Rv 32+1

Nonni, se siitä auvoisasta onnen ajasta tässä taloudessa - taas. Jostain syystä saadaan se piste i:n päälle viimeistään perjantaisin, ja tänään se mun mitta täytty jo aamusta. S narisi klo 9:00 että miten helvetissä se nukkuu aina (NOT!) sängyn reunalla ja minä valtaan koko sängyn. Hoh mitä paskaa, itse nukun yhtä reunalla, välillä vatsa ulkopuolelle roikkuen kun herran on itse oltava pyrstö pystyssä. Nousin siis tämän jälkeen sängystä ja prinssi jatkoi uniaan puolille päivin. Ensin sängyssä pelaten ja siirtyi sitten olohuoneeseen pelaamaan. Sillä välin minä olin silittänyt ja viikannut edelliset pyykit narulta, laittanut uuden koneellisen pyörimään, käynyt suihkussa, tyhjentänyt astianpesukoneen, täyttänyt sen, siistinyt koko keittiön ja olohuoneen, laittanut itseni ihmisen näköiseksi, käynyt koiran kanssa ulkoilemassa ja syönyt. Jep jep.

Toi pelimania ärsyttää mua ihan suunnattomasti! Koska se valtaa kaiken S:n vapaa-ajan, eikä se huomioi mua yhtään! Olen viime aikoina todellakin yrittänyt. En ole suuttunut pienistä, ja jos olen, niin olen suostunut sopimaan riidat saman tien. Olen tehnyt ruuat mukisematta ja hoitanut suurimman osan kotitöistä. Olen yrittänyt huomioida S:aa ja olla kiltimpi. Tuntuu että S on vaan itsekkäämpi kun olen käyttäytynyt näin! Se puhuu mulle ylimielisesti ja todella negatiivissävytteisesti. Ei ole siis todellakaan edesauttanut, että olen esittänyt kilttiä ja sovittelevaa! Vähänpä taas tiesin!! 

Tiedostan että tänään olen taas herkemmällä päällä, mutta turha odottaa S:n ymmärrystä. Ei mun haluta olla sen lähellä kun se ei ymmärrä eikä halua huolehtia. Toisekseen mun koira on ollut tällä viikolla mulla hoidossa täällä, ja S suhtautuu siihen kuin ruttoon. Se siis suorastaan vihaa sitä. Ei ikinä koske pitkällä tikullakaan vaikka toinen kuinka yrittäisi olla mieliksi ja hakea joka ikistä lelua, jotta toinenkin innostuisi tästä. Sitten kun makoilin sängyllä ja koira hyppäsi jalkopäähän uinumaan, niin S tulee vouhottamaan kuinka hänen sängyssään ei koirat nuku! Tätä S:n koiravihaa muutaman vuoden kestäneenä tuli taas se vahva tunne, että mitähän helvettiä näinkään tässä tyypissä?? Joskus seurustelun alkuaikoina puhuessamme yhteenmuutosta S heitti, että jos haluan asua tämän kanssa, niin saan valita joko hänet tai koiran. Jouduin siis luopumaan koirastani osaksi S:n takia ja nykyään se asuu vanhemmillani. En voi väittää eikö tämä asia katkeroittaisi mieltäni. Mulle lemmikit on kuin perheenjäseniä, ja tuntuu hullulta että joudun ehkä elämään lemmikitöntä elämää jos haluan olla S:n kanssa. Musta liian epäreilua...

Eilen katselin netistä yksin ollessani synnytysvideoita. Mua itketti niitä katsoessa ja pelottikin. Pelottaa että oon niin yksin siinä tilanteessa, ja ettei toi vatipää tajua vielä silloinkaan mitä kaikkea me naiset lastemme eteen joudutaan kokemaan. Toisaalta en haluaisi S:aa koko tapahtumaan koska tää odotus on mennyt niin päin helvettiä, mutta ilman sen näkemistä se ei tajuaisi edes sitä murto-osaa mikä sille voisi valjeta. Ellei se päätä pyörtyä. 

Jokatapauksessa oon taas pakannut laukkuni ja aion lähteä vanhemmilleni. Toisaalta vituttaa niin maan perkeleesti, että en saa olla kotonani. Toki saisin, mutta mun pitäs sietää kaikkea tätä paskaa S:n kanssa. Nytkin se ei sanonut mitään kun ilmoitin lähdöstäni. Tuijottaa edelleen tietokoneen ruutua. Ei se kai edes ymmärrä että olen suuttunut sille. Mun piti nähdä viikonloppuna yhtä luokkakaveria, mutta eipä ole uutta että en ikinä pääse sosialisoimaan kenenkään kanssa... Huh huijaa. Kyllä vituttaa taas ku pientä oravaa, jolla on käpy jäässä.