Huoh.
Mitä mä sanoin? Palasin viime reissulta kotiin S:n luo, ja viime yönä saatiin riita aikaseks. Tuntui olevan myös tähän mennessä isoin, kovaäänisin ja fyysisin. Mikä päätyi kuitenkin toisten nimittelyyn, alentamiseen ja siihen, että S lompsi vuorostaan sohvalle nukkumaan. (Ja senkin se teki todella vasten tahtoaan, ja intti tunnin että hän ei ole se joka sinne menee.)
Ei juteltu asioista ollenkaan kun tulin kotiin. Oikeastaan kaikki viime aikaiset riidat on vaan pöllästy maton alle ja leikitty suurimmaksi osaksi ajasta onnellista pariskuntaa. Eniten aina kirpaisee, kun S:n äiti tekee niitä helvetin yllärivisiittejä, jolloin naama pitää vetää kunnolliseen tekovirneeseen ja istua hymyssä suin vierekkäin S:n kanssa sohvalla mainoen kuinka hyvin meillä meneekään. YÄK.
Tämä on naurettavaa. Mutta kaikki lähti lapasesta kun menin illalla vessaan ja S rupesi yhtäkkiä hokemaan ulkopuolelta kuinka hänellä on hirvittävä kusihätä. Olin siis iltapesulla ja olin viipynyt muutaman minuutin vessassa. Sanoin vielä tässä vaiheessa naureskellen ja asiallisesti, että sori kun ehdin nyt vaan ensin vessaan ja hoidan asiani muutamassa minuutissa. Että tuskin S kuolisi pissihätäänsä siinä ajassa. Tämän jälkeen S alkoi hokemaan tiukkaan sävyyn, kuinka seuraavalla kerralla hän muistaisi tämän eikä päästäisi mua vessaan hätäni kanssa. Muutaman kerran tätä tehtyään, mua alkoi ärsyttämään. Siis ollaanko me jotain riiteleviä sisaruksia tässä vai mitä helvettiä?!!! Sänkyyn mennessä yritin selvittää tätä typerää "riitaa". S käänsi kylkeä eikä vastannut. Seuraavaksi kysyin "Missä vaiheessa susta on tullut tommonen?" S kysyy että "Ai mitä, millanen?!" Vastaan "Ylimielinen."
Ei vastausta. Sitten mulla flippaskin. Olin tähän mennessä sivuuttanut riitoja, heittäytynyt mukaan mykkäkouluun. Ollut samanlainen, välinpitämätön. Ei puhuta sitten -tyylisiä päiviä on ollut lukemattomia. Tällä kertaa näinkin sitten pelkkää punaista.
Takana oli päivä S:n seurassa, kuunnellen sen juttuja, sivuuttaen omiani.. Valitusta supistuksista, kipeistä paikoista kun toinen ignooraa kaiken tyylikkäästi. Mainitsin myös päivän aikana kuinka toivoisin S:n katsovan puhelinta työpäivän aikana, jotta hän olisi tietoinen jos jotain synnytykseen liittyvää tapahtuisi. Vastaus oli epämääräinen, aina ei kuulemma voi katsoa puhelinta työpäivän aikana. Vittu älä katso sitten. Sain myös vastauksen päivän aikana että mun jalkojen hierominen on vastenmielistä, eikä S halua sitä tehdä. S ei myöskään halunnut kokeilla vauvan liikkeitä, on kuulemma tuntenut jo ne niin monesti! S ei halunnut auttaa ruuan laitossa, vaan datasi. Pisti pyykit narulle koko päivän vinkumisen tuloksena, kiroten samalla jokaisen vaatekappaleen kohdalla. Hän käy kuulemma oikeissa töissä, kun taas minun ei esimerkiksi tällä hetkellä tarvitse. Meillä naisilla on niin helppoa. S elehti samalla näyttäen raskausmahaa. S siivosi työpöytäänsä ja alkoi ruttaamaan pahveja tavalliseen roskikseen, vaikka pyysin häntä laittamaan ne eteisessä sijaitsevaan lehti & pahvi kassiin, mitkä menevät sitten oikeisiin roskiksiin. Hän katsoi mua ja ruttasi pahvit keittiön roskiin... Myös kun tulin kotiin vanhempieni luota, viikon aikana kämpässä ei ollut tapahtunut mitään. Silitysrauta oli keittiön pöydällä, tiskit pöydällä, vaatekappaleet lattialla jne...
Tätä paskaa vois luetella lukemattomiin. Edellä mainitut asiat kuitenkin nielaisin. Ajattelin että ihan vitun sama. Tätä kai se sit on..
No eilen illalla sen punaisen nähtyäni, vedin S:n korvasta itseeni käsin ja pyysin kuvittelemaan edes HETKEN miltä musta tuntuu suurimmaksi osaksi ajasta! Toki se riuhtaisi mun käden vaan pois eikä vastannut mitään. Jonka jälkeen riuhtaisin tyynyllä sitä naamaan ja sanoin toivovani että se sais kokea edes päivän sitä mitä minä ajattelen ja tunnen! Tässä vaiheessa se vaan hermostui ja sanoi että antaa olla viimenen kerta kun teen tommosta... Tämän jälkeen potkin sen sängystä alas, jonka jälkeen mun adrenaliinit oli niin tapissa että supistuksia sateli ja ärräpäitä lensi. Naapurit heräsi tasan tarkkaan meidän huutoon, mutta toivoin vaan ettei kukaan soittaisi virkavaltaa paikalle. Tätä seurasi älytön ryöppy paskaa suusta, molempien. S takertui ainoastaan siihen kuinka olin muka pahoinpidellyt hänet, eikä ymmärtänyt mikä helvetti onkaan asioiden ydin. Se myös sanoi että mitä jos antaa mulle samalla mitalla takas, mutta tiesin ettei se tekis ikinä mitään sellasta. Tai ainakin se tulis katumaan sitä big tiiime. Olin kuitenkin kuulemma täysin sekopää akka, eikä S ihmetellyt enään miten jotkut jätkät pieksävät vaimojansa. Hän kun uskoi niiden olevan juuri samanlaisia sekopäitä kuten minäkin. Sen suusta tuli niin paljon loukkauksia, että en tiedä miten voisin unohtaa. Se on niin ylpeä mies, että mua oksettaa. Tänä iltana se olen minä joka lentää lattian kautta sohvalle. Se mies ei tule toista yötä viettämään sohvalla, kuten sanoi. Mua vaan oksettaa. Koko ihminen. Enkä haluis kohdata sitä kun se pääsee töistä ja lompsii tänne.
Elämä on taas helvettiä.
:( !!! Sen voin kyllä sanoa, että ei tuo tilanne ainakaan helpotu kun lapsi tulee... siinä on sitte vaan yks lisää, joka todistaa niitä riitoja :/ ja lapsen kannalta ikävää että ees joutus näkeen sellasta. Ite yritän hillitä itteeni pojan nähden aina ja yleensä oon siinä onnistunutkin :D ku oon kans aika temperamenttinen kun tarpeeksi ärsytetään. Muutaman kerran ollaan otettu yhteen pojan nähden ja se hävettää ihan hirveesti. No voihan sitä aatella, että ku se on niin pieni ja että eihän se tajua vielä, mutta ei niin sais kuitenkaan käyttäytyä :( Tönäisin tuota välillä niin aasimaista miestäni. Ja poika vaan tuumasi, että "äiti kiusasi isiä"... mut eipä ne ongelmat itestään katoa. Kyllä varmasti joka parisuhteessa niitä on, mutta just tuo, että pitää osata hillitä niitä ja varsinkin pienten ihmisten nähden.
VastaaPoistaNäin ajan myötä (ollaan 7 vuotta kateltu toisiamme) voin sanoa, että meillä on ainaki elämänä tasaantunu ja rakkaus vaan vahvistunu :) ja vaikka riidelläänki niin harvemmin nykyään.
Meillä oli myös myrskyinen alkutaival. Varmaan ensimmäiset 3 vuotta tapeltiin. Huudettiin ja hakattiin :D mutta kyllä minussakin oli paljon vikaa ja onkin. En ole mikään helpoimmasta päästä ja kärjistin monesti asioita. Lapsuudessa saanu kuulla omien vanhempieni riitoja, että en ehkä ole maailman onnellisinta lapsuutta saanut :D ja pakostakin ne on tullu omaanki parisuhteeseen.
Mutta suhteita on niin erilaisia. Jos ei yhteistä säveltä löydy ja toinen ei edes esim. viitsi yrittää suhteenne eteen niin tilanne on aika paha :(
Jos rakkautta on vielä niin kerro hänelle mitä haluat hänen tekevän. Pistä kortit pöydälle ;) miehet on monesti niin yksinkertaisia, että ei ne tajua vihjailuista vaikka löisi metrin halolla päähän :D (silloin syyttäisivät varmaan vain pahoinpitelystä, eivätkä kysyisi miksi noin teit... ) ja kun ei ne (varsinkaan) esikoistaan odottavat miehet älyä sitäkää että ne hormoonit on se juttu mitkä myös pistää naisen raivoihinsa helpommin :D
Taas aika rönsyilevää tekstiä mulla :D tässä nälän riivaamana yritän nopeasti kirjoittaa ;)
Kiitti kommentista:) Siis joo, en haluais itekkään riidellä lapsen nähden. Eikä me muutenkaan käydä fyysisesti kiinni toisiin.. Paitsi minä olen tönäissyt S:aa muutamia kertoja ja yksi tällainen kerta on ollut vuosi sitten edellisessä asunnossa. Johtunee varmasti mun temperamentista myös miksi tietyssä pisteessä iskee se raivo päälle.. Huoh.
PoistaOon myös joutunu lapsena todistaan monia vanhempien riitoja, kun S taas ei. Heidän kotonaan vanhemmat ovat riidelleet asiansa silloin kun lapset eivät ole olleet näkemässä. Sekin selittää varmasti paaaaaaljon miksi me ollaan niin törmäyskurssilla. Se ei osaa puhua asioista.. ilmeisesti luullut että parisuhde toimii ilman sanojakin.
Mua huvitti kans toi että se alkoi syyttämään mua pahoinpitelystä eikä tajunnut kysyä miksi niin edes tein. :D Huh huh.. On tässä taas kokoilemista..
Pahoin pelkään, että vauvan syntyessä teidän riidat vain lisääntyy eikä vähene. Vauvahan ei ole ratkaisu parisuhdeongelmiin. Yleensähän sitä sitten myöhemmin kuulee, kun toinen osapuoli tilittää katkerana, että se toinen vain halusi lasta ja siinä sitä sitten oltiin kiinni. Onko S halunnut lasta ihan tosissaan, oliko päätös vauvasta yhteinen? Kuulostaa vain, ettei hän kovin innoissaan lapsesta ole.. :(
PoistaLapsellista S:n käytös joka tapauksessa on, voin helposti kuvitella, että tuon vessa-kommentin sanoo joku ala-asteikäinen, eikai kukaan teinikään voi olla noin tyhmä?:)Kun vauva syntyy, sinulla on kaksi lasta ja koti hoidettavana.
Mielestäni tuo fyysinen yhteenotto ei ole oikein, tekipä sen nainen tai mies. Jos S olisi tehnyt sinulle samoin, miten sinä olisit reagoinut?Todennäköisesti syyttänyt myös pahoinpitelystä? Jos aiotte jatkaa tuota riitelyänne vielä lapsen synnyttyä, kannattaa jättää tuo fyysisyys pois. Pelkkä töniminen näyttää lapsen silmin pelottavalta, varsinkin kun siihen liitetään huutaminen. Eihän se ole normaalia käytöstä, johon lapsi halutaan kasvattaa.
Ei varmasti ole helppoa olla sinä tällä hetkellä. H-hetki lähestyy eikä puolisosta ole apua eikä taida turvaa löytyä hänen sylistään. Teetpä itse millaisen päätöksen tahansa teidän parisuhteenne kannalta, kannattaa ajatella ensisijaisesti lapsen hyvinvointia. Olettaisin, että jos lapsi saa valita, hän ottaisi paljon mieluummin yhden onnellisen ja iloisen vanhemman kuin kaksi huutavaa, kiroilevaa ja toisiinsa käsiksi käyvää vanhempaa.
Voimia sinulle loppuun asti. :)
En minäkään usko että ne riidat häviää puolentoista kuukauden päästä, kun uusi ihminen saapuu. En todellakaan. Enkä ole missään vaiheessa ajatellut että vauva olisi ratkaisu ongelmiimme. Tuntuu että asiat on kuitenkin vaan kärjistyneet mun raskautumiseni jälkeen.. Ja menipä S eilenkin sanomaan ettei tätä lasta olisi tarvinnut tehdä eikä mun tarvitsisi synnyttää jos sikseen, että tämähän oli valinta. Kun menen aina valittamaan sille kuinka se ei tajua miltä musta tuntuu. Joten totta, S ei ole innoissaan lapsesta. Tiedä sitten onko siinä vaiheessa kun hän on täällä.
PoistaJa niin, mustakin toi S:n käytös on aika ajoin vaan niin turhauttavan lapsellista! Siksi varmaan ajauduinkin eilen niin alhaiselle tasolle ja menin moksimaan sitä. Turhauduin. En enään välittänyt siitä, että oliko se nyt oikein vai ei. Tai mitä jos S olisi tehnyt niin mulle.. Mutta ei kyseessä nyt ollut mikään kovin voimakas yhteenotto, ei mulla nyt sellaiseen ole voimiakaan. Mutta tietenkin S nosti päällimäisenä sen sitten selviteltäväksi, vaikka sen olis pitänyt tajuta ihan muita asioita. Enkä ole ikimaailmassa ajatellut toimia noin lapsemme silmien edessä.
Tottakai tulen ajattelemaan lapsen hyvinvointia ja pistämään hänet S:n ja mun suhteen edelle. Jos meidän suhde ei toimi, niin sitten on löydettävä parempi ratkaisu. Olen vain niin turhautunut tällä hetkellä tähän kaikkeen.. Ne tietävät jotka ovat purnaustani täällä pidempään jo lukeneet. Ja kun viimeksi mainitsin äidilleni että jos asiat ei muutu, aion muuttaa vauvan kanssa omilleni. Hän piti ajatusta hulluna, vähätteli meidän tilannetta ja käski heittää moiset puheet! Kieltämättä tulee välillä todella ypö olo, kuvittelenko vain??! Enkö ansaitse sitten parempaa, onnellisempaa oloa?? Huh.
Hmm..
En osaa noihin enää mitää lisätä, Ansku osui ihan asian ytimeen!
VastaaPoistaToivottavasti saatte asioita setvittyä tai päätöksiä tehtyä. Ettehän te voi noin jatkaa :/ Ei ne asiat itsestään paremmaksi enää muutu..
Tosi paljon voimia!
Ja lisään vielä että itsellänikin on tosi kova tempperamentti, mikä aiheuttaa konflikteja suhteessa. Ei kuitenkaan mitään fyysistä ja äänikin pysyy kerrostalossa sallituissa rajoissa. Ja olen myös sitä mieltä, että jonkinlaista "riitelyä" saa ja pitää lapsienkin nähdä. Mistä he muuten oppivat "oikean" tavan setviä erimielisyyksiä?
Lasten pitää nähdä, että vaikka isillä ja äidilläkin on joskus vaikeaa ja riitoja, he sopivat ne rauhallisesti ja elämä jatkuu normaalisti. Riidat kun kuuluvat normaaliin elämään myös lapsiperheissä, olennaista on vain se miten riidellään :)
Olet oikeassa, ja olen samaa mieltä, että asiallista riitelyä lastenkin on nähtävä. Ja erityisesti se osa kun asiat osataan sovitella... Se on tosiaan vaan helpommin sanottu kuin tehty.
PoistaMeillä mies oli yhtä välinpitämätön esikoisen raskaudessa. Ei halunnut silitellä, sain tyyliin kirkuvana raahata sen perhevalmennukseen. Riideltiin kunnolla. Mutta niinpä vaan kävi et kun vauva syntyi ja päästiin ensimmäisten vaikeiden kuukausien läpi, meidän liitto vaan lujittui. Tässä toisessakin raskaudessa ollaan riidelty kyllä, mut mies on ihan eritavoin mukana: haluaa silitellä ja pussailla mahaa, hoitaa kotia, esikoista ym. Mies on mahtava isä. Älä luovuta, tilanne voi muuttua!
VastaaPoistaHyvä että on tällaisiakin kokemuksia, että sun mies on muuttunut mies. :) Antaahan se toivoa!
PoistaOotko kuinka tosissaan pohtinut missään vaiheessa, että S:lle vilkuttaisit näkemiin? Eihän toi nyt oikeesti tee kenenkään terveydelle (korvien väli tai fyysinen) mitään positiivista. Varsinkin kun tekstien perusteella näyttää, että S:n kanssa on mahdotonta keskustella, saada häntä ajattelemaan joitain asioita kuin aikuinen.
VastaaPoistaMulla nous itelläni adrenaliini, kun luin tota sänky-kohtausta. Joskus omassa elämässä ollut samanlainen ihmissuhde ja samanlainen kohtaus, tosin itse olin siinä altavastaajana. Lopputuloksena haljennut huuli ja murtuneita kylkiluita. Kummalla tahansa teistä voi napsahtaa noissa riitatilanteissa niin, ettei hallitse itseään. Ja nyt pitää ensisijaisesti ajatella sitä, joka ei pysty omaa mielipidettään sanomaan, joka ei pysty suojelemaan itseään.
Ihan älyttömästi jaksamista ja voimia. Ei tuo ole helppo tilanne vaikka miltä suunnalta kattelis.
Olen. Viimeksi tänään kun mietin miten alas vaivuinkaan. Jos pitää tällä tavalla alkaa purkamaan turhautumistaan toiseen, sehän tarkoittaa ettei asiat ole kovin hyvällä mallilla. Jotenkin tällaisten riitojen jälkeen välit ovat entistäkin tulehtuneemmat.
PoistaKyllä S yritti vetää mua jaloista pois sängystä, mutta irrotti kun huusin melko kovaa että sattuu.. Niinku sattukin. Että jos en olis raskaana, niin en epäilis etteikö toi riita ois voinu äityä pahaksikin. Ja se on totta, että kun on tarpeeksi vihainen ja siihen päälle se adrenaliiniryöppy, niin voi napsahtaa just niin ettei pystykään hillitsemään itseään. Ja todellakin mun on ajateltava vauvaa.. Koska jos aiheutan kyseisiä tilanteita yhtään enempää, ja jos jotain sattuis niin ei sitä sais takas. Ja siinä vaiheessa mua ei kiinnostais pätkääkään kuinka pahoillaan S olis, koska se homma ois niin taputeltu.
:(
Nostan kyllä hattua sulle, että oot noin pitkään jaksanu yrittää S kanssa. Ite olisin nostanu kytkintä jo ajat sitten. Tekisikö teille pieni välimatka hyvää? Jos seurustelette, mutta molemmilla ois oma asunto?
VastaaPoistaTekis varmaan hyvää. Mun mielestä ois ollu parhain ratkasu että oisin sieltä entisestä kämpästä silloin aikanaan muuttanutkin omaan asuntoon, ja S omaansa. Nyt kaikki on vain niin paljon monimutkaisempaa. Eikä asioista tee yhtään helpompaa se, että S:n äiti omistaa meidän nykyisen vuokrakämpän!
PoistaKyllä minäkin siinä taistelun tuoksinnassa jälleen mainitsin että katsoa nyt meitä, miks helvetissä me ollaan yhdessä! Olen niin monesti mielessäni jo nostanut sitä kytkintä.. Tällä hetkellä en kuitenkaan voisi tehdä sitä, lopulliset ratkaisut syntyy varmasti kun vauva on saatu ulos..