pelkään etten pärjää, enkä voi ikuisuuksiin "piileskellä" vanhemmilakaan. Ahdistaa. Säälittää.. Mieli matala.

Nuutteroinen pian 3kk

Vaikka vannotin etten kutsu Nuuttia ihme lempinimillä, niin johan oon alkanut vääntämään niin "Nuutteroista", "Nuutinpalleroa", "Nuutindaalenia".. ja mitä kaikkea lässynläätä.:-D Ilmeisesti rakkaalla lapsella on monta nimeä!

Nuutti on todella eloisa tyyppi. Kolme päivää vanhempi pikkuserkku E. on Nuuttia paljon "vauvamaisempi". Hän ei muun muassa osaa kiljahdella, äännellä tai naureskella ääneen kuten mun Nuutinpoikanen! N on tehnyt edellä mainittuja asioita jo monta viikkoa. Olen itsekin hiukan yllättynyt poikasen nopsasta kehityksestä. Terveydennhoitajan käydessä kotikäynnillä vauvan syntymän jälkeen hän "ennusti" pojan alkavan puhumaan aikaisin kun tämä otti niin tiukkaa katsekontaktia jo vastasyntyneenä! Alan epäillä tämän paikkaansapitävyyttä myös... Juttelen itsekin paljon Nuutille ja aina hänen hereillä oloaikana me poristaan kovasti toisillemme, sekä naureskellaan. :-)

Mun pieni vauva ei ole enään niin kovin pieni. Nuutti käyttää suurimmaksi osaksi 68cm vaatteita ja on varmasti jo 7kg painava. Kädet väsyy melko pian pikkumiestä kannellessa ympäriinä! Nuutti syö myös edelleen rintamaitoa ja on kyllä melkoinen maidontankkaaja. Tissillä ollaan joka tunnin päästä välillä ja viihdytään nykyään jopa yli puoli tuntia kerrallaan. Melkoinen nautiskelija siis. Hän ei myöskään harrasta puklailemista lainkaan kuten pikkuserkkunsa E. Tämä tuntui puklailevan järjettömiä määriä joka syötön jälkeen, raukkaparka!

Nuutti tunnistaa selkeästi mut äidikseen, sillä on alkanut hiukan vierastamaan ihmisiä. Varsinkin päiväunilta herätessä jos esimerkiksi mun oma isäni hakee hänet herättyään, Nuutti parkaisee lohduttomaan itkuun kun näkee mut. Mutta rauhoittuu kun otan hänet syliin. :-D Samppaa Nuutti tuskin pian tuntee lainkaan... Tai en oikeastikaan usko että N "tunnistaisi" tätä vielä miksikään läheiseksi ihmiseksi. Nuutti itkeskelee oikeastaan vaan jos on joku "hätä", kuten nälkä, kakat housuissa tai väsymys. Enimmäkseen hän on vaan tosi tyytyväinen poitsu, hymyilee tosi paljon ja hänet saa herkästi nauramaan.

Nuuttia on alkanut kiinnostaa myös kaikenlaiset lelut ja mobilet. Kovasti tykkää ihmetellä kaikkea värikästä ja kuunnella erilaisia soittoleluja, oikein kiljahtelee välillä ja ojentelee käsiään ylös alas innoissaan! Sylissä ei viihdy makuuasennossa kuin oikein väsyneenä tai vasta heränneenä, muutoin hakeutuu aina istuma-asentoon tai mielellään haluaisi seisoa jaloillaan sylissä ja hyppiä. Tykkää siis jumppailla sylissä ylös-alas ja nauttii erityisesti jos häntä nostelee samalla ilmaan. :-D Lattialla ja sitterissä viihtyy kyllä melko pitkiäkin aikoja itsekseen jos on leluja katseltavana. Viime päivinä N on myös oppinu näyttämään kieltä ja hiukan "päristelemään" sillä! Kuola valuu kyllä myös oikein valtoimenaan ja tykkää syödä omia nyrkkejänsä. Tuttia ei huoli edelleenkään. Tuttia söis ainoastaan synnärillä ja sen jälkeen on aina sylkäissyt sen suustaan..

Nyt taidan painella unille mutta kirjoittelen myöhemmin lisää. :-) 

Kaksi viikkoa, kaksi päivää...

Ne ihanat kaksi päivää on kuin muisto vain, taas kerran. Olen alkanut vihaamaan niitä kaksipäiväisiä huumaavia hetkiä. Kaksi viikkoa erossa - kaksi päivää yhdessä onnellisia. Siitähän ne kestävät avoliitot on varmaan tehty, eikö? 

Olen pistänyt viimeisen neljän päivän aikana montakin asiaa merkille Sampasta ja meistä. Vast'ikään tosiaan havahduin tuohon kuinka meidän onni kestää alle 48h, mutta sittemmin olen huomannut mitä tapahtuu sen jälkeen. Samppa osaa selkeästi sanoa niitä kauniita sanoja, mutta ei todellakaan ole valmis tekemään mitään käytännössä niiden asioiden parantamisen eteen. S:n mielestä osallistuminen vauvanhoitoon tarkoittaa edelleen sitä, että pojalle käydään näyttämässä hymynaamaa metrin päästä silloin tällöin ja matkitaan muutaman kerran vauvan ääntelyä. Sain sen kylvettämään Nuutin torstai-iltana kun pakotin, vaippaa ei ole suostunut enään kotona vaihtamaan. S ei ole myöskään ollut kuin kolmessa työvuorossa tämän viikon aikana, kahdessa illassa ja yhessä aamussa. Herra nukkui myös ensimmäisen yön kotona mun vieressä sängyssä, kun sai Sitä. Sen jälkeen siirtyi sohvalle "nukkumaan paremmin", vaikka Nuutti ei todellakaan edes itke öisin kun ehdin aina herätä jo sen nälkä-äkinään. Olen yrittänyt jopa väkisin lähentyä S:n kanssa, pyrkinyt että se nukkuisi mun kanssa samassa sängyssä ja niin edelleen. Tuntuu hullulta että nykyään S haluaa mielihyvin nukkua sohvalla, minne se raskausaikana ei olisi mistään hinnasta halunnut mennä. Se eräs kerta loppu raskaudesta kun riideltiin pahemman kerran ja "passitin" sen sohvalle. Se vänkäsi vihaisena ovensuussa ainakin tunnin ennenkuin luovutti ja meni sohvalle nukkumaan... Nykyään se ei vaan voi Nuutin takia vaatia sänkyä itselleen, N kun ei voi nukkua mun kanssa sohvalla!

Viime päivinä olen yrittänyt suostutella Samppaa laittamaan Nuutista teettämiä isoja kuvatauluja seinälle, sekä kahta hankkimaani hyllyä. Meillä ei siis ole seinillä yhtikäs mitään, ei edes kelloa, koska Samppa ei halua! Sen mielestä seiniin ei saa laittaa yhtäkään reikää, miettikää! Olen siitä saakka halunnut hyllyjä ja kelloa seinään kun muutettiin tähän marraskuussa, mutta EI. Se sanoo että jos meen itse nakuttamaan niin se repii ne pois! En vaan ymmärrä millä logiikalla se näitä hommia ajattelee...

Eilen yritin sitten miellyttää sitä kaikesta paskasta huolimatta, ja kokkasin illallista kun S tuli töistä klo 22. Miellyttämisellä yritin mm. saada sitä suostumaan niihin hyllyihin ja tauluihin... Tein kaikenmaailman salaatit, ostin toisenlaista salaatti ja juustopatonkia, oli levitettä, oli salaatinkastiketta, oli makkaraa ja lihaa.. Pöytä katettuna kun herra tuli töistä. Ensimmäisenä se kuitenkin meni tokaisemaan, että niitä hyllyjä ei muuten sitten tuu. Suutuin. Miten helvetissä voi elämä mennä pieleen muutamasta reiästä seinässä???? Mitä kaikkea minä olen joustanut ja katsellut S:n käytöstä, enkä saa lapsestani laittaa kuvia seinille ja muutamaa hyllyä asuntoon?! Paloi päreet, kirjaimellisesti. Taisi lentää juustopatonkikin minne sattuu siinä huumassa.

Kaikki nämä pienet arkiset idioottimaiset riidat kaiken tämän muun paskan lisäksi. Pälli räjähtää totisesti, en jaksa! En jaksa tuota aikuista, pöhöttynyttä ja suuta aukovaa 24-vuotiasta lasta enään, joka kaiken lisäksi haluaa dominoida kaikkea mun elämää täällä kaupungissa! Ja se ei edes vaivaudu tekemään mitään arkiaskareita täällä kotona kun me tullaan tänne. Se itsekin toteaa, kuinka hän kyllä tekee täällä asioita silloin ku me EI OLLA TÄÄLLÄ, mutta ei tosiaan silloin kun minä tulen tänne Nuutin kanssa.

Tulee tosiaan sellainen olo kuinka se "alistaa" mua toiminnallaan. Olen tällainen turhanpäiväinen äitiysLOMALAINEN, koska pelkkää lomaahan tämä lapsen hoito vaan on! Sen verran rankkaa kuitenkin ettei hän itse voi hoitaa lastaan lainkaan. Ei edelleenkään minkäänlaista arvostusta, ei kiitosta mistään. Ei edes siitä valmiista illallisesta, minkä S kyllä veti huiviinsa mun vollottaessa vieressä.

Alan olla jo henkisesti melko kypsä eroon. Tänään kun märsäsin sille että onko sen panos meitä kohtaan oikeasti näin olematon, en saanut vastausta, Se ei ole kertaakaan tänä aikana suostunut puhumaan mun kanssa asiallisesti, käyttäytyy vaan todella lapsellisesti ja vääntää tyhmää vitsiä kaikesta. Kysyin siltä eilen illalla että miksei se koskaan sano Nuutille että rakastaa sitä, tai hellittelis sitä (koska se ei mm. ikinä ole suukottanut sitä poskelle tai halannut!), niin S käänsi tyylikkäästi puheenaiheen johonkin täysin muuhun. Lisäksi se tuhahtelee mulle tylysti ettei sen tarvitse selitellä mulle tunteitansa! SERIOUSLY. Sen jos jonkun olisi alettava selvittämään mulle tunteitansa! Raukka mikä raukka....

Huomenna lähden vaihteeksi porukoille. Sanoin S:lle että paskapuhetta se, että meillä ei sujuis sen vuoksi kun oon alkanut viihtymään vanhemmillani. S ei vaan todellakaan halua tulla toimeen meidän kanssa kotona, se haluaa olla itsekseen. Se ei osoita MITÄÄN muutosta, että se haluaisi meidän olevan ja viihtyvän täällä kaupungissa - päinvastoin! Tekee kaikesta jatkuvasti hankalampaa: haastaa riitaa joka helvetin arkiasiasta, ei käy ruokakaupassa mun kanssa vaan minä joudun meneen sinne vauva kainalossa, ei nuku mun kanssa samassa sängyssä, ei hoida poikaa edelleenkään.... lista tuntuu olevan se sama ja loputon!

Tää blogi on niin konkreettinen todiste mulle siitä kuinka pitkään oon kattellut tätä. Tuntuu että mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko poistan tän koko blogin ja hyväksyn tän tilanteeni tai eroan ja alan elää elämääni Nuutin kanssa. Olen pohtinut minkähänlaisia tekstejä multa syntyisi kun ei olisi tätä taakkaa tästä paskasta suhteesta S:n kanssa? Voisin keskittyä Nuuttiin ja muhun, meidän hyvinvointiin...

Tästä tuli taas pitkä ja sekava vuodatus. Olen vaan väsynyt ja vittuuntunut tällä hetkellä. Koska uskallan tehdä sen lopullisen liikkeen? Kuinka paljon jaksan vielä uskoa? 

Itkin äidille tänään puhelimessa, ja se sanoi ettei sen sympatiat enää riitä S:aa kohtaan. Alkaa kuulemma senkin mielestä menemään jo liian pitkälle tää touhu kun S tuntuu suorastaan häätävän meitä toiminnallaan kaupungista mun vanhempien luo!

Lahjasaalista

Ajattelin pistää tänne vielä kuvia mitä Nuutti ja me saatiin lahjoiksi nimijuhlissa, sillä me saatiin ihania juttuja!

Nuutin kummi antoi ihanan vauvasormuksen, mikä koreileen mun hopeisessa kaulaketjussa sydämen kaverina. <3

Mun vanhemmat antoivat iiiihanan "veistoksen", mikä on tehty Willowtreesta. Toki pari joka pitelee rakastavaisesti vauvaa on hiukan kliseinen tällä hetkellä, mutta symboloihan se juuri sitä mitä tämän pitäisi tällä hetkellä olla. Realistisempi varmasti olisi ollu vain nainen ja vauva!:-D 

Toinen kummi antoi tinakehystetyn albumin, sekä toinen tinakehyksen vauvasormuksen lisäksi! Edessä olevan vaaleansininen kehys on myös kaunis. Tykkäsin näistä todella paljon, kunpa ne saisi vaan hyllyille ja esille!

Nuutti sai myös jotain leluja kuten kuvassa olevan härpäkkeen, sekä sen lisäksi ripustettavan soittimen. Oma kummitätini antoi muumi pyyhkeitä sekä kuvassa olevan lasten lautanen+muki -setin. :-)

Pyjamoita koossa 74, hyödyllisiä hyödyllisiä!!:-)

Nuutti sai myös ystäviltäni Pentikin super perhmeän pupun! Awwws.<3

Kiitoskortit teetin Ifolorilla ja laitoin valmiille kuvapohjalle juhlapäivänä otetun nauravaisen kuvan Nuutista. :-) 

Anna mun kaikki kestää

Hei vaan "pitkästä" aikaa. Seidin kyseltyä mitä meille kuuluu, rohkaistuin jälleen valittamaan blogin puolelle. ;-)

Merkittävimpiä tapahtumia viime aikoina on ollut päällimmäisenä Nuutin nimijuhlat, mitä vietettiin kaikista hangoitteluista huolimatta 2.6 sunnuntaina. Paikalla oli kummankin lähipiiri, yhteensä n. 25 ihmistä. Mulla piti kiirettä nimijuhlien alla, sillä leivoin voileipäkakut sekä täytekakut itse. Siinä ohessa piti hoitaa myös Nuutti, sillä äiti taas vietti ulkotöiden parissa yleensä päivät. Mulla oli melkeinpä huono omatunto kun en ehtinyt viettää Nuutin kanssa niin paljon aikaa paria-kolmea päivää ennen juhlia. Tosin N istuskeli puoli-istuvassa asennossa vaunuissa parin metrin etäisyydellä musta keittiössä ja töllisteli mitä äiti touhuaa. :-D On se niin tyytyväinen poika ettei voi muuta kun mainoa! N on onnellinen kunhan saa tissiä, halittelua ja pusittelua, kuivan vaipan säännöllisin väliajoin sekä juttuseuraa.:-) 

Sacherkakku karkkikoristelulla!:-P

Yritin saada Samppaa viime viikon torstaina tulemaan mun porukoiden luo auttamaan juhlavalmisteluissa, sillä S:lla ei ollut tiedossa töitä loppu viikolle. No turhaan yritin saada. Vastaus oli perus "En tuu", ja mm. veljen uuden mopon hakeminen toiselta paikkakunnalta oli tärkeysjärjestyksessä edellä. Oisin kaivannut Nuutin hoitoapua leipomisten keskellä, sekä joku olisi voinut olla apuna myös pihan laitossa kuntoon. Vetosin että Samppakin voisi tehdä jotain nimijuhlien eteen, mutta S saapui sunnuntaina sitten juhliin tyylikkäästi päästen taas kuin koira veräjästä. Kyllähän me pärjättiin Nuutin kanssa kaksinkin, mutta totta se on paljon raskaampaa hoitaa lasta ja yrittää touhuta siinä sivussa kaikkea muuta. Olin TODELLA väsynyt ja täysin koomassa kun juhlat oli juhlittu! Tuntuu etten vieläkään ole selvinnyt niistä...

Sampan äiti viestitteli myös ennen juhlia mulle. Vaihdettiin muutama sananen tästä mun ja S:n tilanteesta, ja sen mielestä mun pitäisi vaan hammasta purren olla S:n kanssa yhdessä kaupungissa. Se myös yritti puolustella S:n viime kertaista toimintaa, että tultiin N:n kanssa huonoon aikaan kaupunkiin kun S oli väsynyt eikä oikein jaksanut meitä! No anteeksi vain mutta ei tultu ihan huvin vuoksi kaupunkiin tuolloin, ja toisekseen onko huonoa aikaa nähdä tyttöystävää ja eritoten omaa lastaan?! Hän myös sanoi että S tottuu helposti olemaan yksikseen, eikä tule sitten meidän kanssa toimeen kun ei olla kotona. Mun mielestä S ei ole tottunut olemaan meidän kanssa, ei vaikka kuinka yritän! S yrittää hangoitella kaikin keinoin vastaan, jotta ei tottuisi koko perheen rutiineihin! Kaiken kukkuraksi hän myös sanoi että vieraiden mielestä meidän nimijuhlat voivat tuntua kiusallisista kun moni tietää mun ja S:n epämääräisen tilanteen. Muun muassa S:n isän naisystävä ei suostunut tulemaan nimijuhliin sen vuoksi. Miettikää.. niin kypsää. Sitäpaitsi me ei olla tätä meidän tilannetta "näytetty" kenellekään muulle ulkopuoliselle, me ollaan kodin ulkopuolella käyttäydytty asiallisesti aina.

No se siitä. Mutta juhlat meni mun mielestä hienosti olosuhteisiin nähden. Tarjoilut meni nappiin, vieraat tuntui viihtyvät ja ohjelmakin oli mukavaa. Ensin minä paljastin Nuutin koko nimen, jonka jälkeen nostettiin kaikki malja pojalle. Sitten tuttunu lauloi kaksi laulua pianosäestyksellä, Yön biisin "Ihmisen poika" sekä Johanna Kurkelan "Ainutlaatuinen". Molemmat omia valintojani, S ei näihin halunnut puuttua mitenkään. Hän nyt ei olisi halunnut mitään lauluesityksiä koko juhliin. Sen jälkeen pappani piti puheen ja alettiin kahvistelemaan. Juhlien päätteeksi istutettiin omenapuu vanhempieni pihalle. :-) Niin ja saihan Nuutti kummejakin, ne nimitettiin myös juhlien puolivälissä. Heille olin väkertänyt omat kummitodistukset.

Kummitodistukset.

Juhlien jälkeen S:lla ei myöskään ollut töitä maanantaiksi, hän ei kuitenkaan halunnut jäädä yöksi vaikka pyysin. No ei siinä, seuraavana päivänä hän jostain syystä halusikin tulla takaisin meille kun ei ollut edelleenkään töitä tiedossa alkuviikoksi. Suostuin tietysti, toisaalta halusin - toisaalta en. Haluaisin että me voitaisiin elää ja olla yhdessä. Että S oppisi vihdoin asioita ja käsittäisi mitä tulee menettämään jos me erotaan. Halusin että S näkee Nuuttia ja oppii tuntemaan poikaa.

Kyllähän S sylittelikin poikaa enemmän kuin yleensä, vaihtoi jopa kerran vaipan. Nukuttiin kaikki kolme yksi yö samassa sängyssäkin. Tuntui perheeltä hetken aikaa. :'-) S yritti olla jälleen kerran todella mieliksi mulle. Sillä oli taas se ikävä, mikä kestää sen kaksi päivää. Se halaili mua ja viskutti korvaan ikäväänsä. Tiesin ettei sitä onnea kauan kestä, mutta hymyilin silti. 

Eilen aamulla päätin sitten että lähden omalla autollani kaupunkiin kun Samppakin lähti. Oltiin porukoilla kahdestaan aamulla. Pakkasin kamoja ja pyysin että S nousisi ylös sängystä klo 11 aikaan hoitamaan Nuuttia, sillä en vaan voi pakata vauva kainalossa ja toinen vaati viihdyttäjää. S nousi ylös vartin päästä ja pian alkoi valittamaan kuina EI JAKSA pitää poikaa sylissä, ja tahtoo lähteä jo ajamaan kaupunkiin ennen meitä! Hermostuin asiasta, sanomattakin selvää. Lähdin kaupunkiin silti. Kävin ohikulkumatkalla hakemassa Ikeasta valokuvakehyksiä ja hyllyjä, joita haluaisin laittaa asunnon seinille. Tuhlasin niihin 60e ja kotiin saapuessa S oli pöyristynyt nähdessään ostokseni, sillä hän ei halua yhtäkään taulua tai hyllyä kuulemma seinille! Saatiin tästä myös riita aikaiseksi. Huoh.. 

S ei ole vielä saanut myytyä ostamaansa urheiluautoakaan. Kotiin tullessani S ei ollut kotona joten lähdin ajelemaan S:n isän luo, jos tämä olisi siellä. Ajaessani S tuli vastaa urheiluautollaan eikä huomannut mua. Niin, se oli huviajelulla kaupungilla! Pyörsin kotiin ja kirosin kaikki kirosanat läpi, että mua vituttaa se jätkä. Saamaton paska. Löysin auton myyntitodistuksen, 9000euroa. Plus että S on korjannut autoa reippaasti parilla tonnilla. En kestä. 

Pisteenä i:n päälle S:n isä kutsuu poikaa sen toisella nimellä, koska ei pidä Nuutti -nimestä! Idiootteja koko suku täynnä! En todellakaan haluaisi että tämä kutsuisi Nuutti toisella nimellä, eikä auta että siitä on sanottu. Anna mun kaikki kestää.