One of the hardest lessons in life...

On ilmoja pidellyt..?

Täällä nimittäin ainakin on. En oikein tiedä miten päin tätä kirjoittelisin, mutta valehtelemaan en tällä kertaa ala!

Viikko sitten otettiin viinilasi jos toinenkin Alisan kanssa. Ilta sujui siinä missä kaikki aikaisemmatkin viininhuuruiset iltamme (ei näitä iltoja onneksi sentään niin tiuhassa ole!) Joka tapauksessa juttumme kääntyvät usein miehiin, ja minun "surkeaan" elämäntilanteeseeni. Toki olin jo todella piristymään päin, hetkittäin vallitsi se "elämä voittaa, perkele!" -fiilis jo! Itseasiassa ehdin netin kautta jo joku viikko aikaa tutustua erääseen mukavaan miekkoseen, joka oli myös hoitoalalla. Mua vanhempi, kypsä, lapseton, kohtelias, keskustelutaitoinen, .. you name it! Hieno pakkaus kaiken kaikkiaan, kaljukin jopa, kuten Samppa (jos nyt pitää ulkonäöllisesti samankaltaisuuksia etsiä). Ha! Hän ihastui ilmeisesti muhun päätä pahkaa, sillä kun löin jarrut pohjaan syntyi melkoiset hiekkapöllyt jäljestä.. Huh.

Palatakseni viininhuuruiseen viikon takaiseen iltaan (huomatkaa kuinka poikkean usein aiheesta?!?!). Kello oli reippasti kaksi yöllä kun A oli lähtenyt kotiin ja olin kaivautunut itsekin peiton alle KUNNES... tajusin jostain helvetin päähänpistosta ottaa kännykkäni esille ja sortua houkutukseen. Lähetin viestin. Kyllä, viestin Sampalle. Läimäytin itseäni henkiselle poskelleni. Kysyin olihan S täysin varma että meistä ei tulisi mitään enää koskaan. Ikimaailmassa. Vastaus tuli jokseenkin viiveellä, mutta vastaus oli sitä luokkaa että pian olimme samassa sängyssä. Loppu on historiaa.

Niin, ja kyllä, tämän tapahtuneen jälkeen dumppasin tapailemani mukavan hoitsumiehen. En antanut hänelle edes mahdollisuutta. Tiedän etten ole edes valmis mihinkään uuteen, enhän ole päässyt edes vanhasta. Vanha taitaa olla kuitenkin yli minusta. Uskon olleeni S:lle pelkkää seksiä. Vaikka hän jopa muuta puhelikin. Varmaan vaan lämpimikseen.. Jotta pääsi entistä pidemmälle. Olen pettynyt itseeni vaikka nautinkin suunnattomasti. Se yhteys kun meillä on aina toiminut paremmin kuin hyvin. Annoin silti itseni jälleen vaeltaan sinne mielikuvituksen satumaahan. Ja kaipa luulin hetken että S haluaa mua oikeasti muutenkin, kun tapahtui mitä tapahtui. Luulin että se olisi muuttunut. Vaikka eihän se mihinkään ole muuttunut. Satutin itseäni vaan taas kerran. Toki osa musta tiesi että tää voi olla vaan hetken hyvä. Olin niin rikki viimeisen jäljiltä että toi hetken hyvä tuntui kun olisin ollut paratiisissa. En olisi halunnut lähteä kaupungista porukoille töihin, olisin vaan halunnut olla S:n kanssa ja että se olisi halunnut olla mun ja Nuutin kanssa. Pian kävi kuitenkin selväksi että kuvittelen liikoja.

Viimeisen jälkeen lähdin porukoille ja vaihdettiin S:n kanssa viestiä että tulisinko kaupunkiin heti töiden jälkeen lauantaina. S sanoi olevansa ylitöissä lauantaina eikä vastannut lainkaan kysymykseen haluaako se mun tulevan kaupunkiin. Viestittely päättyi siltä erää, palasin kämpille nyt sunnuntaina sanomatta sille sanaakaan. Käveltiin Nuutin kanssa sen ovelle ja se avasi. Ei ollut happy face vastassa, ei halausta, ei suukkoa.. Ihan kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan! Kello oli kolme päivällä tuolloin, hän sanoi lähtevänsä johonkin "omiin hommiin" ja että kuulostellaa myöhemmin. Noh, ei olla kuulosteltu ja kello on kahdeksan. Kävin Nuutin kanssa kaupassa, tein ruokaa, käytiin leikkipuistossa, kylvettiin, tehtiin taas ruokaa ja Nuutti meni nukkumaan. Tänään on taas niin riipaissut. Miksei Samppa tunne sitä vanhemman velvollisuudentunnetta? Olla illalla kotona laittamassa omaa lasta unille ja osallisena iltapuuhissa. Ei mun ymmärrys riitä sen kylmyyttä kohtaan, sitä kuinka vähäpätöiseksi se haluaa itsensä tehdä. Kaikesta tästä käteen jää vaan se tyhmän leima mun otsaan. Enkö muka ole antanut S:n hyppyyttää mua tarpeeksi pillinsä mukaan? No tässä sitä taas on hypitty, kestinhän kaksi kuukautta ilman sitä. Hyvä hyvä... Kyllä tässä on itselle taputeltu.