Huoh.
Mitä mä sanoin? Palasin viime reissulta kotiin S:n luo, ja viime yönä saatiin riita aikaseks. Tuntui olevan myös tähän mennessä isoin, kovaäänisin ja fyysisin. Mikä päätyi kuitenkin toisten nimittelyyn, alentamiseen ja siihen, että S lompsi vuorostaan sohvalle nukkumaan. (Ja senkin se teki todella vasten tahtoaan, ja intti tunnin että hän ei ole se joka sinne menee.)
Ei juteltu asioista ollenkaan kun tulin kotiin. Oikeastaan kaikki viime aikaiset riidat on vaan pöllästy maton alle ja leikitty suurimmaksi osaksi ajasta onnellista pariskuntaa. Eniten aina kirpaisee, kun S:n äiti tekee niitä helvetin yllärivisiittejä, jolloin naama pitää vetää kunnolliseen tekovirneeseen ja istua hymyssä suin vierekkäin S:n kanssa sohvalla mainoen kuinka hyvin meillä meneekään. YÄK.
Tämä on naurettavaa. Mutta kaikki lähti lapasesta kun menin illalla vessaan ja S rupesi yhtäkkiä hokemaan ulkopuolelta kuinka hänellä on hirvittävä kusihätä. Olin siis iltapesulla ja olin viipynyt muutaman minuutin vessassa. Sanoin vielä tässä vaiheessa naureskellen ja asiallisesti, että sori kun ehdin nyt vaan ensin vessaan ja hoidan asiani muutamassa minuutissa. Että tuskin S kuolisi pissihätäänsä siinä ajassa. Tämän jälkeen S alkoi hokemaan tiukkaan sävyyn, kuinka seuraavalla kerralla hän muistaisi tämän eikä päästäisi mua vessaan hätäni kanssa. Muutaman kerran tätä tehtyään, mua alkoi ärsyttämään. Siis ollaanko me jotain riiteleviä sisaruksia tässä vai mitä helvettiä?!!! Sänkyyn mennessä yritin selvittää tätä typerää "riitaa". S käänsi kylkeä eikä vastannut. Seuraavaksi kysyin "Missä vaiheessa susta on tullut tommonen?" S kysyy että "Ai mitä, millanen?!" Vastaan "Ylimielinen."
Ei vastausta. Sitten mulla flippaskin. Olin tähän mennessä sivuuttanut riitoja, heittäytynyt mukaan mykkäkouluun. Ollut samanlainen, välinpitämätön. Ei puhuta sitten -tyylisiä päiviä on ollut lukemattomia. Tällä kertaa näinkin sitten pelkkää punaista.
Takana oli päivä S:n seurassa, kuunnellen sen juttuja, sivuuttaen omiani.. Valitusta supistuksista, kipeistä paikoista kun toinen ignooraa kaiken tyylikkäästi. Mainitsin myös päivän aikana kuinka toivoisin S:n katsovan puhelinta työpäivän aikana, jotta hän olisi tietoinen jos jotain synnytykseen liittyvää tapahtuisi. Vastaus oli epämääräinen, aina ei kuulemma voi katsoa puhelinta työpäivän aikana. Vittu älä katso sitten. Sain myös vastauksen päivän aikana että mun jalkojen hierominen on vastenmielistä, eikä S halua sitä tehdä. S ei myöskään halunnut kokeilla vauvan liikkeitä, on kuulemma tuntenut jo ne niin monesti! S ei halunnut auttaa ruuan laitossa, vaan datasi. Pisti pyykit narulle koko päivän vinkumisen tuloksena, kiroten samalla jokaisen vaatekappaleen kohdalla. Hän käy kuulemma oikeissa töissä, kun taas minun ei esimerkiksi tällä hetkellä tarvitse. Meillä naisilla on niin helppoa. S elehti samalla näyttäen raskausmahaa. S siivosi työpöytäänsä ja alkoi ruttaamaan pahveja tavalliseen roskikseen, vaikka pyysin häntä laittamaan ne eteisessä sijaitsevaan lehti & pahvi kassiin, mitkä menevät sitten oikeisiin roskiksiin. Hän katsoi mua ja ruttasi pahvit keittiön roskiin... Myös kun tulin kotiin vanhempieni luota, viikon aikana kämpässä ei ollut tapahtunut mitään. Silitysrauta oli keittiön pöydällä, tiskit pöydällä, vaatekappaleet lattialla jne...
Tätä paskaa vois luetella lukemattomiin. Edellä mainitut asiat kuitenkin nielaisin. Ajattelin että ihan vitun sama. Tätä kai se sit on..
No eilen illalla sen punaisen nähtyäni, vedin S:n korvasta itseeni käsin ja pyysin kuvittelemaan edes HETKEN miltä musta tuntuu suurimmaksi osaksi ajasta! Toki se riuhtaisi mun käden vaan pois eikä vastannut mitään. Jonka jälkeen riuhtaisin tyynyllä sitä naamaan ja sanoin toivovani että se sais kokea edes päivän sitä mitä minä ajattelen ja tunnen! Tässä vaiheessa se vaan hermostui ja sanoi että antaa olla viimenen kerta kun teen tommosta... Tämän jälkeen potkin sen sängystä alas, jonka jälkeen mun adrenaliinit oli niin tapissa että supistuksia sateli ja ärräpäitä lensi. Naapurit heräsi tasan tarkkaan meidän huutoon, mutta toivoin vaan ettei kukaan soittaisi virkavaltaa paikalle. Tätä seurasi älytön ryöppy paskaa suusta, molempien. S takertui ainoastaan siihen kuinka olin muka pahoinpidellyt hänet, eikä ymmärtänyt mikä helvetti onkaan asioiden ydin. Se myös sanoi että mitä jos antaa mulle samalla mitalla takas, mutta tiesin ettei se tekis ikinä mitään sellasta. Tai ainakin se tulis katumaan sitä big tiiime. Olin kuitenkin kuulemma täysin sekopää akka, eikä S ihmetellyt enään miten jotkut jätkät pieksävät vaimojansa. Hän kun uskoi niiden olevan juuri samanlaisia sekopäitä kuten minäkin. Sen suusta tuli niin paljon loukkauksia, että en tiedä miten voisin unohtaa. Se on niin ylpeä mies, että mua oksettaa. Tänä iltana se olen minä joka lentää lattian kautta sohvalle. Se mies ei tule toista yötä viettämään sohvalla, kuten sanoi. Mua vaan oksettaa. Koko ihminen. Enkä haluis kohdata sitä kun se pääsee töistä ja lompsii tänne.
Elämä on taas helvettiä.