Syksy on täällä, taas.

Ja hyvä niin!

Olin sulaa nimittäin niissä elokuun helteissä. Voin todella pahoin niin fyysisesti kuin henkisestikkin, siis ihan niiden helteiden vuoksi vaan! :)

Hyvät vai huonot uutiset ensin? Ehkä me aloitetaan "huonoilla". Valitettavasti se mun tutustuminen kyseiseen mieheen tyssäsi kuin kanan lento. Positiivista uutista tässä on se, että mun maailma nyt ei todellakaan kaatunut siihen. Tiesin mikä on pelin henki. Meidän välillä oli myös satoja kilometrejä, mikä pisti realiteettia peliin. Kaiken lisäksi kyseinen mies haikaili vielä liikaa vapauden perään. Nykyään ei ole ihmeellistä että kolmikymppinen haluaa olla villi ja vapaa. Itse en vaan kykene oikein samaistumaan tunteeseen, sillä olen kasvanut tähän äitiyteen kokematta varsinaista "villi ja vapaa" -vaihdetta. Tai toki olen saanut mennä muutamien vuosien ajan, mutta se ei ehkä sit ollut "mun juttu". Nautin suunnattomasti äitinä olemisesta, enkä osaisi kuvitella enää elämää ilman Nuuttia. Mulle kun riittää tämä. Näin on ihan hyvä, paremmin kuin hyvä. 

Mulla kieltämättä on hieman sellainen olo kuin olisin tuhkakasasta noussut fenix-lintu. Paranemisprosessi kesti pitkään. Piti vielä ottaa muutamia askelia taaksepäinkin toukokuussa ja heittää suolaa haavoille. Muistella miltä tuntui vaeltaa pitkin entisen rakastetun ihoa. Olen saanut sinetin sille elämäni osa-alueelle. Mun ja Sampan tie tuli päätökseen. Mulla ei tällä hetkellä varsinaisesti ole "huonoja muistoja" toukokuisesta, sillä nautin suunnattomasti. Ehkä pidän sen salaisena muistonani. Mutta se ei vaan pelkästään olisi riittänyt.

Loppu kesästä olen tavannut uusia ihmisiä. Viime aikoina miehiä on tullut ja mennyt. Olen saanut sitä "omaa aikaakin", kun vanhempani ovat sitä minulle joinain viikonloppuina halunneet suoda. En ole ymmärtänyt kuinka oman ajan puutteessa olen ollut. Kirjaimellisesti. Olen onnistunut kaivamaan esiin sitä naista, joka olen ollut jo pitkään ennen lapseni syntymää. Olen päässyt tavoittelemaani tasapainoon. Käyn koulua, teen osa-aikatöitä, vietän aikaa N:n kanssa sekä parhaan ystäväni perheen kanssa.. Olen todella onnellinen. Olen tutustunut sellaisiin miehiin, jotka ovat saaneet mut ymmärtämään etten ole läpeeni paska nainen. Vaan kaikkea muuta. Olen saanut sen puuttuvan "arvostuksen" ihan jostain muualta, mistä mun se joskus olisi pitänyt saada. Kaikella on tarkoituksensa, ei se voi muutoin ollakkaan.

Tällä hetkellä pyyhkii siis erinomaisesti. Mua ei vaivaa asua S:n naapurina. Me ei nähdä juuri ikinä. Eikä S ole kiinnostunut näkemään Nuuttiakaan kuin harvakseltaan, kerran pariin viikkoon tunnin-parin ajan. Jos se riittää hänelle niin fine. Mun pitäisi valmistua teoriassa ensi vuoden toukokuussa jonka jälkeen vaihdan maisemaa. Asiaa helpottaa se, ettei S ole kiinnostunut olemaan isä pojalleen. Mulla ei ole mitään tarvetta tai pakotteita jäädä nykyiseen kaupunkiin asumaan.

Yhdestä asiasta voisin mainita, se oli koominen. Paras ystäväni Alisa pisti viime viikonloppuna melkoisen shown pystyyn baarin narikoissa. Vietettiin lauantaina Alisan ja hänen miehensä uuden talon ostamisen kunniaksi tupareita. Jatkettiin juhlista kantakapakkaan. Ilta meni hienosti, oli tosi kivaa. Kahden maissa yöllä oltiin narikoissa lähtemässä syömään kunnes Samppa astelee meitä vastaan. Hän oli siis tulossa baariin, yksin. Alisa oli sopivassa nousuhumalassa ja huomasi S:n. Sekunnissa se pujahti ihmismassan läpi ja kävi S:n rinnuksiin kiinni. Kuulin mm. heitot "maailman paskin jätkä", "..tulet katumaan vielä, sillä et tule ikinä saamaan E&N:a takas.." "hai#t# v##u".. Hmm. Juu näin on. Tätä seurasi Alisan agressiivinen käytös kun hän jatkoi S:n tönimistä, homma lähti sanomattakin lapasesta. Me ei päästy heti ihmisvilinästä ottamaan tätä riehuvaa naista syleilyyn. :D Meidät toki ohjattiin ulos, mutta ehkä se pisti S:n miettimään. Kukaan ulkopuolinen kun ei ole moittinut ikinä hänen toimintaansa. Se on nähnyt Alisankin vain muutamia kertoja, eikä he ole puhuneet silloinkaan. Katkeruutta oli ilmassa, mutta ton tapahtuneen jälkeen kaikki vaan sai jotenkin pisteensä. Lopullisen sellaisen. Asiat on nyt selvät ja kummatkin jatkavat valitsemillaan teillä. Olen hyväksynyt tosiasiat ja suht sujut niiden kanssa. Aika tekee tehtävänsä.

Kiitos kaikille blogin lukijoille tähän astisesta "matkasta". Matka on ollut rönsyilevä, pitkä ja kivinen, angstinen mutta ennenkaikkea opettavainen. Tätä se on, elämä. Ja kasvu mitä ihmisessä tapahtuu. Joskus on mentävä kantapään kautta, mutta jatkossa olen kyllä varovaisempi. Varovaisuudesta puheenollen sellainen ehkäisykin on myös hankittuna, ettei ole mahdollisuuksia vahinkoihin, joten olkaa huoleti!;) Mutta elämästä aion nauttia, nauttikaa tekin! Päivitystahdista en osaa enää sanoa, enkä siitä kuinka kauan tämä blogi on täällä. Katsotaan miten tuuli kuljettaa.