Tänään tuli oikeastaan eka romahdus koko raskausmatkalla, eikä sekään itse raskaudesta varsinaisesti. En ole täällä maininnutkaan, mutta olen joutunut toisessa maassa työskentelyn (ja toisessa maassa asumisen) vuoksi setvimään kumman maan sosiaaliturvaan kuulun. Tämä "käsittely" on kestänyt nyt tarkalleen puoli vuotta, kunnes mikään asia on alkanut selviämään. Olen soitellut lukemattomia puheluita niin Suomen kuin Ruotsinkin sairaskassaan, ja asiat ovat aina olleet yhtä epäselviä, asioiden käsittelijät yhtä tietämättömiä, enkä ole päässyt byrokratian rattaiden välistä pois. Sairasta touhua sanoisinko!
Tänään sitten sain jopa itse puhelun Ruotsista tarvitsematta itse soittaa sinne! Asioitani oli vihdoin otettu käsittelyyn jossain oikeassa toimipaikassa, sillä YKSI puuttunut lappu Kelasta oli saapunut perille kolme kuukautta sen lähettämisestä. Kyseinen lappu lähetettiin Kelasta vielä kolme kertaa uudelleenkin Ruotsiin, sen saapumatta perille. Ja joka kerralla tietysti minä soitin ensin paikkaan A ja sen jälkeen paikkaan B, että laput uudelleen postiin jne jne. Loputon suo... Multa on siis muun muassa evätty jo puolen vuoden ajalta lapsilisät kokonaan, eikä vielä ole tietoa esim kumpi maa on velvollinen maksamaan äitiyspäivärahani ym.
Tänään kuitenkin tuo lapsilisäasia liikahti johonkin suuntaan, sillä mulle luvattiin että rahaa ois tilillä kolmen viikon päästä. Mielenkiinnolla odotan. Mut ton puhelun jälkeen vaan romahdin ja itkin sellasia krokotiilin kyyneleitä että ei meinannut loppua tulla. Jotenkin oon niin väsynyt jo ton asian selvittelyyn että kaipa se purkautui sit vaan ulos, onneksi ei puhelun aikana. Mut päästelin kyllä virkailijalle todella suoraan ja hieman tylysti tän asian käsittelyn etenemisestä. Tähän asti oonkin jaksanut olla korrekti.. Hieman huono omatunto tuosta, vaikka eihän se hänen vikansa ollut että mun asia on joutunut johonkin klaavinrakoon. :( Asiat ei varmaan ois edenneet tähänkään päivään mennessä jos en aktiivisesti ois ite näitä asioita joka viikko ajanut.
Ollut viime päivinä hieman haikeampi olo myös tän yksinäisyyteni kanssa, mut tässä on taas menossa yksi siirtymävaihe. Pian loppuu työt ja odotellaan uuden tyypin syntymää. Onhan se mullistavaa! Ja sit se, ettei sitä toista ole siinä. Vaikken tosiaankaan lapsen isää siihen haluaisikaan. Mut kyllähän tämä tilanne muistuttaa itsestään aina välillä, ei siitä pääse mihinkään. Vaikka en missään itsesäälissä todellakaan ryve, enkä ulospäin kerro kenellekkään tuntevani ajoittain yksinäisyyttä (lähipiiri varmasti tietää sen sanomattakin). Tämä on kuitenkin mun oma valintani, enkä ole edelleenkään katunut päätöstäni. Päinvastoin, olen ylpeä itsestäni. Tein oman ratkaisuni, oman tahtoni mukaan. Eihän sellaista voi katua. Jos olisin toiminut toisin, miettisin nyt kuinka mahdollinen toinen lapseni pian syntyisi jne. Se tuntuisi todella hirveältä! Onneksi asiat on toisin <3 <3
Olen osoittanut itselleni olevani vahvempaa tekoa kuin olisin ikinä uskonut. Muistan sen shokin kun vauvan isä ilmoitti että valitsisin joko hänet tai vauvan. Se oli hänen tapansa kiristää, sillä hän luuli että selkäni katkeaa siinä kohtaa. Hän kuvitteli, etten kykenisi kaiken tämän läpikäymiseen toistamiseen. Vähänpä tiesi...
Minuun ottaa ajoittain sähköpostitse yhteyttä lukijani, jotka ovat lähettäneet mitä ihanampia, rohkaisevia viestejä. Joku aika sitten sain viestiä muistaakseni "Annu" -nimiseltä henkilöltä. Kiitos Annu sinulle <3 Minulla ei ole yleensä tapana vastata sähköpostilla takaisin, sillä pyrin olemaan anonyymi. Kirjoitan kuitenkin niin arkoja asioita elämästäni avoimesti. Mutta se viesti lämmitti tosiaan mieltäni todella.