Tää on niin mun biisi

Asioiden järjestelyä

Samppa muutti yläkertaan, toivon mukaan väliaikaisesti! Tosin eihän naapureina asuminen S:lle tuota tuskia kun "hänellä ei ole tunteita mua kohtaan". Toista se on silti mulle vielä! Oon taas seikkaillut surun, epätoivon, vihan ja tyyneyden välimaastoissa. Yrittänyt järkeillä, ajatella vaan ettei S ole mua varten. Oon joutunut ottamaan porukoilta lainaan pari tonnia(!!) ja kävin eilen ostamassa kaupungista sohvan, rahin, maton ja sängyn. Ikeasta löytyi myös Nuutin huoneeseen valaisin, matto, pieni pöytä ja tuoleja sekä muuta pikku sälää.. Että sellasta tänne. Niin ja synttärikutsut mun porukoilla peruuttiin, sillä mulla on juhlamieli kadonnut tyystin. Onneks S sai kuitenkin juhlat perheellensä!! No tämmöstä kännypäivitystä tällä kertaa...

Ja yhtäkkiä kaikki on niin selkeää

Kuukausi ahdistuneisuutta takana. Ensin Sampan osalta, ja muutamia viikko siitä tartutettuna minuun. S:n käytös osoitti sen, mihin kaikki tämä johtaa. Hän ei halua edes yrittää ojentaa minulle ja Nuutille parempaa. Kuukausi valitusta, pyyntöjä jotka muuttuivat käskyiksi, siitä seuranneita henkisiä loukkaantumisia, epätoivoista tunteiden vastakaiun etsimistä, yksipuoleisia pakotettuja suukkoja, liikaa torjumisia, rakkaudenrippeitä mitkä muuttuivat viikoissa kylmiksi ja katosivat.
Ehdin elää mielikuvassani ainakin päälle kuukauden. Nyt on aika ilmeisesti palata todellisuuteen. Tiesin viime päivien S:n olemuksesta ja käytöksestä että "pommi" putoaa pian. Hän ei halunnut olla kotona enää lainkaan jos mahdollista eikä ole halunnut minua missään muodossa koko yhdessäolo aikana. Kaikki keskinäinen juttelu tai asioiden selvittely on ollut pakkopullaa ja olen saanut vastaukseksi tylyn "en aio puhua sun kanssa mitään" lausahduksen.

Mutta eilen kaikki se konkretisoitui. Samppa kertoi ettei yksinkertaisesti kykene ja sitä kautta halua tätä. Hän kokee tämän juurikin sellaisena pakkopullana, ja tunteet mua kohtaan ovat "hiipuneet" jo pidemmän aikaa. Silti jostain ihmeen syistä hän päätyi tähän uuteen asuntoon meidän kanssa, ehkä miellyttääkseen sitten muita ihmisiä. Mua on kuitenkin nyt huijattu hienosti 100-0! Mutta en huutanut, en itkenyt, tilalla oli aikuinen E joka otti asian vastaan kuin aikuinen. Tosin, olenhan valmistellut itseäni tähän jo viikkoja.

On muuten häijy tunne kun tulee oikeasti torjutuksi ja sitä kautta jätetyksi. Kun sä et vaan yksinkertaisesti kelpaa sellaisenaan vikoines toiselle ihmiselle, jonka eteen koit tekeväsi kaiken. Ja osoitit myös haluavasi kaiken hänen kanssaan. Mulla on niin riittämätön olo ettei ikinä elämäni aikana aiemmin. Tiedän kyllä että tästä on vaan jatkettava elämää eteenpäin, valmistauduttava oman elämän haasteisiin (koulun loppuun  saattamiseen), keskityttävä omaan hyvinvointiin myös välillä ja vaan suunnattava se katse niihin hyviin juttuihin mitä haluan tehdä ja toteuttaa. Jotenkin tää menee jo enemmän "rutiinilla" eikä ollut niin älyttömän vaikea ja iso juttu kun viime kesänä. Silti tuntuu tietty pahalta että tää homma sai tällaisen sinetin kun käytiin läpi niin vaikeita aikoja. Olin kyllä epäuskoinen itsekin jossain vaiheessa että miten me kyetään enää mihinkään, mutta jostain ammensin sen haluni ja tunteeni Samppaa kohtaan. Tällä hetkellä on tosi vaikeeta ymmärtää mitä sen päässä liikkui ja liikkuu. Miten joku ei voi haluta olla perheensä kanssa? Kasvattaa omaa poikaansa??  ...

Tänään lähden vanhemmilleni kuten jo viikkoja sitten sovittua, meidän piti juhlia Nuuttia mun perheen kanssa ensi viikonloppuna. Sillä välin S kantaa kamansa YLÄkerran asuntoon äitinsä omistusasuntoon. Yritin vannottaa Samppaa ettei tekisi tästä yhtään riitaisampaa päättämällä yhtäkkiä jäädä äitinsä asuntoon asumaan. En saanut vastausta YLLÄTTÄEN, joten tiedän että tästä tullaan vielä nostamaan haloo. Mutta toivon sydämeni pohjasta että S itse tajuaisi myös ettei ole missään muotoa järkevää asua mun naapurina! Etenkään kun hän ei tuu enää samalla tavalla osallistumaan Nuutin elämään ja arkeen kuin viime syksynä. Sillä ei ole oikeutta tulla tosta noin vaan koputtelemaan meidän ovelle ja haluamaan nähdä Nuuttia.

Kivakiva että ehdin muutto rytäkässä myydä sohvani, lamppuni, sänkyni ja heittää omat paistinpannuni roskikseen! Ei siinä, onhan Nuutilla sentään pinnasänky! Joudun lainaamaan vanhemmiltani rahaa siis, huoh...

En halua läpikäydä tällaista elämässäni enää ikinä. En ikinä. Oon kuin sodan jäljiltä loukkaantunut soturi. Kaikkeni annoin, mitään en saanut.

Kakkua!

Tänään juhlittiin palleroa S:n puolen perheen kanssa. Tällaista oli tarjolla, itse tein. :) Ensi viikonloppuna juhlitaan mun vanhempien luona mun perheen kesken.

Syntymäpäivä

Tasan vuosi sitten klo 9 aamulla makasin huoneessa numero 1, odottaen kärsimättömänä lääkärinkiertoa ja tulevan päivän ohjelmaa. (Tällä hetkellä tilanne on hiukan toinen, odotan malttamattomana että tuo sohvalle kiipeävä ja pomppiva yksivuotias simahtaisi ja lakkaisi roikkumasta ponihännässäni :D) Joka tapauksessa supistuksia sateli vuosi sitten, olin edellisyön viettänyt tuskaisissa tunnelmissa pohtien epäuskoisesti onko vatsassa sittenkään vauvaa, sillä kaikki muut synnyttivät, mutta minä vain makasin ja olin odotellut siihen asti. Samppakin oli tuolloin mennyt aamuyöstä kotiin nukkumaan ja minä olin kylvyn kautta palannut kärsimään huoneeseeni. Muistan vain pätkiä tuosta päivästä, sillä aamupäivällä kun kivut kovenivat tajunta alkoi yllättäen hämärtyä.

Olen miettinyt jälkeenpäin, ja viime päivinä varsinkin tuota syntympäivää. Niin haikeudella jopa, että on pitänyt tirauttaa muutama kyynel sen kunniaksi. Kuka tietää saako tuota maailman ihmeellisintä ja kauneinta asiaa enää koskaan kokea uudestaan, suodaanko Nuutille kenties sisaruksia myöhemmin tulevaisuudessa. Who knows, mutta ainakin toivon sydämeni pohjasta että niin vielä kävisi. :)

N kotiinlähtövaatteissa <3 Niiiiin pikkuruinen!

Esikoislapsi on aina se suuri ihme meillä kaikille. Kun kokee ensimmäistä kertaa elämässään sen mielettömän tunteen, se on jotain rajatonta rakkautta? En ole koskaan kuvitellut että jotain ihmistä kohtaan kokisi niin äärimmäistä suojeluviettiä ja välittämistä. Ihan sama kuinka väsyttävä tai kiukkuinen pieni ipana on ollut, olen aina jaksanut rakastaa. Olen aina noussut aamulla ylös ja ollut kiitollinen tästä lapsesta, joka minulle (ja S:lle) on suotu. <3 Oman lapsensa ja lapsiensa puolesta on valmis tekemään mitä tahansa, jotta heillä olisi hyvä olla.

Minulla on terve, reipas ja taitava poika. En voisi pyytää enempää. En tiennyt aiemmin kuinka koskettavaa on kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran selkeästi  "äiti, äittä" -sanan, mutta sekin sai minut herkistymään. Enkä saa tarpeekseni tuosta hokemasta minkä kuulee Nuutin suusta kymmeniä kertoja päivässä, aina vastaan hänelle.

N parikuisena tiedätte varmaan sanomattakin kenen käsissä. Ja onhan hän iso osa sitä, minkälainen aarre minulla on nyt käsissäni.

Paljon Onnea pikkuiseni 1-vuotissyntymäpäivänäsi
ja
Rakastan sinua Nuutteroiseni maailman eniten!
<3<3<3

Historia toistaa itseään

Voin pahoin. niin pahoin etten tiedä miten saan puettua kaiken tämän sanoiksi.

Sampan äiti meni tänään puunaamaan omistusasuntoaan kuntoon tulevaa vuokralaista ajatellen. S asui siis kyseisessä asunnossa ennen tätä meidän muuttoa. Itseasiassa tämä asunto sijaitsee jopa samassa kerrostalossa kuin nykyisemme. Tässä kaupungissa kun on hyvin vähän hyväkuntoisia asuntoja tarjolla, sattui meillä käymään vaan sairaan hyvä tuuri kun saimme nykyisen kolmiomme.

Joka tapauksessa S:n äidille oli sadellut yhteydenottoja vaikka kuinka paljon asunnon tiimoilta. S vaan on käyttäytynyt todella omituisesti viime aikoina kun asuntoon on yritetty saada vuokralaista. Tiuskii mulle kuinka "ei kuulu sulle" ja "älä puutu", kun yritän tiedustella missä mennään.

No tänäänhän se selittyi. S:n äiti tuli käväisemään meillä lähtiessään pois asunnolta, kyselin kiinnostuneena joko vuokralainen on löytynyt. S:n äiti änkytti hetken ja sanoi ETTEI AIOKAAN VUOKRATA ASUNTOA KUN ENSI SYKSYNÄ. Okei, tässä vaiheessa hälytyskelloni alkoivat soida, sillä aiemmin hän selitti kuinka hänellä ei todellakaan ole varaa pitää asuntoa tyhjillään. S:n äidin häivyttyä intin S:lta mikä on homman nimi, miksi asuntoa ei nyt vuokratakkaan. Lopulta tiukkojen sanojen saattelemana Samppa sanoi, että hän on itse vuokrannut asunnon takaisin äidiltään, ja suunnittelee pois muuttoa. Siis mun verenkierto seisahtui, sydän hakkasi hitaammin ja hitaammin.. Vesi nousi silmiin, kylmä hiki puski iholle, tuntui kun en olisi pysynyt nahoissani.

Meillä on mennyt huonosti. Mutta että tässä tulos? Jumalauta tämäkö on sitä mitä minä saan VIELÄKIN?! Minä olen yrittänyt, olen oikeasti! Eikä S sitä kieltänytkään. Hän kuitenkin syyllistää kuinka hänet on muka pakotettu tähän asumaan, ja että syy ei ole Nuutissa vaan minussa. Hän ei osaa tarkalleen ottaen sanoa mikä on syy, mutta tunteet ovat niin sanotusti yhtäkkiä kuolla kupsahtaneet?!! Hänellä on huono olla ja siksi kohtelee mua kun roskaa, eikä kanna vastuuta Nuutin hoidosta tai muustakaan. Olen neuvoton, olen niin neuvoton kun ihminen voi olla! Miten rakkaus voi vaan hävitä simsalabim?!

Kaiken kukkuraksi Samppa vaatii että keräisin kimpsuni ja kampsuni ja muuttaisin pois tästä taloyhtiöstä! Siis jotta hän saisi rauhassa asua halvalla vuokralla äitinsä omistusasunnossa. Oon pöyristynyt ja SYYSTÄ, sitäpaitsi A) mulla ei ole voimavaroja muuttaa tällä hetkellä, ei pitkään aikaan B) Sampan äitikin käänsi mulle takkinsa ja hyssyttelee nyt rakasta kultamussu poikaansa ja C) mitä kohtalonivaa tää on???? Ollaan tosiaan S:n äidin kanssa oltu paljon tekemisissä ja mitä paremmin on tutustuttu, olen oma-aloitteisesti soittanut hänelle, pyytänyt kylään, halunnut tutustua ja päästä osaksi perhettä oikeasti. Ja mitä enemmän on oltu tekemisissä, sitä enemmän olen avautunut mun ja S:n tilanteesta hänelle. Hän kun on ainoita ihmisiä maailmassa joiden pitäisi tuntea S ja osata edes jollain tavalla vaikuttaa häneen. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että S:n äiti tekee juuri kuin S haluaa. Hän ei pistä poikaansa selkä seinää vasten, ei käske kantamaan päätöstensä ja tekojensa seurauksia. Minusta vähintä tässä tilanteessa olisi se, että hän käskisi S:n ihan oma-aloitteisesti etsiä itselleen uusi asunto muualta kaupungista. Mun mielestä mua on kusetettu nyt pahemman kerran, olen ollut sinisilmäinen ja uskonut ihan jotain muuta!! Lähetin S:n äidille viestin eilen, että oon todella pettynyt että hän vuokraa  asuntonsa S:lle. En vastannut hänen puheluunsa jälkeen.

Olen niin täynnä vihaa, katkeruuttakin. Sihisen nahoissani ja mietin miten voi käydä niin paskaisesti silloin kun täydellä sydämellä on yrittänyt? Rangaistaankohan mua kenties jostain! Musta tuntuu etten kestä näitä S:n aiheuttamia vastoinkäymisiä enää, en ainakaan enää yhtään tän jälkeen. :(

En tiedä mitä nyt tapahtuu sit. Nuutin synttäreitäkin piti juhlia S:n perheen kanssa ensi viikonloppuna, mutta mulla ei tällä hetkellä ole mitään mieltä leipoa ja nähdä vaivaa sen eteen. Sit vetää se tekovirne naamalle ja olla niinku mitään ei olis tapahtunutkaan? Olen saanut kulisseista yksinkertaisesti tarpeekseni.

Ihana turhamaisuus!

Me käytiin eilen S:n kanssa eilen shoppailemassa lastenvaate alesta kaupungissa Nuutille välikausi- ja talvivaatetta sekä ensikengät. Sain kun sainkin S:n laittamaan ulkoiluvaatteisiin sievoisen summan, sillä se ei oo mitään vaatetta ikänä Nuutille ostanut ja nytkin on ollut tosi vähäistä se mitä Nuutin elämiseen on sen pussista mennyt! Toisekseen se on puhunut taas uuden auton hankkimisesta, ja minä vastustan yllättäen sitä... Mutta sellaisiinhan on aina rahaa??!!

Joka tapauksessa minä valitsin Nuutin välikausihaalariksi Reiman keltaisen haalarin, missä on irroitettava vuori. Puku on 86cm ja hiukan reilu nyt, mutta kesällä ja tulevana syksynä varmasti tosi hyvä. Myyjä meinasi että puku menee pitkälle joulukuuhun! Kuomat meiltä löytyy entuudestaan ja Reiman siniset hanskat, mutta söpö dino-pipo hankittiin myös alesta. :)

Talvipuvuksi valitsin myös Reiman puvun. Puku ei näytä niin hyvältä tuossa kuvassa mutta on oikein pirtsakka ja sopivan kevyt ja mukautuva mielestäni. Sekin on 86cm, sillä myyjä vakuutti että lapsi kasvaa max 10cm vuodessa ja Nuutti on nyt n.76cm, ja puku on reilu kyllä tällä hetkellä. Jos puku ei ensi talvena mene, niin eipä siinä montaa kymppiä onneks hävitä ja voinhan aina myydä sen etiäpäin. Ostettiin myös Reiman talvikintaat mustana ensi talveksi.

Ensikenkiä olen katsonut jo pitkään koska Nuuttihan kävellä töpsyttää, eikä ole kontannutkaan enää pariin viikkoon. Kavat-kengäthän ovat ns. lasten ensikenkien "mersut" :D Ja niitä hamusin tietysti.. No mun mummoni antoi Nuutille synttärirahaa sen verran että päädyin sitten ostamaan noi kengät sillä rahalla. :) Myyjä mittaili pohjallisen mukaan kenkiä ja päädyttiin kokoon 21. Niiden pitäisi mennä kesän ajan ainakin. Nuutti ei vaan suostu kävelemään kengät jalassa, vaan itkeä tihrustaa huudon säestämänä kun kengät asetetaan jalkaan. :D Myyjä kyllä sanoikin että hänen omat lapsensa eivät pariin viikkoon suostuneet kävelemään kengät jalassa, joten ei syytä huoleen. Aion nyt aluksi kuitenkin pitää aina muutaman kerran päivässä hetken kerrallaan kenkiä Nuutin jalassa. Jos alkaa huuto, niin otetaan pois ja ihmetellään kenkiä muuten. :)

Oletteko te tehneet alennuksesta hankintoja tulevalle syksylle-talvelle? Ensikenkiä? Eräs tuttavani piti mua hiukan hölmönä kun ostin talvipuvun jo valmiiksi ens talveks, koska hänen mielestään ei koskaan voi tietää minkä kokoinen lapsi on seuraavana keväänä.

Ristiriitaisia tunteita

Jotenkin vaikea avata tätä tilannetta täällä, sillä paljon on tapahtunut ja jäänyt kertomatta. En tiedä onko minusta edes enää avaamaan tätä täällä? Pelkään toistavani itseäni, puinhan täällä anonyymiä erittäin myrskyisää parisuhdettani. Kaksi - todennäköisesti - erittäin toisilleen sopimatonta ihmistä yrittävät olla yhdessä. Ja tällä hetkellä suurin yhdessä pitävä tekijä on yhteinen lapsi.

Pelkään todella että epäonnistumme. Tai että palasimme yhteen vääristä syistä. TAI oikeastaan sitä että Samppa palasi yhteen vääristä syistä. Minä kaivoin muistojeni kirjoista ne ajat kun tavattiin S:n kanssa, minä kaipasin sitä miestä vierelleni. Välillä näinkin välkähdyksen siitä myös tosielämässä. Sain itseni rakastumaan Samppaan uudelleen, mutta ongelma taitaakin tällä kertaa olla minussa. Samppa ei ole varma rakastaako minua. Tämä hieno tunnetila tuli ilmi muuton kynnyksellä, sen jälkeen ollaan eletty siinä ihanassa epävarmuuden tunteessa.

Onko inhottavampaa oikeasti kuin se, että ei ole varma rakastaako oma kumppani sua?! Olen sen jälkeen alkanut katsomaan peilistä itseäni, etsimään kaikkia niitä vikoja. Olenko liian iso, läski, ruma? Mikä helvetti mussa on sellaista, mikä ei enää riitä sille miehelle, joka joskus vannotti rakastavansa mua aina ihan sama miltä näytin?? Varon tekemisiäni, varon sanomisiani. Ollaan juuri muutettu, shokeerattu sukulaisia ja perhettä tempauksellamme JA NYT pelkään koska Samppa sanoo että haluaa pois koko kuviosta taas?!

En tiedä olisko sillä pokkaa moiseen. Tosin epäilen tällä hetkellä sen psyykkistä tasapainoa, joten kaipa ihminen voi siinä tilanteessa sekoilla niin paljon kuin sielu sietää... En tiedä kuinka pitkälle sitten kestän itse sitä, mutta näillä mennään nyt!

Tää muutto ja yhteenpalaaminen "virallisesti" on siis ollut Sampalle älytön kynnys. Se itsekäs nahjus oli puolessa vuodessa ajatellut suurimmaksi osaksi vaan itseään, ja haluaisi mielellään jatkaa samaa linjaa nytkin. Ja koska minä olen eri mieltä ja vaadin että koko perhettä ja sen hyvinvointia ajatellaan, niin olen yllättäen täysi paskiainen. Samppa on toisin sanoen ottanut eräänlaisen tahtipuikon nakkiensa väliin ja yrittää sanella miten tässä nyt pitäisi olla ja olla olematta. Koska hän ei tällä hetkellä maksa lapsen elatusta mulle, niin on siitä toki hyvillään, mutta pihistää rahojansa minkä ehtii. Hän ei muun muassa osallistu kuin Nuutin ruokakuluihin jossain määrin. Meillä on omat ruuat kaapissa, siis hän haluaa että käydään hakemassa omat eväät ja laitetaan ne jääkaappiin OMILLE hyllyille JNE. Järjetöntä, eikö? Tämä asia ilmeni minulle pian muuton jälkeen. Ei auttanut vaikka pokkuroin vastaan. Ei auttanut vaikka yritin selvittää kuinka helvetisti järkeä on ostaa kaksi Oltermannia kaappiin, kaksin kerroin kaikkea samaa mitä syödään ja nimikoida ne?!! Olen oikeesti tällä hetkellä neuvoton, ja toiminut sitten kuten herra Diktaattori on halunnut. Ilmeisesti S aikoo ryhtyä jonkin sortin Roope Ankaksi, sillä se tienaa todella hyvin ja elinkustannuksiin menee suhteessa todella vähän. Ainoa asia mitä olin "vaatinut", oli että hän osallistuu vähän enemmän ruokakuluihin jotta minulle jäisi joku sata euroa ylimääräistä kuukaudessa esim kampaajalla käyntiin. Sillä en ole sielläkään vuoteen käynyt... Mutta eih.... Ruokaa on kannettava edelleen niska vääränä koko rahan edestä.

Oon alkanut miettiä elänkö narsistin kanssa?

Kaapista ulos

Rakkaat lukijani,

Olen päästänyt suustani valkoisen valheen. Jostain syystä halusin kuihduttaa blogiani ja sen sisältöä viime kesän jälkeen, kun tänne niin paljon henkilökohtaisesta elämästäni vuodatin. Koin olevani todella haavoittuvainen, ja se myös ahdisti minua jollain tasolla kun kerroin kaiken. Osa kommenteista olivat myös tasoa "katsoisit peiliin", vaikka olin sitä todella yrittänytkin.

Pakkasin tosiaan viime elokuussa elämäni ja lapseni kainaloon ja muutin omaan asuntoon. Yhtäkkiä elämästä tuli osittain helpompaa, mutta osittain myös todella yksinäistä ja vaikeaa. Lapsi oli mun vastuulla kaiken aikaa, ja vaikka ne hetket selätinkin, niin olinhan yksin. Aika ei ehdinnyt kullata vielä muistoja todellakaan. Kaikki ne haavat olivat auki, sepposen selällään. Toki olin harrastanut osaltani syvää itsetutkiskelua, kuka minä olen tänä päivänä, mitä haluan ja mihin olen menossa? Sitä tein myös läpi syksyn, mietiskelin.

Samppahan lähestyi mua syksyllä sitten kun jonkin aikaa oltiin Nuutin kanssa omillamme olleet. Tunteet nostivat päätään ja "hairahduin" pyristelyiden jälkeen sille vanhalle tielle... Jostain helvetin syystä lankesin. Tiesin ettei asiat muutu hetkessä, mutta mitä pidemmälle syksy eteni sitä varmemmaksi tulin siitä että olisin valmis vielä yrittämään jos hänkin olisi. Jos hän olisi valmis huomaamaan epäkohdat, myös itsessään, ja myöntämään ne sekä sitä kautta korjaamaan. Pikku hiljaa. Noh, ei se ihan niin mennyt. Yhtäkkiä sain jäitä hattuuni, Sampalta. Pari kuukautta sitä kesti, ihanaa aikaa, kunnes käynnit harvenivat. Ja lopulta sain vastaukseksi "en pysty tähän" soperruksen. Niin, sen vanhan ja tutun vastauksen. Sen, kun aikuinen ihminen ei ole valmis kantamaan vastuutaan elämänsä tekosista. Omista selvin päin tehdyistä valinnoista.

Pohjalla rypiessä en keksinyt muuta kuin tutustua uuteen ihmiseen, Maajussiin. Mikä ei lopulta tuntunut mun mielestä yhtikäs miltään. Toki sain vapaa-aikaani kulutettua mukavammin tsättäillessä iltayöstä ja kuullessani kasvotusten jonkun hurmaavan miehen sanovan minulle kuinka kaunis olin, kuinka nokkela ja fiksu tytön tyllerö olen ja niin edelleen. Hän nosti itsetuntoani, mutta tiesi osaltaan kuinka rikki revitty olin, enkä ehkä olisi valmis ystävyyttä pidemmälle. Lopulta jouduin omasta päätöksestäni pistämään häneen välit täysin poikki, sillä tiesin ettei meistä ikinä tulisi mitään. Taisin vetaista henkisen skradun hänen herkkään sydämeensä, mutta uskon hänen kuitenkin ymmärtävän. Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki kokemukset muokkaavat ja koulivat ihmistä. Huolestuttavaa vaan olisi jos niistä ei oppisi mitään..

Vuoden vaihteen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Ihan johonkin muuhun suuntaan kuin olisin ikinä kuvitellut. Samppa heittäytyi kapulaksi rattaisiin kun sanoin että en ala enää vehtaamaan hänen kanssaan. Halusin nimittäin kaiken tai en mitään. Ihan niinkuin alunperinkin olin halunnut. S:n mielestä en olisi saanut tavata ketään uutta ihmistä, vaikke emme olleet olleet yhdessä kuukausiin... puoleen vuoteen! Asetin tämän jälkeen S:lle todella tiukan ehdon. Hänen oli päätettävä muutetaanko me seuraavana kuukauten yhteen vai erotaanko me ihan lopullisesti, minkä jälkeen en olisi harkinnut enää ikinä yhteenpalaamista. Lopulta kun olin löytänyt asunnon ja ajankohdan, tuli päätöksen paikka, ja se oli myönteinen. Draamaa ei puuttunut tosin senkään jälkeen, sillä muuttoa edeltävänä päivänä S yritti pelko persiissä kääntää vielä kelkkansa.

Tiedättekö, tähän on tultu nyt. Ollaan asuttu kolme viikkoa saman katon alla, enkä ole halunnut paljastaa mitään tästä blogissa. Ihan vaan selityksenä etten ole halunnut, olen halunnut pitää kaiken tämän sisälläni. Pohtia itse ja tehdä valintani ihan itse. Voin myös sanoa että olen pohtinut blogini hävittämistä, mutta täysin muuttuneen elämäntilanteeni myötä minulla on jälleen pohdittavaa, myös ääneen täällä. Meillä ei mene hyvin, ei niin hyvin kuin haluaisin. Me ei edes muutettu tähän uuteen asuntoon missään "kuherrus"vaiheessa tai ällö-uudesti rakastuneena. Samppa kokee edelleen, ettei ole valmis, mutta ei ollut valmis myöskään luopumaan. Itse asiassa en ole päässyt sen ajatuksiin vielä käsiksi, koska se on mahdotonta. Meidän välit on viileät, vaikka olen itse todella yrittänyt. Yritän olla lähellä, huomioida, puhua asiallisesti vaikeistakin asioista, sopia, joustaa, organidoisa... Tehdä asioista helpompia S:lle näin alkuun jne. Yritän yritän  ja yritän, ja tällä hetkellä olen saanut ainoastaan nokareen siitä rakkaudesta mitä minä olen hänelle antanut. Jopa "rakastan sinua" -kuiskauksiini olen jäänyt usein vailla vastausta, tai kysyttäessä hän vastaa "joojoo". Sillä eihän sitä nyt voi ääneen sanoa samaa jos ei sitä tarkoita.

Olen hiukan hukassa. Tai itse olen tiennyt mitä olen tahtonut, olen ajatellut asioita ja muuttanut käytöstäni, mutta tuo toinen ihminen on minulle tällä hetkellä vielä muukalainen. On raastavaa elää epävarmuuden tunteessa, en ole varma rakastaako Samppa edes minua! Muuttuuko se? Haluaako se edes muuttua?! Olen antanut niin sanotusti viimeisen mahdollisuuden, ja se "maksaa" minulle aika paljon jos ei onnistukaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. En ole luovuttaja tyyppiä ja siksi olen toiminut kuten olen.  

 Kirjoittelen myöhemmin kuulumisia, tällä hetkellä ollaan oltu viikon ajan Nuutin kanssa nuha-kuumeessa. Oon melko piipussa kun oon hoitanut kipeänä myös kipeän lapsen. Voin sanoa että S ei oo töiden lisäksi auttanut mua missään. Ja nyt vapaa-ajalla nukkunut ja sen jälkeen viilettänyt mennä muualla, pois kotoa. Olen kuitenkin liian väsynyt tällä hetkellä sanomaan sille mistään mitään.

xoxo