Rv 30+0

Olen viime päivinä selaillut blogini alusta loppuun. Luin varta vasten niitä valitusvirsiä Sampasta joita tänne onkin kertynyt melkoisesti. Ilman näitä merkintöjä kaikki tapahtunut olisi melkoista puuroa päässä. :-D Mulla ei myöskään ole missään muualla ylhäällä fiiliksiä raskausajasta, joten täälläpä on niitäkin... Ennen raskaaksi tulemista ajattelin, että pidän ahkerasti päiväkirjaa itselleni kaikista tuntemuksista, mutta eipä se tämän muun elämän ohella ole onnistunutkaan. Tai olisi se varmaan onnistunut, mutta lopulta en jaksanut.

Alkuraskaus meni lähinnä peläten keskenmenoa ja lapsen menettämistä. Se oli silti maagista ja toiveikasta aikaa, koska pohdin ja odotin raskauden edistymistä joka päivä. Kriiseilin myös kuinka peilikuvani muuttuu, mutta eipä se niin radikaalisti ole muuttunutkaan (vielä). Painoa on tullut ekasta neuvolakäynnistä tähän m´päivään mennessä viitisen kiloa. Toki olo on iso ja viikko viikolta tukalampi (esimerkiksi yrittäessä nukkua), mutta olin kuvitellut jotain pahempaa näihin viikkoihin mennessä. :-D Sampan läsnäolo oli melko vähäistä alkuraskaudessa, eihän asuttu edes yhdessä, eikä sen tarvinut katsella juuri pahoinvoivaa & ympäri vuorokauden nukkuvaa minää. Koko raskaus oli sille silloin varmaan todella utopistinen juttu, koska se tuntuu tälläkin hetkellä olevan kaukaista? Laskettuun aikaan on 70 päivää jesus christ.

Keskiraskaudesta mielessä pyöri samoja asioita vielä kun alussakin. Vasta nyt voi jotenkin huokaista, että vauvalla on todella hyvät mahdollisuudet selviytyä jos lähtisi syntymään. Jos etovaa ja pahoinvoivaa oloa kestäisi läpi raskauden, en varmaan kestäisi sitä. Tai ainakin tää olisi mun eka ja viimeinen raskaus siinä tapauksessa. :-D Nyt mielessä pyörii päivittäin synnytykseen liittyvät asiat ja se kuinka oikeasti selviän siitä koettelemuksesta yhtenä kappaleena?  Jotenkin kun on tajunnut itse, että aika käy vähiin ja kohta raskaus päättyy, olen hakenut Sampalta kauheasti ymmärrystä ja lohtua? Ikään kuin haluaisin että se nyt jo tajuaisi alkaa olemaan osallisena tässä raskaudessa, jotenkin yhtäkkiä osaisikin ymmärtää mun olotilaani? :-D Joopa joo.. No niin ei ole käynyt, ja siksi mulla varmaan onkin jotenkin ahdistunut olo ja mielialat vaihtelee ylös-alas.

Musta tuntuu epäreilulta että sen ei ole tarvinnut periaatteessa kokea mitään fyysistä (eikä juuri henkistäkään) yhteyttä tähän odotukseen? Sekin, että tää "yhteinen odotus" ei ole vastannut mun aiemmin kehittelemää unelmaani odotuksesta, on vaikuttanut varmaan mun käyttäytymiseen Sampan kanssa. Koska joskus niissä mun hattaroissa yber-rakastunut pariskunta odottaa esikoistaan, ja mies hellii ja paapoo raskaana olevaa naistaan loputtomiin... No joo, käristettynä. Toisin sanoen sekin, että S tulisi hellimään ja koskettelemaan mun masua oma-aloitteisesti riittäisi. Monesti mun on pitänyt vaatia sitä tulemaan lähelle ja kokeilemaan vauvan potkuja. Usein se ei jaksa 10 sekunttia pidempään pitää kättä vatsalla, ja potkujen sadeltua se sanoo ettei tuntenut muka mitään? Huoh. Jos otan tämän asian puheeksi Sampan kanssa, se ei osaa keskustella aiheesta. Se ei siis ymmärrä koskaan mistä yritän puhua. Eli ei se voi käsittää silloin miten tää raskaus on vaikuttanut muhun itseeni ja käyttäytymiseenikään. Sen mielestä kaikki nää kilahtamiset sun muut on vaan mua itseäni, eikä se ymmärrä asioiden yhteyttä mihinkään. 

Kaiken tämän jälkeen en vain jaksa uskoa, että Sampan käytös ja olemus tekisi jonkun U-käännöksen välittömästi lapsen syntymisen jälkeen. Tulisko siitä sitten se kypsä, rakastava ja oma-aloitteisesti asioista huolehtiva perheen pää? I don't think so. Luulen sen ennemminkin hämmentyvät entisestään, että mistä helvetistä tämä vauva tähän lennähti ja kuka siitä on vastuussa.... Sitten kun sen todellisuudentajuun lävähtää myös se, että sen tulisi osata hoivata ja antaa rakkautta sille 24/7, siitä tulee avuttomampi kuin mitä se on nyt. Ja entä sitten jos mulla on entistä vähemmän intressejä siinä vaiheessa osoittaa Sampalle mitään intiimiä ja läheistä, kuinka se siihen reagoi? Koska vauva tulee olemaan mulle ykkönen, ja siinä vaiheessa tuskin kiinnostaa miettiä jonkun Sampan tarpeita. Ja just nyt kun olisin valmis puimaan niitä, niin hän itse ei ilmeisesti ole!

Välillä olen halunnut kaiken tän parisuhdepaskan keskellä läväyttää Sampalle, että tässä on mun blogini osoite ja siellä sulle pähkinöitä purtavaksi! Että se näkisi kuinka paljon olen nähnyt vaivaa siitä purnaamiseen ja asioiden selvittämiseen oman pääni sisällä. Että kaikki pienet riidat ja asiat joista olen närkästynyt, ei ole ollut mulle ihan sama! En vaan jaksa uskoa, että se jaksaisi lukea mun ajatuksia kun se ei jaksa kuunnellakkaan niitä... Olen alkanut kohta itsekin uskoa Sampan väittämään siitä, että olen halunnut vain tätä lasta siltä. Ensimmäisellä kerralla kun se heitti ilmoille tuon törkeyden, loukkaannuin todella. Toki olin vauvakuumeen sokaisema, kuten moni meistä, mutta alunperin elin siinä odotushattarassa, josta selitin. Mikä ei sittemmin siis toteutunut, ja kaikesta on tullut vain pelkkää vastamäkeen hiihtämistä. Olisin kuitenkin kyennyt tähän kenen tahansa muunkin kanssa, joten siksi tuo Sampan väite ei oikein ota tuulta siipiensä alle. Musta lähinnä tuntuu että alunperinhän minä tätä onnellista perhettä halusin alkaa rakentamaan, eikä S.