Taipuminen vai itsensä väsyttäminen?

Asiat tuntuu käyvän mielessä ahtaiksi. Kolme viikkoa samat ajatukset kiertävät kehää mielessä, eikä millekkään tunnu löytyvän järkeviä syitä. Kaikki on yhtää mustaa aukkoa pahimpina päivinä, jonka reunalla keikkuessa hoidan Nuuttia. Peilistä katsoo väsähtänyt äiti, jolla on mustat silmänaluset. Koko ajan väsyttää vaikka nukkuakin saa ainakin sen seitsemän tuntia yössä... Karkkihammasta kolottaa päivittäin, ainoa asia mikä tuo kohta lohtua näihin päiviin! Vaakamittarihan siitä saa pontta astella uusille luvuille vaan, ja morkkis senkun kasvaa! Pirullinen noidankehä! Kevät alkaa olla parhaimmillaan ja minä olen oikeasti väsähtänyt.

Vanhempani sen sanoivat. "Tässä numero, soita aika, saat tarvitsemaasi apua." Ensi viikolla, heti pääsiäispyhien jälkeen menen ammattilaisen luokse avaamaan solmujani. Jossain pisteessä, ilmeisesti siinä viimeisessä, on joka taivuttava ja annettava muidenkin kannatella ja auttaa, tai sitten palettava itse loppuun. Ja siinäkin pisteessä tulee apu, mutta se voi olla jo jotain pakkoapua. Tuntuu vaikealta alkaa selvittämään asioita ulkopuoliselle, niin raskaalta. Eihän nää meidän asiat oo mennyt ihan kuin Strömssössä... Mutta mulla on petetty ja jätetty olo. Selviäisin kyllä jos lasta ei olisi, mutta nyt en selviä. Pakko saada purkaa asiat ja saada jonkun muun kuin Alisa, äidin tai isän mielipide asioihin. Pakko, jotta en katkeroidu. Pakko, jotta voin tulevaisuudessa auttaa myös muita ihmisiä, olemalla itsekin tasapainossa itseni kanssa. Nyt on vaan pakko.

Pyristelyä

Oon oivaltanut muutamia asioita viime aikoina. Silti tämä lopullinen ero tuntuu äärimmäisen vaikealta palalta purtavaksi. En voi käsittää sitä tosiasiaa, miten toinen vanhempi jättää perheensä tosta noin vaan? Tästä seuraa aina ajatuksia siitä oliko minussa todella niin paljon vikaa? Olinko ihan paska niuhottava ämmä, jota ei voinut sietää, ja olen syy siihen että isä ei halunnut olla poikansa kanssa? Syyllisyys, se kalvaa. Vaikka todennäköisesti en ole edes syyllinen. En löydä selityksiä Sampan käytökselle, en ainakaan järkeviä sellaisia!

Erosta tulee pian n. 3 viikkoa kuluneeksi, ollaan nähty arviolta 5 kertaa ohimennen. Siis kun oon vienyt Nuutin sille puoleksitoista tunniksi. Viimeksi S näki Nuuttia viime maanantaina, tänään olisi kai toinen kerta mutta en oo kuullut siitä mitään, eikä mua huvittaisi edes viedä Nuuttia sille. Toivoisin että se olisi oma-aloitteisempi, sanoihan se että voi olla muka parempi isä Nuutille näin! Melkein uskoin, taas.

Eropuheet on ottaneet tuulta siipien alle ja lähisuku molemmin puolin tietää. Yllättäen olen saanut myös niitä kiusallisia puheluita S:n puolen papoilta ja ties keltä mummuilta, joille olen joutunut sanomaan suoraan, että TÄMÄ ON SAMPAN TAHTO. Mulla ei ole mitään seliteltävää, halusin tätä, halusin kaiken onnistuvan, mutta meidät jätettiin. En voisi olla avuttomampi tällaisessa tilanteessa, eikä mulla ole ollut vaihtoehtoja kun alkaa heti prosessoida miten pääsen elämässäni eteenpäin, ilman Sampan apuja ja tukia arjen pyörityksessä. Viime vuonna haaveilin salaa ihan koko ajan että meillä olisi vielä yhteinen tulevaisuus, siksi en kai niin purnannutkaan kaikesta yksinolosta, vaikka suurimmaksi osaksi yksin Nuutin kanssa olinkin. Sehän oli aika minimaalista mitä S meillä vietti, tai jos vähänkin alkoi tympimään, niin meni jopa yli viikko että herraa näkyi uudelleen.. :(

En tiedä, olen jotenkin täysin hajalla. En ikinä eläissäni ole ollut näin surkeassa kunnossa henkisesti. Ilmeisesti viime kesänä ne vauvahormonit pyöritti niin täyttä häkää endorfiineja tähän kehoon etten ehtinyt oikeesti masistella mitään, mutta nyt olotila on ihan hirvee. Toki löydän joka päivä ilonaiheita Nuutista ja sen hassutteluista, mutta oon todella yksin. Kaikki vaan ahdistaa, kaikelta lähti pohja. Tiedän että me selvitään kyllä, mutta kun tästä kaikesta pitää selvitä ite yksin. Osata alkaa kannattelemaan mua ja Nuuttia mun omien siipieni voimin. Raskasta! Porukoille en halua mennä kun ne vaan patistaa kaikkeen ja pakottaa näkemään sukulaisia, jotka puolestaan voivottelevat ja rievuttelevat mua "voi E-riepu!". Siis kenellä tulee tollasesta yhtään parempi fiilis? Helvetin paljon huonompi vaan! Yäk.

Olen kysellyt kotipaikkakuntani vuodeosastolta pätkätöitä ensi kuuksi, ja kesälle muutenkin. Jospa saisin ajatuksia muualle töiden kautta. Äiti on luvannut hoitaa Nuuttia vapaapäivinään. Eipä töiden teko muuten olisikaan vielä mahdollista. Rahalle olisi oikeesti käyttöä. Oon paljon velkaa mun vanhemmille (minkä maksulla nyt ei kiire olekaan) mut oishan se kiva saada sitäkin jo lyhennettyä. Ja mun telkkarikin on heittänyt toimimasta! Et tervetuloa työt vaan...

Oon yrittänyt saada ajatuksia pois S:sta myös lenkkeilemällä, viikottain lenkkeilymittariin on paukahtanut 45-50km. Että jospa tää kunto kohenis ja läskit sulais loppu kesään mennessä! :D Kummasti toi liikkuminen kyl piristää mieltä, ja nukuttaa paremmin öisin. :) Mut njaah, nyt lopetan löpinät. Hengissä ollaan ja pyristellään päivissä etiäpäin.

Niin vaikeeta

Niin, kuinka helvetin tyhmä ämmä sitä onkaan? Mun elämäntilanne on niin absurdi kuin olla ja voi. Siis kuinka moni teistä edes uskoo että hei, muutin toistamiseen eksäni kanssa yhteen ja kun erottiin TAAS, niin hän muutti yläkertaan mun naapuriin??! Siis ho hoijaa. Mun elämä tuntuu olevan kuin jotain paskaa saippuasarjaa!

Mutta jos jotain positiivista, niin tää naapurina eläminenhän on ollu suht kivutonta (jos mun henkisiä romahduksia ei lasketa!). Ja onhan se hienoo jos edes jollain ihmisellä on totaalinen helpotus ja vapautuneisuus, nimittäin Sampalla.Ollaan tietysti kaksi kertaa viikon sisään satuttu törmäämään ulkona randomisti, ja hänellä on todella se sama vieno suupielet ylöspäin oleva virne naamallaan. Heipat on sanottu ja jatkettu matkaa. Kummallakin kerralla on seurannut pieni itkuntuherrus kotona ja ajatus siitä MITEN joku ihminen voi käyttäytyä noin, ja siten vielä ettei edes ikävöi omaa poikaansa?! Ja asua naapurissa kuitenkin!

Ei helvetti. Luulen että auttas jos en asuis ton munapään kanssa "saman katon alla". En silti aio muuttaa, koska en vaan jaksa nähdä vaivaa. Eikä porukat jaksa varsinkaan nähdä vaivaa sen eteen että muuttaisin. Eikä siinä olis järkeä hölkäsen pölähtävää! Ei oo silti tässäkään ja mua vaan vituttaa ajoittain niin paljon. Kaikki ulkopuoliset itseasiassa ajattelee kuinka helvetin kätevä kuvio tää nyt onkaan kun asutaan naapureina, pojan hoitaminenkin sujuu niin hienosti nyt varmasti! Voi perseensuti sanon minä... Ollaan sovittu S:n kanssa että hän hoitaa tunnin kahdesti viikossa Nuuttia kun käyn salilla, that's it! Ja mikä hienointa niin S ei vaadi yhtään enempää, enkä todellakaan ole kieltänyt!

Mun kämpän ikkunasta näkee parkkikselle. Mun ja S:n parkkikset on vierekkäin. Käyn kyttäämässä ikkunasta aina kun muistan onko S "kotona". Siis oikeesti! Tätä tarkoitan! Tuun pian hulluksi kun teen tällaista hallaa itselleni! Kaiken lisäksi S on varmaan ihan vittuillakseen alkanut ajaa talviteloilla olleella urheiluautollansa ja karauttelee sillä yömyöhään vasta kotiin. Mietin missä se on ollut, miks niin pitkään, miks niin usein ja miks tolla autolla?? Vittu niin typerää ettei tosikaan, ja mun tekeekin mieli vaan itkeä itsesääliäni! Arghh oon niin vihainen kaikesta, ihan KAIKESTA sille!

S:n äitikin soitti mulle vihdoin pari päivää sitten. Se oli niin kiusallista... Toki se oli pahoillaan, mut eihän tälle tilanteelle enää mahda mitään. Ja S:n tunteille vähiten kukaan ulkopuolinen! Jos toinen sanoo ettei rakasta, nii ehkä se pitäs vaan alkaa tässä pureskeleen ja sitä kautta nielaseen.

Mut kyllä vituttaa. Vituttaa ihan kaikki. Tuntuu ihan hiton vaikeelta porskuttaa eteenpäin tässä elämässä tällä hetkellä. En käsitä miten tällasesta voi päästä yli?! Mä rakastin sitä miestä, ja rakastan edelleen. Mut eihän kukaan voi muuttaa toista ihmistä kuin ihminen itse. Ja vaikka kuinka yritin itse joustaa ja mukautua, niin sekään ei auttanut. Mun pitäs vaan järkeillä tää asia päässäni juuri näin, ja ajatella että voin olla vielä onnellinen jonkun muun kanssa. Silti se vaan kirpaisee niin paljon! Niin paljon että saan nostettua kyyneleet silmiini sillä ajatuksella sekunnin murto-osassa.

Ainoo asia mikä pakottaa mua jatkamaan arkiaskareissa eteenpäin on Nuutti. Se ei tosiaan anna äidin murehtia ihan liikaa, sillä onhan meillä kattilakaapit tyhjennettävänä ja muutenkin aina päivän etappina on saada kämppä mahdollisimman hajalleen.. :D Me on tehty tooosi pitkiä kävelylenkkejä Nuutin kanssa tässä monena päivänä, ja ne ainakin auttaa mua itseäni vähän piristymään. Palaillaan kun tää angsti laukee tästä edes vähän.