Välillä on niin epätoivoinen olo.
Kaipaan sitä kun toinen saa mut nauramaan. Sitä, kun huumorintajut kohtaavat ja vitsiä saa väännettyä melkeinpä mistä vaan. Kaipaan niitä hetkiä kun posket on kipeänä hymyilemisestä ja ääni käheänä nauramisesta.
Joskus oli näin. Ei kylläkään koskaan S:n kanssa. S:n myötä musta on tullut passiivinen. Ennen olin eloisa ja kupliva persoona. Kyllä mä aikani yritin vääntää vitsiä S:llekkin, mutta se ei koskaan vaan tajunnut niitä. Se ei ole mikään vitsiniekka, eikä sen jutut ole oikeastaan ikinä saaneet ilopissoja lirahtamaan mun housuihin. Se ei oikeastaan ikinä yritä hauskuuttaa mua, niinkuin mä sitä. Tai joskus yritin. Nykyään olen jo luopunut koko hommasta.
Joskus mulla oli se joku, jonka kanssa aamulla ekana herätessä sai jo kihertää vedet silmissä ilosta. Joskus elämässä oli inside -läppää, jota kukaan muu ei tajunnut, mutta me naurettiin katketaksemme tyhmille vitseillemme... Josks yksin ollessa matkin entisiä naurunaiheita, ja hirittelen niille hiukan itsekseni. Tai jos mietin, kuinka se toinen asian ilmaisi, en voi olla hymyilemättä. Kerran mulla on jopa lentänyt kaakaot sieraimista kun toinen on päättänyt olla hauska juuri sillä hetkellä.
Huumori ja yhteiset keskustelunaiheet on varmasti suhteen kantava hedelmä. Oon pohtinut, että sekin on varmasti yksi tärkeimmistä asioista miksi meillä ei S:n kanssa synkkaa. Jos ei keskustella eikä naureta yhdessä, mitä me sitten tehdään? No ainakin riidellään. Ei me kai muuta osata?
S kysyy aina riidan pyörteessä mitä olen nähnyt hänessä. Mutta hän ei ikinä kerro mun tivatessa, mitä on nähnyt mussa! Se ei ole koskaan sanonut mun olleen hauska. Jos se on jotain sanonut, se on kuvaillut mun ulkonäköä hänen silmäänsä miellyttäneeksi. Luuliko se tosiaan, että se riittää?
Mun mielestä S huijasi mua alusta saakka. Esitti täysin muuta mitä oli. Mehän tutustuttiin netissä alkujaan. Se ei mm. maininnut ikinä pelaamisesta vaan kertoi harrastavansa saleilua ja lenkkeilyä! Tykkäsi kuulemma katsoa myös elokuvia, mutta ei maininnut että vain niitä, joita hän itse on halukas katselemaan. S on joskus menneisyydessään siis ollut urheilullinen, ei todellakaan enään aikuisiällä. Joskus se yritti kuitenkin miellyttää mua, koska yritti jutella asioista ja olla pätemättä. Nykyään se ei vaivaudu mun juttuja kuuntelemaan saatikka puhumaan mistään kovin rakentavasti.
Tällä hetkellä tuntuu, että oon vaan sellaisessa labyrintissa, josta ei ole ulospääsyä. Tein valintoja, jotka vaikuttavat mun loppu elämääni. En voi surkutella sitä, enkä kadukaan. Mutta katsoin kyllä elämää vaaleanpunaisten linssien läpi yhteen aikaan, for sure. Oonkohan enään koskaan yhtä onnellinen, kuin joskus?
Suhteita on erilaisia. Mä olen miettinyt myös tota että mitä toisessa näkee.. pohtinut mikä edellisissä suhteissa meni pieleen ja onko nykynen sen parempi tai huonompi. Mä luulen että jokainen suhde ajautuu erinäisiin kriisitilanteisiin joissa on kaksi vaihtoehtoa, karata ja lopettaa kaikki kuin seinään tai sitten antaa itsestään kaikki ja yrittää vielä. Avoin kommunikaatio ja sanat on parasta lääkettä, sen oon huomannut. Kun toinen sanoo mitä ajattelee, vaikka se ei olis millään lailla positiivista se on kuitenkin puhumista, kommunikaatiota mikä hakkaa mykkäkoulun 100-0. Tsemppiä!
VastaaPoistaVoi, mikään ei kyllä voita sitä mahakippurassa ja vedet silmissä nauramista sekä päätöntä ja hurttia huumoria. :) Nauru ja huumori on kyllä tosi tärkeitä peruspilareita suhteessa. Ihan kaikissa suhteissa... Niin ystävyys kuin rakkaussuhteissakin.
VastaaPoistaMihin piirteisiin sinä rakastuit miehessäsi huumorin sijasta? Jos suhteen alussakaan huumorinne ei kohdannut, niin oli varmaan jotain muuta tilalla, koska kuitenkin suhteenne jatkui ja jatkuu edelleen... :)
Eva Paradise: Olen kyllä samoilla linjoilla. Joka suhde on erilainen ja jokaisessa suhteessa on ne omat kriisit, mitkä tulevat ennemmin tai myöhemmin. On vaan sitten ihmisistä itsestään kiinni kuinka haluavat asiat hoitaa ja saada toimimaan.. Kiitos tsempeistä.<3
VastaaPoistaTähkä82: Olin tapaillut ennen S:aa useampia miehiä jotka olivat juurikin hurtteja huumorimiehiä, mutta jokaisesta tuntui löytyvän aina jokin mikä ei natsannutkaan. Tai he olivat ns. "pelureita" naisrintamalla. S:n tullessa kohdalle, huumori puuttui, mutta hän vaikutti olevan tasapainossa ja luotettava. Enkä väitä etteikö S olisi sitä edelleen. Mutta näköjään liuta negatiivisia, mua ärsyttäviä piirteitä on ilmennyt S:sta myöhemmiten.. Ja tuntuu ettei kaikkea tosiaan voi vaan saada?! Kimuranttia..
Elämä on kyllä joskus tosi vaikeaa... ja ne miehet! arrrrg!!! Mutta tsemppiä kovasti! :)
VastaaPoista