Kevättä rinnassa?

Hei vaan pitkästä aikaa!

Me ollaan muutettu Nuutin kanssa uuteen osoitteeseen vihdoin tänne kotipaikkakunnalleni. Kaikki sujui melko smoothisti, mitä nyt muutto oli yhtä raskas kuin jokaisella kerralla. Tämä oli mun 7. muutto. :S Eikä tule olemaan edes viimeinen! Meidän asunto on vajaa 60neliöinen kaksio, Nuutti sai oman huoneen ja äiskän sänky on tukkimassa olohuonetta. :D Nuutilla on vaan kertynyt hyvin noita leluja enkä halua niitä olohuoneeseen, ja onhan se kiva että pienellä on oma tilansa. Ja toisaalta ihan kiva että äitilläkin on omansa. 

Samppa ei vastustellut muuttoa yhtään. Se näki harvakseltaan - parin vkon välein - Nuuttia ennen muuttoa, ja aikoo viikon päästä lauantaina hakea Nuuttia päiväreissulle kylästelemään. Hieman jänskättää, matkoihinkin kuitenkin taittuu 1,5h suuntaansa... Nuutti silti jostain kumman syystä sanoo Samppaa "isiksi". Isi on tiukassa Nuutin suussa ja usein se myös itkee isin perään kun on käynyt siellä kylästelemässä. Ne hetket on sydäntä raastavia. On selkeää, että Nuutti ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa isänsä kanssa. Harmillista vain, että kaikki se on ollut Sampasta kiinni. Tein syksyllä sovinnon Sampan kanssa omasta puolestani, että hän saa kyllä tavata poikaansa niin paljon kuin haluaa. Vaan eipä halunnut. 

Sovinnoista puheenollen, kävin jouluna Sampan äidin luona myös tekemässä omasta puolestani sovinnon. Kannoin hieman kaunaa hänelle siitä, että Samppa sai eron tullessa jäädä äitinsä omistusasuntoon asumaan. Minua vaadittiin joko muuttamaan pois, tai vain "hyväksymään tilanne aikuisena ihmisenä". Minähän itkin ja purin hammasta, mutta lopulta hyväksyin. Elämäni kovin paikka sanoisinko. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa milloin irroitin ajatuksissani Sampasta. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja tunteet sitä kohtaan ovat haalentuneet ja muuttuneet jokseenkin neutraaleiksi. Olen vaan itse halunnut ajatella etten katkeroituisi ja kyynistyisi jo tässä elämänvaiheessa, että parempi päästä sinuiksi asioiden kanssa. Tehdä sovintoja, pyytää anteeksi jos on itse sanonut sivu suunsa jne.. Helppoa se ei ole ollut, mutta sen arvoista. Olo on kevyt juuri nyt. 

Lisäksi teimme sovinnon Alisan kanssa. Hänen menettäminen on tuntunut vielä isommalta asialta kuin Sampan. Pari kuukautta sitten sain häneltä viestin, jossa kysyttiin olenhan vielä elossa. Siitä jatkui sopuinen viestiketju pahoitteluineen, mutta en ole kyennyt vieläkään näkemään Alisaa kasvotusten. En tiedä mitä sanoisin. Olemme kerran puhuneet puhelimessa ja varovasti vaihdelleet kuulumisia, mutta en vaan tiedä miten jatkaa. Välimatka tekee suhteestamme myös hailakamman nykyään,

Sampan kanssa me emme ole puhuneet mitään ylimääräistä. Olen tunnistanut muutaman viivyttelevän katseen, mutta en ole vastannut niihin, vaan painanut vain oven kiinni joka kerralla. Ja sen jälkeen tirauttanut muutaman kyyneleen, pyyhkinyt ne ja jatkanut elämääni. Se onkin ihmeellistä kuinka Samppa nostattaa silti edelleen ne tunteet pintaan, en oikein tiedä tarkalleen mitä tunnen, mutta usein vaan pitää vähän itkaista. :/

Seurustelen nykyään, edelleen. Pian kolmatta kuukautta!<3 Olen onnellinen, mies on ihana edelleen. :D En voisi toivoa parempaa. Suhteemme etenee kuitenkin hissukseen omalla painollaan. Emme todellakaan asu yhdessä, emmekä voisikaan hänen reissutöidensä vuoksi. Mutta ennenkaikkea en edes haluaisi vielä. Näin on hyvä juuri nyt.

Oon hyvin tasapainoisessa olotilassa tällä hetkellä. Elämä on hieman näyttänyt aurinkoisempaakin puolta, vihdoin! Sain eilen tietää että sijaistan sairaanhoitajana ensi kesän täällä kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa, olen todella iloinen tästä uutisesta! Mun on vaan nyt tiristettävä itsestäni viimeisetkin voimat ja saatettava opinnot toukokuuhun mennessä loppuun. I can do it!!

Lisäksi oon alkanut joulun jälkeen treenaamaan juoksua ja aion juosta Levillä ruskamaratonin aikaan puolimaratonin ensi syksynä. :D Tää vuosi on ilmeisesti pelkkää itseni haastamista! Mutta se on hyvin tervetullutta... Olen myös pohtinut palaamista luistelukentälle jääkiekkoilun muodossa, kotipaikkakunnallani kun on naisten joukkue. Olisi kiva tutustua myös uusiin ihmisiin. :)

Ps. Nuutti on edelleen ihana reipas poika. Hän on sopeutunut uuteen päiväkotiinkin ihan super helposti! Ihan turhaa jännitin. Ei yhtään itkua tai potkuraivareita sinne jäädessä. Eikä ollut kyllä edellisessäkään paikassa, mutta kotiin päästessä usein kyllä! :D Kyllä oon onnekas äiti kun mulla on noin hieno poika <3 Äipän ei tarvii turhia stressailla!

Palaillaan xoxo

Syksy on täällä, taas.

Ja hyvä niin!

Olin sulaa nimittäin niissä elokuun helteissä. Voin todella pahoin niin fyysisesti kuin henkisestikkin, siis ihan niiden helteiden vuoksi vaan! :)

Hyvät vai huonot uutiset ensin? Ehkä me aloitetaan "huonoilla". Valitettavasti se mun tutustuminen kyseiseen mieheen tyssäsi kuin kanan lento. Positiivista uutista tässä on se, että mun maailma nyt ei todellakaan kaatunut siihen. Tiesin mikä on pelin henki. Meidän välillä oli myös satoja kilometrejä, mikä pisti realiteettia peliin. Kaiken lisäksi kyseinen mies haikaili vielä liikaa vapauden perään. Nykyään ei ole ihmeellistä että kolmikymppinen haluaa olla villi ja vapaa. Itse en vaan kykene oikein samaistumaan tunteeseen, sillä olen kasvanut tähän äitiyteen kokematta varsinaista "villi ja vapaa" -vaihdetta. Tai toki olen saanut mennä muutamien vuosien ajan, mutta se ei ehkä sit ollut "mun juttu". Nautin suunnattomasti äitinä olemisesta, enkä osaisi kuvitella enää elämää ilman Nuuttia. Mulle kun riittää tämä. Näin on ihan hyvä, paremmin kuin hyvä. 

Mulla kieltämättä on hieman sellainen olo kuin olisin tuhkakasasta noussut fenix-lintu. Paranemisprosessi kesti pitkään. Piti vielä ottaa muutamia askelia taaksepäinkin toukokuussa ja heittää suolaa haavoille. Muistella miltä tuntui vaeltaa pitkin entisen rakastetun ihoa. Olen saanut sinetin sille elämäni osa-alueelle. Mun ja Sampan tie tuli päätökseen. Mulla ei tällä hetkellä varsinaisesti ole "huonoja muistoja" toukokuisesta, sillä nautin suunnattomasti. Ehkä pidän sen salaisena muistonani. Mutta se ei vaan pelkästään olisi riittänyt.

Loppu kesästä olen tavannut uusia ihmisiä. Viime aikoina miehiä on tullut ja mennyt. Olen saanut sitä "omaa aikaakin", kun vanhempani ovat sitä minulle joinain viikonloppuina halunneet suoda. En ole ymmärtänyt kuinka oman ajan puutteessa olen ollut. Kirjaimellisesti. Olen onnistunut kaivamaan esiin sitä naista, joka olen ollut jo pitkään ennen lapseni syntymää. Olen päässyt tavoittelemaani tasapainoon. Käyn koulua, teen osa-aikatöitä, vietän aikaa N:n kanssa sekä parhaan ystäväni perheen kanssa.. Olen todella onnellinen. Olen tutustunut sellaisiin miehiin, jotka ovat saaneet mut ymmärtämään etten ole läpeeni paska nainen. Vaan kaikkea muuta. Olen saanut sen puuttuvan "arvostuksen" ihan jostain muualta, mistä mun se joskus olisi pitänyt saada. Kaikella on tarkoituksensa, ei se voi muutoin ollakkaan.

Tällä hetkellä pyyhkii siis erinomaisesti. Mua ei vaivaa asua S:n naapurina. Me ei nähdä juuri ikinä. Eikä S ole kiinnostunut näkemään Nuuttiakaan kuin harvakseltaan, kerran pariin viikkoon tunnin-parin ajan. Jos se riittää hänelle niin fine. Mun pitäisi valmistua teoriassa ensi vuoden toukokuussa jonka jälkeen vaihdan maisemaa. Asiaa helpottaa se, ettei S ole kiinnostunut olemaan isä pojalleen. Mulla ei ole mitään tarvetta tai pakotteita jäädä nykyiseen kaupunkiin asumaan.

Yhdestä asiasta voisin mainita, se oli koominen. Paras ystäväni Alisa pisti viime viikonloppuna melkoisen shown pystyyn baarin narikoissa. Vietettiin lauantaina Alisan ja hänen miehensä uuden talon ostamisen kunniaksi tupareita. Jatkettiin juhlista kantakapakkaan. Ilta meni hienosti, oli tosi kivaa. Kahden maissa yöllä oltiin narikoissa lähtemässä syömään kunnes Samppa astelee meitä vastaan. Hän oli siis tulossa baariin, yksin. Alisa oli sopivassa nousuhumalassa ja huomasi S:n. Sekunnissa se pujahti ihmismassan läpi ja kävi S:n rinnuksiin kiinni. Kuulin mm. heitot "maailman paskin jätkä", "..tulet katumaan vielä, sillä et tule ikinä saamaan E&N:a takas.." "hai#t# v##u".. Hmm. Juu näin on. Tätä seurasi Alisan agressiivinen käytös kun hän jatkoi S:n tönimistä, homma lähti sanomattakin lapasesta. Me ei päästy heti ihmisvilinästä ottamaan tätä riehuvaa naista syleilyyn. :D Meidät toki ohjattiin ulos, mutta ehkä se pisti S:n miettimään. Kukaan ulkopuolinen kun ei ole moittinut ikinä hänen toimintaansa. Se on nähnyt Alisankin vain muutamia kertoja, eikä he ole puhuneet silloinkaan. Katkeruutta oli ilmassa, mutta ton tapahtuneen jälkeen kaikki vaan sai jotenkin pisteensä. Lopullisen sellaisen. Asiat on nyt selvät ja kummatkin jatkavat valitsemillaan teillä. Olen hyväksynyt tosiasiat ja suht sujut niiden kanssa. Aika tekee tehtävänsä.

Kiitos kaikille blogin lukijoille tähän astisesta "matkasta". Matka on ollut rönsyilevä, pitkä ja kivinen, angstinen mutta ennenkaikkea opettavainen. Tätä se on, elämä. Ja kasvu mitä ihmisessä tapahtuu. Joskus on mentävä kantapään kautta, mutta jatkossa olen kyllä varovaisempi. Varovaisuudesta puheenollen sellainen ehkäisykin on myös hankittuna, ettei ole mahdollisuuksia vahinkoihin, joten olkaa huoleti!;) Mutta elämästä aion nauttia, nauttikaa tekin! Päivitystahdista en osaa enää sanoa, enkä siitä kuinka kauan tämä blogi on täällä. Katsotaan miten tuuli kuljettaa.