Kuplassa

Oij - joi!

Joulu tulla jollottaa! Mulla ois loppkiri vielä tässä ennen joulua, mutta aion skarpata. 

Se siitä puolen vuoden naapuriasumisesta S:n kanssa KOSKA me voidaan muuttaa kotipaikkakunnalleni jo tammikuun lopussa! :)) Olen saanut sumplittua asiani niin, että suoritan loppu harkkani siellä (11vkoa). Kaiken lisäksi porukat ovat lähellä ja voivat auttaa mua enemmän. Nuutti on ollut niin paljon kipeänä tänä syksynä, että jos sama rumba jatkuu ensi keväänä niin koulusta valmistuminen venyisi. Menen tänään katsomaan yhtä kämppää ja toivon että kaikki järjestyisi. Asioilla on tapana järjestyä!! 

Olen pian seurustellut virallisesti kolmisen viikkoa yhden miehen kanssa. Alettiin isänpäivänä seurustelemaan, mutta status julkaistiin kaikkien silmille viikko siitä naamakirjassa. :D En kehdannut siitä enää viime postauksessa kirjoitella kun se meni yhdeksi purnaamiseksi. Olkoon tämä nyt hyien uutisten postaus!

Hän on ihana mies tietysti, parhain! Olen korviani myöten upoksissa jossain rakkaushattarassa.. :D 

Hän on varsinainen Lapin mies, ja se sopii mulle paremmin kuin hyvin. Turvallinen ja luotettava. Komea ja hauska! Ottanut Nuutin ihanasti huomioon myös. Yhteen me ei olla muuttamassa, mutta hän asuu jonkin matkan päässä kotipaikkakunnastani pohjoiseen käsin. Lähempänä toisiamme ollaan sitten kuin tällä hetkellä kuitenkin.

Mulla on vielä kaksi viikkoa työharjoittelua jäljellä, ja nytkin pitää alkaa kiiruhtamaan että ehtii kahdeksaksi sairaalaan! Palaillaan.

xoxo

Se siitä ruusuilla tanssimisesta!

En ole tiennyt miten kirjoittaisin uutta postausta edellisen jälkeen. Nimittäin juuri kun ehdin hehkuttaa kuinka onnellinen olen ja asiat ovat hienosti, lähdin melko hienoon syöksylaskuun asioideni kanssa.

Asiat johtivat toiseen yhtäkkiä, kaikki tapahtui niin nopeasti että hyvä kun ehti kissaa sanoa. Ystävyyssuhteeni Alisaan kariutui. Enkä tiedä tänä päivänäkään miksi hän käänsi kelkkansa täysin turhin perustein. Musta tuntui että pinnalle nousi kaikki ne viime keväiset tunteet kun Samppa lähti. Musta tuntu taas ihan jätetyltä! Tässä on mennyt pian pari kuukautta tapahtuneesta ja voin sanoa voivani juuri nyt ihan okei. En ole silti kuullut yli kuukauteen Alisasta mitään ja taidan vihdoin uskoa että se ystävyys sai sinettinsä. Minä kun luulin että ystävät eivät petä tai jätä, ei oikeat sellaiset.

Hänen mielestään työnsin nenäni liian pitkälle hänen parisuhteeseensa. Siis kaikki lähti vyörymään yhdestä lauseesta kuin lumipallo, mikä lopulta mäsähti tuhanneksi osaksi mitä ei saatu enää kasattua takaisin. Yrityksistä huolimatta. Hän kertoi eräs syyskuinen aamu minulle viestitse kuinka hänen miehensä on perunut ensi kesän hääsuunnitelmat, eikä kuulemma halua hänen kanssaan naimisiin. Kysyin häneltä hädissäni mitä oli tapahtunut, että onko A kenties "riehunut" häihin liittyvistä asioista nyt liikaa? Se oli kuulemma liikaa. Tätä kaikkea seurasi solvausten litanja siitä kuinka huono ystävä olen enkä osaa tukea hädän hetkellä, onhan hän ollut minun tukenani muun muassa Samppaan liittyvät ajankohdat. Sitä kesti pari viikkoa, epämääräistä oloa. Lopulta A suostui käymään luonani juttelemassa kasvotusten. Yritin jutella ja suhteuttaa syntynyttä riitaa. Kerroin kuinka rakastin häntä ystävänä, ja miten hän ikinä voisi kuvitella että asettuisin jotenkin häntä vastaan tuollaisessa asiassa. Hänen mielestään minä pidin häntä huonona vaimona kun mies ei halunnut naimisiin, vaikka en ikinä ollut sanonut mitään sinne päinkään. Näin Alisasta sellaisen puolen etten ole ikinä nähnyt. Minä otin taas itseeni niistä loukkauksista. Ensin yritin nielaista, mutta lopulta sain kuulla kuinka hän ei ihmettele yhtään miksi minunkaltainen ihminen on yksinäinen eikä kukaan halua olla mun kanssa. Se oli vaan jotenkin liikaa... Alisa ehdotti myös lopuksi että voidaan toki olla ystäviä, mutta hän ei kykene enää kertomaan minulle mitään syvällistä. Siis HÄN ei kykyene. En tiedä kuvitteliko hän että minä kykenisin, mutta kerroin etten aio tyytyä yhtään vähempään mitä aiemminkaan. Sanoin että vaikka olen yksin lapsen kanssa vailla valtaisaa ystäväpiiriä ympärilläni, se ei tee minusta kuitenkaan epätoivoista. Kaikki loppui siihen. Sanottiin lopulliset heipat!

Ekoina viikkoina kierin omassa olossani. Arki tuntui taas yhdeltä selviytymiseltä. Vietin viikonloput kotona porukoiden luona. Olen kuitenkin suoriutunut hienosti arjesta, ja olen siitä ylpeä. Olen pysynyt aikataulussa koulun suhteen, vedellyt keskivertoa parempia arvosanoja kursseista! Saan olla hieman ylpeä itsestäni. :) Olen saanut sitä tarvitsemaani henkistä tyydytystä hyvin suoritetusta koulunkäynnistä, en ole oikeastaan aiemmin siitä potenut sellaista. Mulla on kova luotto siihen, että valmistun ensi toukokuussa. Suunnitelmissa on muuttaa kotipaikkakunnalle hetkeksi, sillä mulla olisi työpaikka sairaanhoitajana siellä tiedossa. Olen suunnitellut jopa Pohjois-Norjaan töihin lähtemistä. Siitä lisää myöhemmin... :)

Täällä on kolmas flunssa tälle syksyä.. Samppa ei ole ollut kuvioissa juuri lainkaan, viimeksi näki Nuuttia kolmisen viikkoa sitten. Liekö haluaa tavata Nuuttia huomennakaan kun on isänpäivä. Mut siis sen asian tiimoilta asiat on ennallaan, S on yhtä kusipää kuin aina ennenkin. Jaksan siinäkin toivossa niin paljon kun ajattelen että tätä naapuriasumista S:n kanssa on tiedossa ENÄÄ vajaa puoli vuotta!!!!

Nyt nukuttamaan toista nuhanenää päiksyille, palataan!

xoxo

Syksy on täällä, taas.

Ja hyvä niin!

Olin sulaa nimittäin niissä elokuun helteissä. Voin todella pahoin niin fyysisesti kuin henkisestikkin, siis ihan niiden helteiden vuoksi vaan! :)

Hyvät vai huonot uutiset ensin? Ehkä me aloitetaan "huonoilla". Valitettavasti se mun tutustuminen kyseiseen mieheen tyssäsi kuin kanan lento. Positiivista uutista tässä on se, että mun maailma nyt ei todellakaan kaatunut siihen. Tiesin mikä on pelin henki. Meidän välillä oli myös satoja kilometrejä, mikä pisti realiteettia peliin. Kaiken lisäksi kyseinen mies haikaili vielä liikaa vapauden perään. Nykyään ei ole ihmeellistä että kolmikymppinen haluaa olla villi ja vapaa. Itse en vaan kykene oikein samaistumaan tunteeseen, sillä olen kasvanut tähän äitiyteen kokematta varsinaista "villi ja vapaa" -vaihdetta. Tai toki olen saanut mennä muutamien vuosien ajan, mutta se ei ehkä sit ollut "mun juttu". Nautin suunnattomasti äitinä olemisesta, enkä osaisi kuvitella enää elämää ilman Nuuttia. Mulle kun riittää tämä. Näin on ihan hyvä, paremmin kuin hyvä. 

Mulla kieltämättä on hieman sellainen olo kuin olisin tuhkakasasta noussut fenix-lintu. Paranemisprosessi kesti pitkään. Piti vielä ottaa muutamia askelia taaksepäinkin toukokuussa ja heittää suolaa haavoille. Muistella miltä tuntui vaeltaa pitkin entisen rakastetun ihoa. Olen saanut sinetin sille elämäni osa-alueelle. Mun ja Sampan tie tuli päätökseen. Mulla ei tällä hetkellä varsinaisesti ole "huonoja muistoja" toukokuisesta, sillä nautin suunnattomasti. Ehkä pidän sen salaisena muistonani. Mutta se ei vaan pelkästään olisi riittänyt.

Loppu kesästä olen tavannut uusia ihmisiä. Viime aikoina miehiä on tullut ja mennyt. Olen saanut sitä "omaa aikaakin", kun vanhempani ovat sitä minulle joinain viikonloppuina halunneet suoda. En ole ymmärtänyt kuinka oman ajan puutteessa olen ollut. Kirjaimellisesti. Olen onnistunut kaivamaan esiin sitä naista, joka olen ollut jo pitkään ennen lapseni syntymää. Olen päässyt tavoittelemaani tasapainoon. Käyn koulua, teen osa-aikatöitä, vietän aikaa N:n kanssa sekä parhaan ystäväni perheen kanssa.. Olen todella onnellinen. Olen tutustunut sellaisiin miehiin, jotka ovat saaneet mut ymmärtämään etten ole läpeeni paska nainen. Vaan kaikkea muuta. Olen saanut sen puuttuvan "arvostuksen" ihan jostain muualta, mistä mun se joskus olisi pitänyt saada. Kaikella on tarkoituksensa, ei se voi muutoin ollakkaan.

Tällä hetkellä pyyhkii siis erinomaisesti. Mua ei vaivaa asua S:n naapurina. Me ei nähdä juuri ikinä. Eikä S ole kiinnostunut näkemään Nuuttiakaan kuin harvakseltaan, kerran pariin viikkoon tunnin-parin ajan. Jos se riittää hänelle niin fine. Mun pitäisi valmistua teoriassa ensi vuoden toukokuussa jonka jälkeen vaihdan maisemaa. Asiaa helpottaa se, ettei S ole kiinnostunut olemaan isä pojalleen. Mulla ei ole mitään tarvetta tai pakotteita jäädä nykyiseen kaupunkiin asumaan.

Yhdestä asiasta voisin mainita, se oli koominen. Paras ystäväni Alisa pisti viime viikonloppuna melkoisen shown pystyyn baarin narikoissa. Vietettiin lauantaina Alisan ja hänen miehensä uuden talon ostamisen kunniaksi tupareita. Jatkettiin juhlista kantakapakkaan. Ilta meni hienosti, oli tosi kivaa. Kahden maissa yöllä oltiin narikoissa lähtemässä syömään kunnes Samppa astelee meitä vastaan. Hän oli siis tulossa baariin, yksin. Alisa oli sopivassa nousuhumalassa ja huomasi S:n. Sekunnissa se pujahti ihmismassan läpi ja kävi S:n rinnuksiin kiinni. Kuulin mm. heitot "maailman paskin jätkä", "..tulet katumaan vielä, sillä et tule ikinä saamaan E&N:a takas.." "hai#t# v##u".. Hmm. Juu näin on. Tätä seurasi Alisan agressiivinen käytös kun hän jatkoi S:n tönimistä, homma lähti sanomattakin lapasesta. Me ei päästy heti ihmisvilinästä ottamaan tätä riehuvaa naista syleilyyn. :D Meidät toki ohjattiin ulos, mutta ehkä se pisti S:n miettimään. Kukaan ulkopuolinen kun ei ole moittinut ikinä hänen toimintaansa. Se on nähnyt Alisankin vain muutamia kertoja, eikä he ole puhuneet silloinkaan. Katkeruutta oli ilmassa, mutta ton tapahtuneen jälkeen kaikki vaan sai jotenkin pisteensä. Lopullisen sellaisen. Asiat on nyt selvät ja kummatkin jatkavat valitsemillaan teillä. Olen hyväksynyt tosiasiat ja suht sujut niiden kanssa. Aika tekee tehtävänsä.

Kiitos kaikille blogin lukijoille tähän astisesta "matkasta". Matka on ollut rönsyilevä, pitkä ja kivinen, angstinen mutta ennenkaikkea opettavainen. Tätä se on, elämä. Ja kasvu mitä ihmisessä tapahtuu. Joskus on mentävä kantapään kautta, mutta jatkossa olen kyllä varovaisempi. Varovaisuudesta puheenollen sellainen ehkäisykin on myös hankittuna, ettei ole mahdollisuuksia vahinkoihin, joten olkaa huoleti!;) Mutta elämästä aion nauttia, nauttikaa tekin! Päivitystahdista en osaa enää sanoa, enkä siitä kuinka kauan tämä blogi on täällä. Katsotaan miten tuuli kuljettaa.

Onnea

Tänään tuli sellainen tunne, että voisin raottaa teille mun ja Nuutin kesää. :)
Ei oo ollut bloggailuinspistä koko kesänä, ei sitte alkuunkaan. Joten tätä tunnetta oon odotellut ja nyt suollan varmaan jonku tunneoksennuksen taas tähän.

Ensinnäkin mun ja S:n episodi sai kun saikin todella pisteensä silloin toukokuussa. Olen nähnyt koko miestä muutamia kertoja tänä kesänä, ja hyvä niin, sillä olen todella päässyt yli. Me ollaan vietetty kesä mun kotipaikkakunnalla kun oon tehnyt läpi kesän töitä, ja porukat ovat hoitaneet Nuuttia. Siis tää kesä on todella ollut parantava henkisesti! Olen kokenut olevani tarpeellinen niin työni kautta kun äitinäkin. Olen saanut muuta ajateltavaa ja sitä kautta jaksanut olla parempi äiti Nuutille. Tuntui raskaalta ja vaikealtakin lähteä toukokuussa töihin, mutta näin jälkeen ajateltuna se oli todella fiksua! Me ollaan tällä viikolla aloiteltu Nuutin päiväkotiuraa, ja tää lasku tuntuu nyt helpommalta meille molemmille kun ei olla oltu niin symbioosissa kesällä.

Oon painanut duunia siis, pistänyt rahaa säästöön pahan päivän varalle, ja seison nyt omilla jaloillani jälleen. Hyviä päiviä on ollut enemmän kuin huonoja. Olen nauttinut tästä kesästä ihan suunnattomasti. Oon opetellut olemaan kiitollinen ja etsimään elämästä niitä hyviä puolia enemmän kuin huonoja. Ja eihän mun tarvitse kun vilkaista mun ihanaa kaunista poikaa, ja olen ikionnellinen... Siinä on syytä olla iloinen koko elämän ajan!<3

Tää kesä on siis mennyt tosi smootisti.. On myös ollut ihan pieni lisämauste viimeisen parin viikon aikana, josta en nyt liiaksi kehtaa vielä hyppiä onnesta. Tutustuin pari viikkoa sitten erääseen mieheen netin välityksellä joka todella herätti kiinnostukseni kuvattomalla (!!) profiilillaan. En oo koskaan aiemmin lähestynyt kuvatonta profiilia, mutta otin riskin, ja pakko myöntää että löysin aika helmen... ;) Viestiteltiin ne viikot linjat kuumina, puheltiin maasta taivaaseen... Sitten vihdoin palasin kaupunkiin ja tää kyseinen mies tuli parin päivän hotellilomalle myös tänne. SIIS ihan mua varten! Huh, olin kyllä otettu. Ja onneks tulikin, sillä jotain tapahtui, siis jotain positiivista. :) Tutustuminen siis jatkuu, ja toivon todella että tää meidän juttu ottas tuulta allensa. Oon näissä asioissa aika tunne-ihminen, ja sen vaan tietää kun Se Oikee astelee siihen. En haluu edes kertoo enempää tästä miehestä vielä, sillä en tiedä mihin tää johtaa.. Mutta jos se johtaa siihen toivottuun, niin kerron lisää myöhemmin.

Nauttikaa loppu kesästä! Minä palaan jälleen, jos palaan. Huomenna saan lukujärjestykset eteeni ja alkaa armoton syksy opiskeluiden osalta. Huoh, tsemppiä tarvitaan!

Itsenäinen nainen

Edellisestä päivityksestä on kolmisen viikkoa. Tässä välissä ei ole tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa. Tavalliseen luettelen jo senkin miten S mua kohtelee. Tavallista käytöstä S:lta. Hän tuli, otti ja lähti. Perussettiä siis! Viimeiseen kahteen viikkoon en ole kuullut hänestä pihaustakaan. Oon aloittanut kotipaikkakunnalla työt kahdessa eri paikassa ja painanut duunia niska limassa. Äiti on hoitanut Nuuttia. S ei ole kysellyt Nuutista tai mistään muustakaan. Asiat jäi yhdeksi helvetin suureksi kysymysmerkiksi taas kerran. Mutta tiedättekö, ihan sama, mä en enään jaksa. Olen luovuttanut täysin S:n suhteen...

Muutaman päivän ryvin jälleen pohjamudissa sen jälkeen kun ymmärsin homman nimen. Lähinnä sen vuoksi kun annoin itselleni luvan liihotella tuolla jossain pilvilinnoissa, se oli vaan niin hetken hyvä. Kuvittelin ettei se uskaltaisi loukata mua niin pahasti, mutta näköjään uskalsi. Tällä kertaa olen niin loukkaantunut, että tästä ei ole enää tietä takaisin. Toki Nuutin asiat on hoidettava, mutta haluan olla S:n kanssa niin vähän tekemisissä kun mahdollista. Olen aika varma etten aio jäädä nykyiseen kaupunkiin asumaan kun vuoden päästä valmistun. Minulla on nyt omat päämääräni ja unelmani Nuutin kanssa, niitä kohden siis!

Alisa on joutunut todistamaan vierestä koko tämän pitkän ja raskaan taipaleen, sen kuinka syvän haavan S on tehnyt mun sydämeeni. Kuinka vaikeeta sitä on kuroa kiinni ja varoa ettei arpi repeä auki tämän tästä... Nyt ymmärrän kuinka vaikeaan tilanteeseen sekin on tässä joutunut. A on nähnyt niin paljon realistisemmin tän meidän tilanteen, ulkopuolisen silmin. Silti se on aina ollut mun tukena, moralisoimatta, yrittänyt tukea kun S on taas kerran sanonut haluavansa olla mun ja Nuutin kanssa. Alisa on oikeasti ollut mun elämäni pelastava enkeli. En tiedä miten olisin selvinnyt tästä yksinhuoltajuudesta ilman A:n tukea ja ymmärrystä. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä hänelle, ja muistan siitä usein mainitakkin. Pitäkää ihmiset ystävyyttä kuin kukkaa kämmenellä, mikään ei korvaa sellaisia ihmisiä jotka pysyvät rinnalla elämän ylä- ja alamäissä. Mun mielestä ystäviä ei saisi ikinä laiminlyödä esimerkiksi seurustelusuhteen alkaessa, he kuitenkin ovat ja pysyvät siinä (tosiystävät..), ne seurustelukumppanit eivät välttämättä aina.

Oon aina ollut vähän tatuointivastainen ihminen, vaikka salaa niistä olen haaveillutkin. Oon kuitenkin aika äärimmäisen tarkka mitä iholleni mustaisin! Meillä on kuitenkin Alisan kanssa suunnitteilla yhteisen tatskat ystävyytemme merkiksi, molemmille se olisi ihka ensimmäinen. Oon innoissani ajatuksesta. Ja vaikka ajattelisi että joskus ystävyytemme särkyisi, mitä en kyllä ikinä voisi kuvitella, olisi tatska siltikin merkityksellinen. En todella tiedä missä tilanteessa olisin, jos A ei olisi "pelastanut" mua tän tunnesotkuni keskellä. :) Itse haluaisin jonkun tekstinpätkän esim kylkeeni. Mutta siitä lisää myöhemmin!

CHEERS! Nauttikaa kesästä, minäkin aion. Blogi päivittyy  - - - jos päivittyy.

One of the hardest lessons in life...

On ilmoja pidellyt..?

Täällä nimittäin ainakin on. En oikein tiedä miten päin tätä kirjoittelisin, mutta valehtelemaan en tällä kertaa ala!

Viikko sitten otettiin viinilasi jos toinenkin Alisan kanssa. Ilta sujui siinä missä kaikki aikaisemmatkin viininhuuruiset iltamme (ei näitä iltoja onneksi sentään niin tiuhassa ole!) Joka tapauksessa juttumme kääntyvät usein miehiin, ja minun "surkeaan" elämäntilanteeseeni. Toki olin jo todella piristymään päin, hetkittäin vallitsi se "elämä voittaa, perkele!" -fiilis jo! Itseasiassa ehdin netin kautta jo joku viikko aikaa tutustua erääseen mukavaan miekkoseen, joka oli myös hoitoalalla. Mua vanhempi, kypsä, lapseton, kohtelias, keskustelutaitoinen, .. you name it! Hieno pakkaus kaiken kaikkiaan, kaljukin jopa, kuten Samppa (jos nyt pitää ulkonäöllisesti samankaltaisuuksia etsiä). Ha! Hän ihastui ilmeisesti muhun päätä pahkaa, sillä kun löin jarrut pohjaan syntyi melkoiset hiekkapöllyt jäljestä.. Huh.

Palatakseni viininhuuruiseen viikon takaiseen iltaan (huomatkaa kuinka poikkean usein aiheesta?!?!). Kello oli reippasti kaksi yöllä kun A oli lähtenyt kotiin ja olin kaivautunut itsekin peiton alle KUNNES... tajusin jostain helvetin päähänpistosta ottaa kännykkäni esille ja sortua houkutukseen. Lähetin viestin. Kyllä, viestin Sampalle. Läimäytin itseäni henkiselle poskelleni. Kysyin olihan S täysin varma että meistä ei tulisi mitään enää koskaan. Ikimaailmassa. Vastaus tuli jokseenkin viiveellä, mutta vastaus oli sitä luokkaa että pian olimme samassa sängyssä. Loppu on historiaa.

Niin, ja kyllä, tämän tapahtuneen jälkeen dumppasin tapailemani mukavan hoitsumiehen. En antanut hänelle edes mahdollisuutta. Tiedän etten ole edes valmis mihinkään uuteen, enhän ole päässyt edes vanhasta. Vanha taitaa olla kuitenkin yli minusta. Uskon olleeni S:lle pelkkää seksiä. Vaikka hän jopa muuta puhelikin. Varmaan vaan lämpimikseen.. Jotta pääsi entistä pidemmälle. Olen pettynyt itseeni vaikka nautinkin suunnattomasti. Se yhteys kun meillä on aina toiminut paremmin kuin hyvin. Annoin silti itseni jälleen vaeltaan sinne mielikuvituksen satumaahan. Ja kaipa luulin hetken että S haluaa mua oikeasti muutenkin, kun tapahtui mitä tapahtui. Luulin että se olisi muuttunut. Vaikka eihän se mihinkään ole muuttunut. Satutin itseäni vaan taas kerran. Toki osa musta tiesi että tää voi olla vaan hetken hyvä. Olin niin rikki viimeisen jäljiltä että toi hetken hyvä tuntui kun olisin ollut paratiisissa. En olisi halunnut lähteä kaupungista porukoille töihin, olisin vaan halunnut olla S:n kanssa ja että se olisi halunnut olla mun ja Nuutin kanssa. Pian kävi kuitenkin selväksi että kuvittelen liikoja.

Viimeisen jälkeen lähdin porukoille ja vaihdettiin S:n kanssa viestiä että tulisinko kaupunkiin heti töiden jälkeen lauantaina. S sanoi olevansa ylitöissä lauantaina eikä vastannut lainkaan kysymykseen haluaako se mun tulevan kaupunkiin. Viestittely päättyi siltä erää, palasin kämpille nyt sunnuntaina sanomatta sille sanaakaan. Käveltiin Nuutin kanssa sen ovelle ja se avasi. Ei ollut happy face vastassa, ei halausta, ei suukkoa.. Ihan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan! Kello oli kolme päivällä tuolloin, hän sanoi lähtevänsä johonkin "omiin hommiin" ja että kuulostellaa myöhemmin. Noh, ei olla kuulosteltu ja kello on kahdeksan. Kävin Nuutin kanssa kaupassa, tein ruokaa, käytiin leikkipuistossa, kylvettiin, tehtiin taas ruokaa ja Nuutti meni nukkumaan. Tänään on taas niin riipaissut. Miksei Samppa tunne sitä vanhemman velvollisuudentunnetta? Olla illalla kotona laittamassa omaa lasta unille ja osallisena iltapuuhissa. Ei mun ymmärrys riitä sen kylmyyttä kohtaan, sitä kuinka vähäpätöiseksi se haluaa itsensä tehdä. Kaikesta tästä käteen jää vaan se tyhmän leima mun otsaan. Enkö muka ole antanut S:n hyppyyttää mua tarpeeksi pillinsä mukaan? No tässä sitä taas on hypitty, kestinhän kaksi kuukautta ilman sitä. Hyvä hyvä... Kyllä tässä on itselle taputeltu.

Kieroutunut mieli

Erosta on pian pari kuukautta. En muista tarkkaa eropäivää, enkä ole kiinnostunut sitä kaivelemaankaan enää. Muutamia askelia eteenkäsin on otettu, henkisesti. Ne ekat viikot oli ihan hirveitä, tai oikeastaan kuukausi. Kieriskelin ihan hirveässä itsesäälissä. Piti käydä porukoillakin mutka tihrustamassa, sekä siellä "kriisityöntekijän" luona. En tiedä mikä on auttanut mihinkin, mutta omaa ajatustyötä on pitänyt tehdä 24/7 jotta pää pysyisi kasassa!

Nuutti on sinänsä nähnyt aika vähän Samppaa. Nytkin kahden viimeisen viikon aikana kerran, viimeksi siis tänään. Alkufiilikset oli ihan nollat, ei mitään tunteita Samppaa kohtaan. Otan lapsen ja vien sen ylös hänelle tunniksi, that's it. Näin kertasin itselleni... Paitsi että päätin laittaa itseni viimisen päälle näyttäväksi ja vetää hoikentavat mustat farkut päälle, ihan vaan vittuillakseni. Tiedän että se saa S:nkin miettimään oonko kenties menossa tapaamaan jotain kun näytän tällätyltä. Kauppaanhan minä menin, ha! No soitin ovikelloa, S avasi. Siinä se taas oli, komea pirulainen. En tiedä kumpaa vitutti enemmän, mut senki hymy oli onneks hyytynyt. Ojensin lapsen, selitin pikakuulumisia Nuutista ja sovittiin et haen tunnin päästä. Sit ovi kiinni ja pala jäi kurkkuun! Piti ehkä minuutti seistä rappukäytävässä ja niellä ne kyyneleet mitkä halus kihota silmiin. Sinne jäi mun lapsi mun ex-miehen kanssa viettämään "laatuaikaa". Tää kuvio on ihan perseestä suoraan sanoen. Mun kuuluis olla siellä myös, ja meidän kaikkien kuuluis olla yhdessä! Tuntuu niin hirveeltä ettei tosikaan, hyväksyä tosiasiat. Miettiä että löydän vielä jonkun miehen joskus joka sytyttää mua niinkuin S. Toki meidän välillä oli niin paljon huonoa ja yhteensopimatonta, mutta meillä oli ainakin yksi yhteys - for sure! Ja siksi siitä irti päästäminen kai onkin ihan jäätävän kova paikka. Ei sen kosketusta, ei isoihin käsivarsiin sulkeutumista..? Never again. Ah, kuin puukko rintaan!

Hakiessani Nuuttia S ojensi lapsen ja jäi ovelle kuhnimaan. Tunnistin sen ilmeen. Se oli the face, silloin kun saattaa kaduttaa, masentaa, ikävä... Sellanen lempeä katse jolla se poraa merensinertävät isot silmänsä mun takaraivosta läpi. Kyseli ylimääräisiä, selitti Nuutista.. Ja minä vain notkuin ja olisin halunnut kuunnella sitä loputtomiin, ihan vaan elää hetken siinä hattarassa että se on mun mies, vieläkin. Se tuoksuikin niin Sampalle, oisin voinut vaan kävellä sen syliin ja painaa kasvot sen kaulalle. Tuoksutella sitä vaan loputtomasti. Niinku joskus.. Rakastin oikeasti sitä tunnetta kun me haluttiin toisiamme, siitä vaan on kauan kun tunne oli molemminpuolista. Musta vaan tuli jossain vaiheessa joku muu, enkä kelvannutkaan. Tai sitten vika on ihan jossain muualla. Se on niin pirullista kun yksi paska mies voi tuntua vaan siltä "oikealta", ja vaikka kuinka ajattelisit muita hienoja miehiä niin eihh... Mutta varmasti aika tekee tehtävänsä tässäkin asiassa.

Nää tunteethan on vaan läpikäytävä. Itkeä itkut ja nauraa naurut.

Oon alkanut töihinkin muuten, tehnyt jo pari vuoroa ja ensi viikolla lisää. Oon siis jatkossa mun vanhempieni luona aika tiuhaan kun ne hoitaa Nuuttia kun teen duunia. Ehkä sekin auttaa tähän eroahdistukseen, ajatukset pois Sampasta. Ensi viikolla käyn myös koululla opon kanssa läpi tulevan lukuvuoden suunnitelman... kuinka valmistua vuodessa? Siinäpä vasta hommaa. :D Nuutin päivähoitohakemuskin pistetty menemään, iik!! Kohta iskee se arkirealismi ja aikasta kovaa päin tän tytön naamaa.. Stay tuned.

Taipuminen vai itsensä väsyttäminen?

Asiat tuntuu käyvän mielessä ahtaiksi. Kolme viikkoa samat ajatukset kiertävät kehää mielessä, eikä millekkään tunnu löytyvän järkeviä syitä. Kaikki on yhtää mustaa aukkoa pahimpina päivinä, jonka reunalla keikkuessa hoidan Nuuttia. Peilistä katsoo väsähtänyt äiti, jolla on mustat silmänaluset. Koko ajan väsyttää vaikka nukkuakin saa ainakin sen seitsemän tuntia yössä... Karkkihammasta kolottaa päivittäin, ainoa asia mikä tuo kohta lohtua näihin päiviin! Vaakamittarihan siitä saa pontta astella uusille luvuille vaan, ja morkkis senkun kasvaa! Pirullinen noidankehä! Kevät alkaa olla parhaimmillaan ja minä olen oikeasti väsähtänyt.

Vanhempani sen sanoivat. "Tässä numero, soita aika, saat tarvitsemaasi apua." Ensi viikolla, heti pääsiäispyhien jälkeen menen ammattilaisen luokse avaamaan solmujani. Jossain pisteessä, ilmeisesti siinä viimeisessä, on joka taivuttava ja annettava muidenkin kannatella ja auttaa, tai sitten palettava itse loppuun. Ja siinäkin pisteessä tulee apu, mutta se voi olla jo jotain pakkoapua. Tuntuu vaikealta alkaa selvittämään asioita ulkopuoliselle, niin raskaalta. Eihän nää meidän asiat oo mennyt ihan kuin Strömssössä... Mutta mulla on petetty ja jätetty olo. Selviäisin kyllä jos lasta ei olisi, mutta nyt en selviä. Pakko saada purkaa asiat ja saada jonkun muun kuin Alisa, äidin tai isän mielipide asioihin. Pakko, jotta en katkeroidu. Pakko, jotta voin tulevaisuudessa auttaa myös muita ihmisiä, olemalla itsekin tasapainossa itseni kanssa. Nyt on vaan pakko.

Pyristelyä

Oon oivaltanut muutamia asioita viime aikoina. Silti tämä lopullinen ero tuntuu äärimmäisen vaikealta palalta purtavaksi. En voi käsittää sitä tosiasiaa, miten toinen vanhempi jättää perheensä tosta noin vaan? Tästä seuraa aina ajatuksia siitä oliko minussa todella niin paljon vikaa? Olinko ihan paska niuhottava ämmä, jota ei voinut sietää, ja olen syy siihen että isä ei halunnut olla poikansa kanssa? Syyllisyys, se kalvaa. Vaikka todennäköisesti en ole edes syyllinen. En löydä selityksiä Sampan käytökselle, en ainakaan järkeviä sellaisia!

Erosta tulee pian n. 3 viikkoa kuluneeksi, ollaan nähty arviolta 5 kertaa ohimennen. Siis kun oon vienyt Nuutin sille puoleksitoista tunniksi. Viimeksi S näki Nuuttia viime maanantaina, tänään olisi kai toinen kerta mutta en oo kuullut siitä mitään, eikä mua huvittaisi edes viedä Nuuttia sille. Toivoisin että se olisi oma-aloitteisempi, sanoihan se että voi olla muka parempi isä Nuutille näin! Melkein uskoin, taas.

Eropuheet on ottaneet tuulta siipien alle ja lähisuku molemmin puolin tietää. Yllättäen olen saanut myös niitä kiusallisia puheluita S:n puolen papoilta ja ties keltä mummuilta, joille olen joutunut sanomaan suoraan, että TÄMÄ ON SAMPAN TAHTO. Mulla ei ole mitään seliteltävää, halusin tätä, halusin kaiken onnistuvan, mutta meidät jätettiin. En voisi olla avuttomampi tällaisessa tilanteessa, eikä mulla ole ollut vaihtoehtoja kun alkaa heti prosessoida miten pääsen elämässäni eteenpäin, ilman Sampan apuja ja tukia arjen pyörityksessä. Viime vuonna haaveilin salaa ihan koko ajan että meillä olisi vielä yhteinen tulevaisuus, siksi en kai niin purnannutkaan kaikesta yksinolosta, vaikka suurimmaksi osaksi yksin Nuutin kanssa olinkin. Sehän oli aika minimaalista mitä S meillä vietti, tai jos vähänkin alkoi tympimään, niin meni jopa yli viikko että herraa näkyi uudelleen.. :(

En tiedä, olen jotenkin täysin hajalla. En ikinä eläissäni ole ollut näin surkeassa kunnossa henkisesti. Ilmeisesti viime kesänä ne vauvahormonit pyöritti niin täyttä häkää endorfiineja tähän kehoon etten ehtinyt oikeesti masistella mitään, mutta nyt olotila on ihan hirvee. Toki löydän joka päivä ilonaiheita Nuutista ja sen hassutteluista, mutta oon todella yksin. Kaikki vaan ahdistaa, kaikelta lähti pohja. Tiedän että me selvitään kyllä, mutta kun tästä kaikesta pitää selvitä ite yksin. Osata alkaa kannattelemaan mua ja Nuuttia mun omien siipieni voimin. Raskasta! Porukoille en halua mennä kun ne vaan patistaa kaikkeen ja pakottaa näkemään sukulaisia, jotka puolestaan voivottelevat ja rievuttelevat mua "voi E-riepu!". Siis kenellä tulee tollasesta yhtään parempi fiilis? Helvetin paljon huonompi vaan! Yäk.

Olen kysellyt kotipaikkakuntani vuodeosastolta pätkätöitä ensi kuuksi, ja kesälle muutenkin. Jospa saisin ajatuksia muualle töiden kautta. Äiti on luvannut hoitaa Nuuttia vapaapäivinään. Eipä töiden teko muuten olisikaan vielä mahdollista. Rahalle olisi oikeesti käyttöä. Oon paljon velkaa mun vanhemmille (minkä maksulla nyt ei kiire olekaan) mut oishan se kiva saada sitäkin jo lyhennettyä. Ja mun telkkarikin on heittänyt toimimasta! Et tervetuloa työt vaan...

Oon yrittänyt saada ajatuksia pois S:sta myös lenkkeilemällä, viikottain lenkkeilymittariin on paukahtanut 45-50km. Että jospa tää kunto kohenis ja läskit sulais loppu kesään mennessä! :D Kummasti toi liikkuminen kyl piristää mieltä, ja nukuttaa paremmin öisin. :) Mut njaah, nyt lopetan löpinät. Hengissä ollaan ja pyristellään päivissä etiäpäin.

Niin vaikeeta

Niin, kuinka helvetin tyhmä ämmä sitä onkaan? Mun elämäntilanne on niin absurdi kuin olla ja voi. Siis kuinka moni teistä edes uskoo että hei, muutin toistamiseen eksäni kanssa yhteen ja kun erottiin TAAS, niin hän muutti yläkertaan mun naapuriin??! Siis ho hoijaa. Mun elämä tuntuu olevan kuin jotain paskaa saippuasarjaa!

Mutta jos jotain positiivista, niin tää naapurina eläminenhän on ollu suht kivutonta (jos mun henkisiä romahduksia ei lasketa!). Ja onhan se hienoo jos edes jollain ihmisellä on totaalinen helpotus ja vapautuneisuus, nimittäin Sampalla.Ollaan tietysti kaksi kertaa viikon sisään satuttu törmäämään ulkona randomisti, ja hänellä on todella se sama vieno suupielet ylöspäin oleva virne naamallaan. Heipat on sanottu ja jatkettu matkaa. Kummallakin kerralla on seurannut pieni itkuntuherrus kotona ja ajatus siitä MITEN joku ihminen voi käyttäytyä noin, ja siten vielä ettei edes ikävöi omaa poikaansa?! Ja asua naapurissa kuitenkin!

Ei helvetti. Luulen että auttas jos en asuis ton munapään kanssa "saman katon alla". En silti aio muuttaa, koska en vaan jaksa nähdä vaivaa. Eikä porukat jaksa varsinkaan nähdä vaivaa sen eteen että muuttaisin. Eikä siinä olis järkeä hölkäsen pölähtävää! Ei oo silti tässäkään ja mua vaan vituttaa ajoittain niin paljon. Kaikki ulkopuoliset itseasiassa ajattelee kuinka helvetin kätevä kuvio tää nyt onkaan kun asutaan naapureina, pojan hoitaminenkin sujuu niin hienosti nyt varmasti! Voi perseensuti sanon minä... Ollaan sovittu S:n kanssa että hän hoitaa tunnin kahdesti viikossa Nuuttia kun käyn salilla, that's it! Ja mikä hienointa niin S ei vaadi yhtään enempää, enkä todellakaan ole kieltänyt!

Mun kämpän ikkunasta näkee parkkikselle. Mun ja S:n parkkikset on vierekkäin. Käyn kyttäämässä ikkunasta aina kun muistan onko S "kotona". Siis oikeesti! Tätä tarkoitan! Tuun pian hulluksi kun teen tällaista hallaa itselleni! Kaiken lisäksi S on varmaan ihan vittuillakseen alkanut ajaa talviteloilla olleella urheiluautollansa ja karauttelee sillä yömyöhään vasta kotiin. Mietin missä se on ollut, miks niin pitkään, miks niin usein ja miks tolla autolla?? Vittu niin typerää ettei tosikaan, ja mun tekeekin mieli vaan itkeä itsesääliäni! Arghh oon niin vihainen kaikesta, ihan KAIKESTA sille!

S:n äitikin soitti mulle vihdoin pari päivää sitten. Se oli niin kiusallista... Toki se oli pahoillaan, mut eihän tälle tilanteelle enää mahda mitään. Ja S:n tunteille vähiten kukaan ulkopuolinen! Jos toinen sanoo ettei rakasta, nii ehkä se pitäs vaan alkaa tässä pureskeleen ja sitä kautta nielaseen.

Mut kyllä vituttaa. Vituttaa ihan kaikki. Tuntuu ihan hiton vaikeelta porskuttaa eteenpäin tässä elämässä tällä hetkellä. En käsitä miten tällasesta voi päästä yli?! Mä rakastin sitä miestä, ja rakastan edelleen. Mut eihän kukaan voi muuttaa toista ihmistä kuin ihminen itse. Ja vaikka kuinka yritin itse joustaa ja mukautua, niin sekään ei auttanut. Mun pitäs vaan järkeillä tää asia päässäni juuri näin, ja ajatella että voin olla vielä onnellinen jonkun muun kanssa. Silti se vaan kirpaisee niin paljon! Niin paljon että saan nostettua kyyneleet silmiini sillä ajatuksella sekunnin murto-osassa.

Ainoo asia mikä pakottaa mua jatkamaan arkiaskareissa eteenpäin on Nuutti. Se ei tosiaan anna äidin murehtia ihan liikaa, sillä onhan meillä kattilakaapit tyhjennettävänä ja muutenkin aina päivän etappina on saada kämppä mahdollisimman hajalleen.. :D Me on tehty tooosi pitkiä kävelylenkkejä Nuutin kanssa tässä monena päivänä, ja ne ainakin auttaa mua itseäni vähän piristymään. Palaillaan kun tää angsti laukee tästä edes vähän.

Tää on niin mun biisi

Asioiden järjestelyä

Samppa muutti yläkertaan, toivon mukaan väliaikaisesti! Tosin eihän naapureina asuminen S:lle tuota tuskia kun "hänellä ei ole tunteita mua kohtaan". Toista se on silti mulle vielä! Oon taas seikkaillut surun, epätoivon, vihan ja tyyneyden välimaastoissa. Yrittänyt järkeillä, ajatella vaan ettei S ole mua varten. Oon joutunut ottamaan porukoilta lainaan pari tonnia(!!) ja kävin eilen ostamassa kaupungista sohvan, rahin, maton ja sängyn. Ikeasta löytyi myös Nuutin huoneeseen valaisin, matto, pieni pöytä ja tuoleja sekä muuta pikku sälää.. Että sellasta tänne. Niin ja synttärikutsut mun porukoilla peruuttiin, sillä mulla on juhlamieli kadonnut tyystin. Onneks S sai kuitenkin juhlat perheellensä!! No tämmöstä kännypäivitystä tällä kertaa...

Ja yhtäkkiä kaikki on niin selkeää

Kuukausi ahdistuneisuutta takana. Ensin Sampan osalta, ja muutamia viikko siitä tartutettuna minuun. S:n käytös osoitti sen, mihin kaikki tämä johtaa. Hän ei halua edes yrittää ojentaa minulle ja Nuutille parempaa. Kuukausi valitusta, pyyntöjä jotka muuttuivat käskyiksi, siitä seuranneita henkisiä loukkaantumisia, epätoivoista tunteiden vastakaiun etsimistä, yksipuoleisia pakotettuja suukkoja, liikaa torjumisia, rakkaudenrippeitä mitkä muuttuivat viikoissa kylmiksi ja katosivat.
Ehdin elää mielikuvassani ainakin päälle kuukauden. Nyt on aika ilmeisesti palata todellisuuteen. Tiesin viime päivien S:n olemuksesta ja käytöksestä että "pommi" putoaa pian. Hän ei halunnut olla kotona enää lainkaan jos mahdollista eikä ole halunnut minua missään muodossa koko yhdessäolo aikana. Kaikki keskinäinen juttelu tai asioiden selvittely on ollut pakkopullaa ja olen saanut vastaukseksi tylyn "en aio puhua sun kanssa mitään" lausahduksen.

Mutta eilen kaikki se konkretisoitui. Samppa kertoi ettei yksinkertaisesti kykene ja sitä kautta halua tätä. Hän kokee tämän juurikin sellaisena pakkopullana, ja tunteet mua kohtaan ovat "hiipuneet" jo pidemmän aikaa. Silti jostain ihmeen syistä hän päätyi tähän uuteen asuntoon meidän kanssa, ehkä miellyttääkseen sitten muita ihmisiä. Mua on kuitenkin nyt huijattu hienosti 100-0! Mutta en huutanut, en itkenyt, tilalla oli aikuinen E joka otti asian vastaan kuin aikuinen. Tosin, olenhan valmistellut itseäni tähän jo viikkoja.

On muuten häijy tunne kun tulee oikeasti torjutuksi ja sitä kautta jätetyksi. Kun sä et vaan yksinkertaisesti kelpaa sellaisenaan vikoines toiselle ihmiselle, jonka eteen koit tekeväsi kaiken. Ja osoitit myös haluavasi kaiken hänen kanssaan. Mulla on niin riittämätön olo ettei ikinä elämäni aikana aiemmin. Tiedän kyllä että tästä on vaan jatkettava elämää eteenpäin, valmistauduttava oman elämän haasteisiin (koulun loppuun  saattamiseen), keskityttävä omaan hyvinvointiin myös välillä ja vaan suunnattava se katse niihin hyviin juttuihin mitä haluan tehdä ja toteuttaa. Jotenkin tää menee jo enemmän "rutiinilla" eikä ollut niin älyttömän vaikea ja iso juttu kun viime kesänä. Silti tuntuu tietty pahalta että tää homma sai tällaisen sinetin kun käytiin läpi niin vaikeita aikoja. Olin kyllä epäuskoinen itsekin jossain vaiheessa että miten me kyetään enää mihinkään, mutta jostain ammensin sen haluni ja tunteeni Samppaa kohtaan. Tällä hetkellä on tosi vaikeeta ymmärtää mitä sen päässä liikkui ja liikkuu. Miten joku ei voi haluta olla perheensä kanssa? Kasvattaa omaa poikaansa??  ...

Tänään lähden vanhemmilleni kuten jo viikkoja sitten sovittua, meidän piti juhlia Nuuttia mun perheen kanssa ensi viikonloppuna. Sillä välin S kantaa kamansa YLÄkerran asuntoon äitinsä omistusasuntoon. Yritin vannottaa Samppaa ettei tekisi tästä yhtään riitaisampaa päättämällä yhtäkkiä jäädä äitinsä asuntoon asumaan. En saanut vastausta YLLÄTTÄEN, joten tiedän että tästä tullaan vielä nostamaan haloo. Mutta toivon sydämeni pohjasta että S itse tajuaisi myös ettei ole missään muotoa järkevää asua mun naapurina! Etenkään kun hän ei tuu enää samalla tavalla osallistumaan Nuutin elämään ja arkeen kuin viime syksynä. Sillä ei ole oikeutta tulla tosta noin vaan koputtelemaan meidän ovelle ja haluamaan nähdä Nuuttia.

Kivakiva että ehdin muutto rytäkässä myydä sohvani, lamppuni, sänkyni ja heittää omat paistinpannuni roskikseen! Ei siinä, onhan Nuutilla sentään pinnasänky! Joudun lainaamaan vanhemmiltani rahaa siis, huoh...

En halua läpikäydä tällaista elämässäni enää ikinä. En ikinä. Oon kuin sodan jäljiltä loukkaantunut soturi. Kaikkeni annoin, mitään en saanut.

Kakkua!

Tänään juhlittiin palleroa S:n puolen perheen kanssa. Tällaista oli tarjolla, itse tein. :) Ensi viikonloppuna juhlitaan mun vanhempien luona mun perheen kesken.

Syntymäpäivä

Tasan vuosi sitten klo 9 aamulla makasin huoneessa numero 1, odottaen kärsimättömänä lääkärinkiertoa ja tulevan päivän ohjelmaa. (Tällä hetkellä tilanne on hiukan toinen, odotan malttamattomana että tuo sohvalle kiipeävä ja pomppiva yksivuotias simahtaisi ja lakkaisi roikkumasta ponihännässäni :D) Joka tapauksessa supistuksia sateli vuosi sitten, olin edellisyön viettänyt tuskaisissa tunnelmissa pohtien epäuskoisesti onko vatsassa sittenkään vauvaa, sillä kaikki muut synnyttivät, mutta minä vain makasin ja olin odotellut siihen asti. Samppakin oli tuolloin mennyt aamuyöstä kotiin nukkumaan ja minä olin kylvyn kautta palannut kärsimään huoneeseeni. Muistan vain pätkiä tuosta päivästä, sillä aamupäivällä kun kivut kovenivat tajunta alkoi yllättäen hämärtyä.

Olen miettinyt jälkeenpäin, ja viime päivinä varsinkin tuota syntympäivää. Niin haikeudella jopa, että on pitänyt tirauttaa muutama kyynel sen kunniaksi. Kuka tietää saako tuota maailman ihmeellisintä ja kauneinta asiaa enää koskaan kokea uudestaan, suodaanko Nuutille kenties sisaruksia myöhemmin tulevaisuudessa. Who knows, mutta ainakin toivon sydämeni pohjasta että niin vielä kävisi. :)

N kotiinlähtövaatteissa <3 Niiiiin pikkuruinen!

Esikoislapsi on aina se suuri ihme meillä kaikille. Kun kokee ensimmäistä kertaa elämässään sen mielettömän tunteen, se on jotain rajatonta rakkautta? En ole koskaan kuvitellut että jotain ihmistä kohtaan kokisi niin äärimmäistä suojeluviettiä ja välittämistä. Ihan sama kuinka väsyttävä tai kiukkuinen pieni ipana on ollut, olen aina jaksanut rakastaa. Olen aina noussut aamulla ylös ja ollut kiitollinen tästä lapsesta, joka minulle (ja S:lle) on suotu. <3 Oman lapsensa ja lapsiensa puolesta on valmis tekemään mitä tahansa, jotta heillä olisi hyvä olla.

Minulla on terve, reipas ja taitava poika. En voisi pyytää enempää. En tiennyt aiemmin kuinka koskettavaa on kun lapsi sanoo ensimmäisen kerran selkeästi  "äiti, äittä" -sanan, mutta sekin sai minut herkistymään. Enkä saa tarpeekseni tuosta hokemasta minkä kuulee Nuutin suusta kymmeniä kertoja päivässä, aina vastaan hänelle.

N parikuisena tiedätte varmaan sanomattakin kenen käsissä. Ja onhan hän iso osa sitä, minkälainen aarre minulla on nyt käsissäni.

Paljon Onnea pikkuiseni 1-vuotissyntymäpäivänäsi
ja
Rakastan sinua Nuutteroiseni maailman eniten!
<3<3<3

Historia toistaa itseään

Voin pahoin. niin pahoin etten tiedä miten saan puettua kaiken tämän sanoiksi.

Sampan äiti meni tänään puunaamaan omistusasuntoaan kuntoon tulevaa vuokralaista ajatellen. S asui siis kyseisessä asunnossa ennen tätä meidän muuttoa. Itseasiassa tämä asunto sijaitsee jopa samassa kerrostalossa kuin nykyisemme. Tässä kaupungissa kun on hyvin vähän hyväkuntoisia asuntoja tarjolla, sattui meillä käymään vaan sairaan hyvä tuuri kun saimme nykyisen kolmiomme.

Joka tapauksessa S:n äidille oli sadellut yhteydenottoja vaikka kuinka paljon asunnon tiimoilta. S vaan on käyttäytynyt todella omituisesti viime aikoina kun asuntoon on yritetty saada vuokralaista. Tiuskii mulle kuinka "ei kuulu sulle" ja "älä puutu", kun yritän tiedustella missä mennään.

No tänäänhän se selittyi. S:n äiti tuli käväisemään meillä lähtiessään pois asunnolta, kyselin kiinnostuneena joko vuokralainen on löytynyt. S:n äiti änkytti hetken ja sanoi ETTEI AIOKAAN VUOKRATA ASUNTOA KUN ENSI SYKSYNÄ. Okei, tässä vaiheessa hälytyskelloni alkoivat soida, sillä aiemmin hän selitti kuinka hänellä ei todellakaan ole varaa pitää asuntoa tyhjillään. S:n äidin häivyttyä intin S:lta mikä on homman nimi, miksi asuntoa ei nyt vuokratakkaan. Lopulta tiukkojen sanojen saattelemana Samppa sanoi, että hän on itse vuokrannut asunnon takaisin äidiltään, ja suunnittelee pois muuttoa. Siis mun verenkierto seisahtui, sydän hakkasi hitaammin ja hitaammin.. Vesi nousi silmiin, kylmä hiki puski iholle, tuntui kun en olisi pysynyt nahoissani.

Meillä on mennyt huonosti. Mutta että tässä tulos? Jumalauta tämäkö on sitä mitä minä saan VIELÄKIN?! Minä olen yrittänyt, olen oikeasti! Eikä S sitä kieltänytkään. Hän kuitenkin syyllistää kuinka hänet on muka pakotettu tähän asumaan, ja että syy ei ole Nuutissa vaan minussa. Hän ei osaa tarkalleen ottaen sanoa mikä on syy, mutta tunteet ovat niin sanotusti yhtäkkiä kuolla kupsahtaneet?!! Hänellä on huono olla ja siksi kohtelee mua kun roskaa, eikä kanna vastuuta Nuutin hoidosta tai muustakaan. Olen neuvoton, olen niin neuvoton kun ihminen voi olla! Miten rakkaus voi vaan hävitä simsalabim?!

Kaiken kukkuraksi Samppa vaatii että keräisin kimpsuni ja kampsuni ja muuttaisin pois tästä taloyhtiöstä! Siis jotta hän saisi rauhassa asua halvalla vuokralla äitinsä omistusasunnossa. Oon pöyristynyt ja SYYSTÄ, sitäpaitsi A) mulla ei ole voimavaroja muuttaa tällä hetkellä, ei pitkään aikaan B) Sampan äitikin käänsi mulle takkinsa ja hyssyttelee nyt rakasta kultamussu poikaansa ja C) mitä kohtalonivaa tää on???? Ollaan tosiaan S:n äidin kanssa oltu paljon tekemisissä ja mitä paremmin on tutustuttu, olen oma-aloitteisesti soittanut hänelle, pyytänyt kylään, halunnut tutustua ja päästä osaksi perhettä oikeasti. Ja mitä enemmän on oltu tekemisissä, sitä enemmän olen avautunut mun ja S:n tilanteesta hänelle. Hän kun on ainoita ihmisiä maailmassa joiden pitäisi tuntea S ja osata edes jollain tavalla vaikuttaa häneen. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että S:n äiti tekee juuri kuin S haluaa. Hän ei pistä poikaansa selkä seinää vasten, ei käske kantamaan päätöstensä ja tekojensa seurauksia. Minusta vähintä tässä tilanteessa olisi se, että hän käskisi S:n ihan oma-aloitteisesti etsiä itselleen uusi asunto muualta kaupungista. Mun mielestä mua on kusetettu nyt pahemman kerran, olen ollut sinisilmäinen ja uskonut ihan jotain muuta!! Lähetin S:n äidille viestin eilen, että oon todella pettynyt että hän vuokraa  asuntonsa S:lle. En vastannut hänen puheluunsa jälkeen.

Olen niin täynnä vihaa, katkeruuttakin. Sihisen nahoissani ja mietin miten voi käydä niin paskaisesti silloin kun täydellä sydämellä on yrittänyt? Rangaistaankohan mua kenties jostain! Musta tuntuu etten kestä näitä S:n aiheuttamia vastoinkäymisiä enää, en ainakaan enää yhtään tän jälkeen. :(

En tiedä mitä nyt tapahtuu sit. Nuutin synttäreitäkin piti juhlia S:n perheen kanssa ensi viikonloppuna, mutta mulla ei tällä hetkellä ole mitään mieltä leipoa ja nähdä vaivaa sen eteen. Sit vetää se tekovirne naamalle ja olla niinku mitään ei olis tapahtunutkaan? Olen saanut kulisseista yksinkertaisesti tarpeekseni.

Ihana turhamaisuus!

Me käytiin eilen S:n kanssa eilen shoppailemassa lastenvaate alesta kaupungissa Nuutille välikausi- ja talvivaatetta sekä ensikengät. Sain kun sainkin S:n laittamaan ulkoiluvaatteisiin sievoisen summan, sillä se ei oo mitään vaatetta ikänä Nuutille ostanut ja nytkin on ollut tosi vähäistä se mitä Nuutin elämiseen on sen pussista mennyt! Toisekseen se on puhunut taas uuden auton hankkimisesta, ja minä vastustan yllättäen sitä... Mutta sellaisiinhan on aina rahaa??!!

Joka tapauksessa minä valitsin Nuutin välikausihaalariksi Reiman keltaisen haalarin, missä on irroitettava vuori. Puku on 86cm ja hiukan reilu nyt, mutta kesällä ja tulevana syksynä varmasti tosi hyvä. Myyjä meinasi että puku menee pitkälle joulukuuhun! Kuomat meiltä löytyy entuudestaan ja Reiman siniset hanskat, mutta söpö dino-pipo hankittiin myös alesta. :)

Talvipuvuksi valitsin myös Reiman puvun. Puku ei näytä niin hyvältä tuossa kuvassa mutta on oikein pirtsakka ja sopivan kevyt ja mukautuva mielestäni. Sekin on 86cm, sillä myyjä vakuutti että lapsi kasvaa max 10cm vuodessa ja Nuutti on nyt n.76cm, ja puku on reilu kyllä tällä hetkellä. Jos puku ei ensi talvena mene, niin eipä siinä montaa kymppiä onneks hävitä ja voinhan aina myydä sen etiäpäin. Ostettiin myös Reiman talvikintaat mustana ensi talveksi.

Ensikenkiä olen katsonut jo pitkään koska Nuuttihan kävellä töpsyttää, eikä ole kontannutkaan enää pariin viikkoon. Kavat-kengäthän ovat ns. lasten ensikenkien "mersut" :D Ja niitä hamusin tietysti.. No mun mummoni antoi Nuutille synttärirahaa sen verran että päädyin sitten ostamaan noi kengät sillä rahalla. :) Myyjä mittaili pohjallisen mukaan kenkiä ja päädyttiin kokoon 21. Niiden pitäisi mennä kesän ajan ainakin. Nuutti ei vaan suostu kävelemään kengät jalassa, vaan itkeä tihrustaa huudon säestämänä kun kengät asetetaan jalkaan. :D Myyjä kyllä sanoikin että hänen omat lapsensa eivät pariin viikkoon suostuneet kävelemään kengät jalassa, joten ei syytä huoleen. Aion nyt aluksi kuitenkin pitää aina muutaman kerran päivässä hetken kerrallaan kenkiä Nuutin jalassa. Jos alkaa huuto, niin otetaan pois ja ihmetellään kenkiä muuten. :)

Oletteko te tehneet alennuksesta hankintoja tulevalle syksylle-talvelle? Ensikenkiä? Eräs tuttavani piti mua hiukan hölmönä kun ostin talvipuvun jo valmiiksi ens talveks, koska hänen mielestään ei koskaan voi tietää minkä kokoinen lapsi on seuraavana keväänä.

Ristiriitaisia tunteita

Jotenkin vaikea avata tätä tilannetta täällä, sillä paljon on tapahtunut ja jäänyt kertomatta. En tiedä onko minusta edes enää avaamaan tätä täällä? Pelkään toistavani itseäni, puinhan täällä anonyymiä erittäin myrskyisää parisuhdettani. Kaksi - todennäköisesti - erittäin toisilleen sopimatonta ihmistä yrittävät olla yhdessä. Ja tällä hetkellä suurin yhdessä pitävä tekijä on yhteinen lapsi.

Pelkään todella että epäonnistumme. Tai että palasimme yhteen vääristä syistä. TAI oikeastaan sitä että Samppa palasi yhteen vääristä syistä. Minä kaivoin muistojeni kirjoista ne ajat kun tavattiin S:n kanssa, minä kaipasin sitä miestä vierelleni. Välillä näinkin välkähdyksen siitä myös tosielämässä. Sain itseni rakastumaan Samppaan uudelleen, mutta ongelma taitaakin tällä kertaa olla minussa. Samppa ei ole varma rakastaako minua. Tämä hieno tunnetila tuli ilmi muuton kynnyksellä, sen jälkeen ollaan eletty siinä ihanassa epävarmuuden tunteessa.

Onko inhottavampaa oikeasti kuin se, että ei ole varma rakastaako oma kumppani sua?! Olen sen jälkeen alkanut katsomaan peilistä itseäni, etsimään kaikkia niitä vikoja. Olenko liian iso, läski, ruma? Mikä helvetti mussa on sellaista, mikä ei enää riitä sille miehelle, joka joskus vannotti rakastavansa mua aina ihan sama miltä näytin?? Varon tekemisiäni, varon sanomisiani. Ollaan juuri muutettu, shokeerattu sukulaisia ja perhettä tempauksellamme JA NYT pelkään koska Samppa sanoo että haluaa pois koko kuviosta taas?!

En tiedä olisko sillä pokkaa moiseen. Tosin epäilen tällä hetkellä sen psyykkistä tasapainoa, joten kaipa ihminen voi siinä tilanteessa sekoilla niin paljon kuin sielu sietää... En tiedä kuinka pitkälle sitten kestän itse sitä, mutta näillä mennään nyt!

Tää muutto ja yhteenpalaaminen "virallisesti" on siis ollut Sampalle älytön kynnys. Se itsekäs nahjus oli puolessa vuodessa ajatellut suurimmaksi osaksi vaan itseään, ja haluaisi mielellään jatkaa samaa linjaa nytkin. Ja koska minä olen eri mieltä ja vaadin että koko perhettä ja sen hyvinvointia ajatellaan, niin olen yllättäen täysi paskiainen. Samppa on toisin sanoen ottanut eräänlaisen tahtipuikon nakkiensa väliin ja yrittää sanella miten tässä nyt pitäisi olla ja olla olematta. Koska hän ei tällä hetkellä maksa lapsen elatusta mulle, niin on siitä toki hyvillään, mutta pihistää rahojansa minkä ehtii. Hän ei muun muassa osallistu kuin Nuutin ruokakuluihin jossain määrin. Meillä on omat ruuat kaapissa, siis hän haluaa että käydään hakemassa omat eväät ja laitetaan ne jääkaappiin OMILLE hyllyille JNE. Järjetöntä, eikö? Tämä asia ilmeni minulle pian muuton jälkeen. Ei auttanut vaikka pokkuroin vastaan. Ei auttanut vaikka yritin selvittää kuinka helvetisti järkeä on ostaa kaksi Oltermannia kaappiin, kaksin kerroin kaikkea samaa mitä syödään ja nimikoida ne?!! Olen oikeesti tällä hetkellä neuvoton, ja toiminut sitten kuten herra Diktaattori on halunnut. Ilmeisesti S aikoo ryhtyä jonkin sortin Roope Ankaksi, sillä se tienaa todella hyvin ja elinkustannuksiin menee suhteessa todella vähän. Ainoa asia mitä olin "vaatinut", oli että hän osallistuu vähän enemmän ruokakuluihin jotta minulle jäisi joku sata euroa ylimääräistä kuukaudessa esim kampaajalla käyntiin. Sillä en ole sielläkään vuoteen käynyt... Mutta eih.... Ruokaa on kannettava edelleen niska vääränä koko rahan edestä.

Oon alkanut miettiä elänkö narsistin kanssa?

Kaapista ulos

Rakkaat lukijani,

Olen päästänyt suustani valkoisen valheen. Jostain syystä halusin kuihduttaa blogiani ja sen sisältöä viime kesän jälkeen, kun tänne niin paljon henkilökohtaisesta elämästäni vuodatin. Koin olevani todella haavoittuvainen, ja se myös ahdisti minua jollain tasolla kun kerroin kaiken. Osa kommenteista olivat myös tasoa "katsoisit peiliin", vaikka olin sitä todella yrittänytkin.

Pakkasin tosiaan viime elokuussa elämäni ja lapseni kainaloon ja muutin omaan asuntoon. Yhtäkkiä elämästä tuli osittain helpompaa, mutta osittain myös todella yksinäistä ja vaikeaa. Lapsi oli mun vastuulla kaiken aikaa, ja vaikka ne hetket selätinkin, niin olinhan yksin. Aika ei ehdinnyt kullata vielä muistoja todellakaan. Kaikki ne haavat olivat auki, sepposen selällään. Toki olin harrastanut osaltani syvää itsetutkiskelua, kuka minä olen tänä päivänä, mitä haluan ja mihin olen menossa? Sitä tein myös läpi syksyn, mietiskelin.

Samppahan lähestyi mua syksyllä sitten kun jonkin aikaa oltiin Nuutin kanssa omillamme olleet. Tunteet nostivat päätään ja "hairahduin" pyristelyiden jälkeen sille vanhalle tielle... Jostain helvetin syystä lankesin. Tiesin ettei asiat muutu hetkessä, mutta mitä pidemmälle syksy eteni sitä varmemmaksi tulin siitä että olisin valmis vielä yrittämään jos hänkin olisi. Jos hän olisi valmis huomaamaan epäkohdat, myös itsessään, ja myöntämään ne sekä sitä kautta korjaamaan. Pikku hiljaa. Noh, ei se ihan niin mennyt. Yhtäkkiä sain jäitä hattuuni, Sampalta. Pari kuukautta sitä kesti, ihanaa aikaa, kunnes käynnit harvenivat. Ja lopulta sain vastaukseksi "en pysty tähän" soperruksen. Niin, sen vanhan ja tutun vastauksen. Sen, kun aikuinen ihminen ei ole valmis kantamaan vastuutaan elämänsä tekosista. Omista selvin päin tehdyistä valinnoista.

Pohjalla rypiessä en keksinyt muuta kuin tutustua uuteen ihmiseen, Maajussiin. Mikä ei lopulta tuntunut mun mielestä yhtikäs miltään. Toki sain vapaa-aikaani kulutettua mukavammin tsättäillessä iltayöstä ja kuullessani kasvotusten jonkun hurmaavan miehen sanovan minulle kuinka kaunis olin, kuinka nokkela ja fiksu tytön tyllerö olen ja niin edelleen. Hän nosti itsetuntoani, mutta tiesi osaltaan kuinka rikki revitty olin, enkä ehkä olisi valmis ystävyyttä pidemmälle. Lopulta jouduin omasta päätöksestäni pistämään häneen välit täysin poikki, sillä tiesin ettei meistä ikinä tulisi mitään. Taisin vetaista henkisen skradun hänen herkkään sydämeensä, mutta uskon hänen kuitenkin ymmärtävän. Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki kokemukset muokkaavat ja koulivat ihmistä. Huolestuttavaa vaan olisi jos niistä ei oppisi mitään..

Vuoden vaihteen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Ihan johonkin muuhun suuntaan kuin olisin ikinä kuvitellut. Samppa heittäytyi kapulaksi rattaisiin kun sanoin että en ala enää vehtaamaan hänen kanssaan. Halusin nimittäin kaiken tai en mitään. Ihan niinkuin alunperinkin olin halunnut. S:n mielestä en olisi saanut tavata ketään uutta ihmistä, vaikke emme olleet olleet yhdessä kuukausiin... puoleen vuoteen! Asetin tämän jälkeen S:lle todella tiukan ehdon. Hänen oli päätettävä muutetaanko me seuraavana kuukauten yhteen vai erotaanko me ihan lopullisesti, minkä jälkeen en olisi harkinnut enää ikinä yhteenpalaamista. Lopulta kun olin löytänyt asunnon ja ajankohdan, tuli päätöksen paikka, ja se oli myönteinen. Draamaa ei puuttunut tosin senkään jälkeen, sillä muuttoa edeltävänä päivänä S yritti pelko persiissä kääntää vielä kelkkansa.

Tiedättekö, tähän on tultu nyt. Ollaan asuttu kolme viikkoa saman katon alla, enkä ole halunnut paljastaa mitään tästä blogissa. Ihan vaan selityksenä etten ole halunnut, olen halunnut pitää kaiken tämän sisälläni. Pohtia itse ja tehdä valintani ihan itse. Voin myös sanoa että olen pohtinut blogini hävittämistä, mutta täysin muuttuneen elämäntilanteeni myötä minulla on jälleen pohdittavaa, myös ääneen täällä. Meillä ei mene hyvin, ei niin hyvin kuin haluaisin. Me ei edes muutettu tähän uuteen asuntoon missään "kuherrus"vaiheessa tai ällö-uudesti rakastuneena. Samppa kokee edelleen, ettei ole valmis, mutta ei ollut valmis myöskään luopumaan. Itse asiassa en ole päässyt sen ajatuksiin vielä käsiksi, koska se on mahdotonta. Meidän välit on viileät, vaikka olen itse todella yrittänyt. Yritän olla lähellä, huomioida, puhua asiallisesti vaikeistakin asioista, sopia, joustaa, organidoisa... Tehdä asioista helpompia S:lle näin alkuun jne. Yritän yritän  ja yritän, ja tällä hetkellä olen saanut ainoastaan nokareen siitä rakkaudesta mitä minä olen hänelle antanut. Jopa "rakastan sinua" -kuiskauksiini olen jäänyt usein vailla vastausta, tai kysyttäessä hän vastaa "joojoo". Sillä eihän sitä nyt voi ääneen sanoa samaa jos ei sitä tarkoita.

Olen hiukan hukassa. Tai itse olen tiennyt mitä olen tahtonut, olen ajatellut asioita ja muuttanut käytöstäni, mutta tuo toinen ihminen on minulle tällä hetkellä vielä muukalainen. On raastavaa elää epävarmuuden tunteessa, en ole varma rakastaako Samppa edes minua! Muuttuuko se? Haluaako se edes muuttua?! Olen antanut niin sanotusti viimeisen mahdollisuuden, ja se "maksaa" minulle aika paljon jos ei onnistukaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. En ole luovuttaja tyyppiä ja siksi olen toiminut kuten olen.  

 Kirjoittelen myöhemmin kuulumisia, tällä hetkellä ollaan oltu viikon ajan Nuutin kanssa nuha-kuumeessa. Oon melko piipussa kun oon hoitanut kipeänä myös kipeän lapsen. Voin sanoa että S ei oo töiden lisäksi auttanut mua missään. Ja nyt vapaa-ajalla nukkunut ja sen jälkeen viilettänyt mennä muualla, pois kotoa. Olen kuitenkin liian väsynyt tällä hetkellä sanomaan sille mistään mitään.

xoxo

Ihmeellinen Nuutteroinen

En ole pitkään aikaan taas kirjoitellut. Mitään ihmeempiä ei ole tapahtunut, paitsi Nuutin kehityksen saralla. Miten noin pieni ihminen oppiikaan asioita niin älyttömässä tahdissa?

Nuutti 10,5kk 

- Osaa kävellä yli 10 askelta kaatumatta. (Kertaakaan en ole käsistä Nuuttia kävelyttänyt, sillä neuvolassa sanottiin jo varhain ettei sitä kannattisi tehdä? Ilmeisesti tasapainon kehittymisen kannalta tms., no Nuutilla tuntuu löytyvän tasapainoa omasta takaa.)
- Osaa sanoa selkeästi "ÄITI". Välillä suorastaan kiljuen. :D Eilettäin Sampan käydessä käveli tämän syliin ja kiljahti "ÄITII". Heh.
- Ymmärtää "vauva" -sanan, mikä tarkoittaa erästä nukkea. Osaa hakea kyseisen nuken kun kysyn "missä vauvva?". Ymmärtää myös jossain määrin "ei"-sanan merkityksen, sillä järjestää pienen kohtauksen aina jos äiti kieltää Nuutteroista tekemästä jotain. :D
- Tykkää leikkiä ja touhuta paljon, viihtyy myös usein omissa oloissaan eikä jatkuvasti tarvitse viihdyttää. Parhaita leikkikaluja tosin on äidin soppakauhat ja lastat, sekä kattilakaapin tyhjennys... Myös soivat kirjat ovat mieleisiä, ja eräs traktori jota liikutellaan suu päristen (äiti ilmeisesti opettanut :D)
- On nukkunut jo monta kuukautta täysiä öitä heräilemättä! Tästä olen ehkä kiitollisin ikinä, meidän yöt on niiiiin helppoja! Klo 21-22 Nuutti menee nukkumaan, nukahtaa kun pistän hänet tutti suussa ja harso kädessä pinnikseen hangoittelematta ja herää aamulla 9-10 maissa! Uskomatonta, I know. Olen odotellut jo sen 4kk koska tämän asian tiimoilta tulee jotain ongelmia...
- Nukkuu yleensä yhdet päikkärit arviolta 1-2h sisätiloissa, mutta jos ulkona pääsee nukkumaan niin menee jopa 3h. Toisille päikkäreille hankaluuksia saada, joten ne ovat satunnaisia.
- Nuutti syö aamupalan, kaksi lämmintä ateriaa, välipalan ja iltapalan. On hyvin kaikkiruokainen, ja parhaiten uppoaa kasvisekoitukset+kana/kala/liha höystettynä kvinoalla, riisillä ja pastalla. Olen tehnyt aika monipuolisia sekoituksia pakkaseen.
- Nuutti on alkanut ekoja kertoja syömään esim. kookoskermalättyjä ja banaaninpaloja itse, ja näyttää sujuvan paremmin kuin hyvin vaikkei minkään näköistä sormiruokailua aiemmin olla harrastettukkaan. ;)
- Suusta löytyy 6 hammasta. Alahampaat, ja ylähampaista sekä yläkulmahampaista puoli hammasta. Söpö harvahammas!
- 10kk neuvolassa pituutta 75,5cm ja painoa 9870g.
- Kerran ollut nuha-kuumeessa 9kk iässä, mutta tauti oli melko lievä ja meni 4 päivässä ohi.
- Tuntuu olevan sosiaalinen tapaus vaikka suurimmaksi osaksi vietetään Nuutin kanssa kahdestaan aikaa. Uusia kasvoja tavatessa ujostelee ekat 5min jonka jälkeen esittää maireasti taitojansa kiljahdusten säestyksellä... Naapurissa kylästellessä haki leikkikalun jota ei suostunut ojentamaan enää takaisin lelun 3-vuotiaalle omistajalle, vaan piti siitä kynsin ja hampain kiinni. :D Lopulta kun isompi riuhataisi lelun suuremmilla voimillansa sai Nuutti melkoisen itkupotkuraivarikohtauksen. :D
- Ei pelkää koiria tai kissoja (vanhempieni luona tottunut). Porukoiden kissaa otetaan yleensä naamakarvoista kiinni ja sitten "luututaan lattioita". Kyseinen kissa on harvinaislaatuinen tapaus, sillä se viihtyisi vaan sylissä eikä ole koskaan osoittanut agressioita. Aina kuitenkin vahditaan jos Nuutti on eläinten seurassa tietysti.


Tässäpä siis jotain mun pallerosta. :)

Joo o

Mitäs me?

Naiset ja eritoten äidit ovat selkeästi luotuja multitaskaamaan. Minun ON tehtävä useita asioita yhtäaikaa, sekä muun muassa katsottava 10-kuiseni touhuamisia, siinä "sivussa" kun luen anatomia&fysiologian tulevaan tenttiin. Mutta TÄTÄHÄN minä halusin?

En ole vielä alkanut opiskelemaan päätoimisesti, LUOJAN KIITOS! Vaan hoidan yhden rästiin jääneen tentin pois, toivon mukaan. Olen toiveikas mutta ihan helvetin epätoivoinen. Pänttäys on nimenomaan luokkaa: luen siinä sivussa kun leikin Nuutin kanssa suunnilleen.... Yritin lukea joululomalla minkä jaksoin kun porukat katsoivat välillä Nuuttia, mutta aihepiiri on yllättäen vaikeaa, eikä hermoston, veriryhmien, nestetasapainon jne anatomiset ja fysiologiset kiemurat hyppää yllättäen sinne korvien väliin ilman ajatusta! Ei auta kun yrittää parhaansa. Pelkään kuitenkin tulevaa syksyä jo valmiiksi, saan sillä ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Oon viimisen pari viikkoa oikeestaan ollu vaan kotosalla Nuutin kanssa. Uuden vuoden jälkiin pistin sen hiukan kukkivan ihastusrintamankin ihan kylmäksi omalta osaltani. Ehkä se oli sitten päivän selvää lohduketta. Siltä alkoi tuntua enkä voinut huijata itseäni pidemmälle. Ihminen oli kyllä todella ihana ja hieno persoona kaikin puolin! Tykkäsi musta ja vielä Nuutistakin, oikeasti. Mutta me oltiin kuitenkin erilaisia ja haluttiin myös eri asioita. Ja mietin Samppaa kaikesta huolimatta. Vaikka mun ja S:n välillä ei mitään olekaan, niin elättelen silti sisimmässäni jotain happily ever afteria.. Sorry! En siis saanut käännytettyä tästä blogista pumpulista harlekiinia..

Me on käyty kyllä uuden vuoden jälkiin Sampan kanssa kiivas keskustelu aiheesta tulevaisuus. Olen yrittänyt tiristää siltä ulos mitä helvettiä se elämältään haluaa, ajelehtia epämääräisesti? Sillä on lapsi, ja exä joka ei haluu päästä kusipäästä irti. Ha. Kieltämättä olen antanut ymmärtää S:n että olisin valmis ajattelemaan meitä vielä jos hän tulee puolitiehen vastaan. Ollaan kuitenkin tämänkin keskustelun jälkeen tultu vastaan todellisuutta.

Herään hyvin pian aina siihen todellisuuteen millainen ihminen Samppa onkaan. Me ei olla sillä aaltopituudella millä pariskunnan tulisi olla. Ehkä hän on liian nuori, jääräpää ja ylpeä ettei ole valmis "avautumaan? Me ei löydetä keskusteluyhteyttä, eikä mulle vaan riitä sepustukset pelkistä arkiasioista päivittäin. Viimeisimpänä kun olen puhunut Sampalle että muuttaisin toiselle paikkakunnalle ensi syksynä opiskelemaan vähän eri koulutusohjelmaan kun nykyiseni. Olen yrittänyt tiedustella mitkä on hänen tulevaisuuden suunnitelmat ja voitaisiinko niitä kenties ikinä yhdistää? Olen saanut vastaukseksi "tee ihan mitä lystäät, äläkä anna mun vaikuttaa mihinkään teidän suunnitelmiin". Niinhän ne perheet toimii? Tai välittävä perheenisä kun äiti sanoo muuttavansa yli 100km päähän lapsen kanssa? 

Mene ja tiedä. Sehän se mun motto on.