lauantai 14. helmikuuta 2015

Avautumisen paikka


Nyt tuli vahvasti sellainen olo, että voisi puristaa itsestään hieman ihmissuhdeangstia ulos.

Tänään on Ystävänpäivä, sehän on sydämiä ja kaikkea vaaleanpunaista pullollaan. Hyi. Olen oikeastaan aina vihannut Ystävänpäivää yli kaiken. Tänä vuonna jotenkin erityisesti.

Tähän päivään kuuluu seuraavaa: Samppa tulee (äitinsä kanssa) ensimmäistä kertaa hakemaan Nuuttia päiväreissulle kaupunkiin. Poden hirmuista itseinhoa vaikka pelikuva on hiljattain aloitetun ruokavalioremontin myötä kaventunut jo hieman. Olen alkanut tympääntymään nykyiseen parisuhteeseeni. 

Avatakseni edellä mainittuja, olen ihan suhteellisen OK fiiliksellä että S hakee poikansa. Vaikka hieman mietityttänytkin mitä sen päässä liikkuu, mutta A) luotan periaatteessa S:n ajotaitoihin enemmän kuin omiini ja B) S:n mukana on hänen äitinsä, joten jos N alkaa riehua autossa tylsyyttään, voi mummo yrittää laannuttaa riiviön sen sijaan että S alkaisi ajaessa laannuttamaan tilannetta. Voin kokemuksesta sanoa että se kun ei auta ja siinä on vaikea keskittyä ajamiseen.

No omasta peilikuvasta sen verran, että olen  ollut aika monta vuotta tyytymätön itseeni. Positiivista on toki se, että yritän tehdä asialle jotain. Nykyiselle poikakaverilleni toki kelpaan juuri näin, joten itseinho ei kumpua mistään sellaisesta. Oikeastaan kaikille miehillehhän olen kuta kuinkin kelvannut näin, ainakin he ovat sanoneet niin. Mutta the thing is.. että en varmaan kelpaa itse itselleni? Kuinka voit rakastaa jotain toista ihmistä, jos et rakasta edes itseäsi?

Mua on ahdistanut jo jonkin aikaa. Olen käynyt hirmuisen skaalan läpi tunteita. Mistä tämä johtuu?? Miksi minulle ei kelpaa? Miksi kaikki tuntuu loppujen lopuksi ihan paskalta? Miksi, miksi ja miksi?!

Ei kai miehessä sinänsä vikaa ole. Hän on vain melko vaativa, tunnetasolla. Hän on romantikko, minä en. Hän on lepertelijä, minä en. Hän on ylitsehuolehtivainen, minä en. Meissä on monta tällaista kontrastia mitä olen luetellut mielessäni. En ole varsinaisesti puhunut hänelle vielä eroamisesta mitään, sillä hän todennäköisesti huolestuisi niin, ettei nukkuisi seuraavan työviikon aikana yhtään tuntia yössä. Rasittavaa, eikö?! Olen kylläkin toppuutellut häntä, ja jo siitä olen saanut hänet itkemään. Tämä jos jokin on ahdistavaa, ei mitään rakentavaa keskustellua, vaan itkua hänen osaltaan. Huh. Ajattelin ennen seurustelemaan alkamista, että nykyään arvostan herkkyyttä miehessä, ennen kaikkea! Sillä olen tottunut "tunnekylmempiin" miehiin, tai jollain sairaalla tavalla ne vaan iskevät muhun paremmin! Todellisuudessa tunnekylmät miehet ovat antaneet hetken huuman, käyttäneet laastarina ja suoneet joka kerta uuden hylätyksi tulemisen tunteen. 

SILTI en osaa tänäkään päivänä ilmeisesti arvostaa herkkää miestä. En pidä siitä tunteesta että olen "mies" suhteessa, olkapää johon nojata. En pidä itkemisestä, saatikka vauvvakielellä kumppanille lässyttämisestä. Olen hyvinkin suorapuheinen ihminen nykyään, ja loukkaan harvase päivä poikakaveriani sanomalla mitä ajattelen. Hänen mielestään en huomioi tarpeeksi mitä tokaisen, tai en osaa olla tarpeeksi hienovarainen. Tunnekylmien miesten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ikinä ilmennyt. 

Vamnhempani ovat tavanneet poikakaverini, he pitävät häntä unelmavävynä. Nyt ahdistaa jo sekin, että tuottaisin heille pettymyksen eroamalla hänestä. Missä on se Elisabeth, jota ei kiinnostanut pätkääkään mitä muut ajattelee? Yh. Musta tuntuu etten alkanut oikeaan aikaan seurustelemaan, aloin liian varhain. Mielessä pyörii edelleen Samppa ja Sampan kujeet, en ole kokonaan päässyt yli siitäkään. En haikaile sen perään, mutta ajattelen ja prosessoin eroa siitä. En yleensä puhu poikakaverilleni Sampasta tai erosta, mutta sen kerran kun olen puhunut, hän ei kestä kuulemma kuunnella. Wtf? Saimme kerran hienon riidan aikaiseksi tästä ja hän haluaisi kuvitella minun olleen pelkkä sinkku ennen häntä. JA MITÄ VIELÄ, olenko kenties tullut raskaaksi Pyhästä helvetin Hengestä??

Poikakaverini on suhteellisen kokematon parisuhdeasioissa, ja sen kyllä huomaa. Hän leijjuu siinä ensihuumakuplassa, missä minä en ole varmaan koskaan ollutkaan. Siinä vaiheessa kun ihastuttiin kaipasin ihmistä, ja ennen kaikkea läheisyyttä. Toista joka ihastelisi poikani kasvua ja kehitystä, olisi tukena. En tiedä nyt mitä tämä on.. Mutta vaikka hän välittää meistä kovasti ja on aika esimerkillinen "vara-isä" Nuutille, musta tuntuu että hän tukahduttaa mut. Olen huomannut kovinkin omistushaluisia ja vaativia piirteitä, päivittäisten "mitä tähän päivään kuuluu, missä olet ollut ,mitä tehnyt, ketä nähnyt" -kyselyiden muodossa. Ja nämä asiat käydään läpi joka helvetin päivä. Ensin se tuntui kivalta, että oho, jotain kiinnostaa noin paljon ja tarkkaan mitä mulle kuuluu. Kunnes mua alkoi jo ärsyttää samat fraasit, ihan kuin mun arkipäivillä ois joka päivä niin paljon eroa.. Ja sitten toki hän suuttuu jos en kysy samoja asioita häneltä. No mitä jos mua ei kiinnosta joka päivä tietää tai kertoa!? No siitähän se toinen vaan loukkaantuu. Saan olla joka toinen viikko itsekseni, mutta sillä viikolla mua pommitetaan koko ajan joillain viesteillä! Eilettäin kysyin häneltä miksi hän roikkuu jatkuvasti naamakirjassa kun hänen pitäisi tehdä 12h työpäiviä ajoneuvon kuljettajana. Tulos: hän suuttui ja lakkasi kyllä fb-kyttäyksen. Minä siis teen tällä hetkellä opinnäytetyötäni kotona ja koneella arkisin noin 8-15. Kommunikoin opparia kanssani tekevän luokkakaverini kanssa fb:n kautta, ja satun näkemään kyllä usein kuinka poikakaverini sahaa "online-offline". Huoh. Musta tuntuu että mua kytätätään, todella ahdistavaa.

Hänen mielestään kun en huomioi hänen tunteitaan tarpeeksi, syntyy pientä kinaa. Aika hyvin olen välttänyt kaiken riitelemisen olemalla välinpitämättömämpi. En ole mikään tunteista läyhääjä tosielämässä ja haluaisin pitää kaiken mahdollisimman mustavalkoisena. En kaipaa päivittäisiä lässytyksiä tuhanteen kertaan tai sataa sydäntä. Pliiis.. En tiedä myöskään haluanko heti valmistumiseni jälkeen päättää mihin asetun ja hankkia asuntolainaa! Saatikka ylipäänsä mitään yhteistä asuntoa,, taikka lasta/lapsia! Menen suorastaan kauhusta jäykäksi kun hän ottaa nämä asiat esille. Liian nopeaa. Ja tämä tahti on kiihtynyt ihan viimeisen kuukauden aikana. En ole pudonnut kärryiltä mutta haluan hypätä pois kärryiltä.

En tiedä miten asian esittäisin hänelle. Musta tuntuu etten osaa seurustella tai kykene siihen enää. Koen helposti sen tukahtumisen tunteen. Sit raivoan mielessäni miksei S halunnut tukahduttaa mua ja Nuuttia rakkauteensa. Sitten säälin itseäni, sitten poikakaveriani. Tässä olen kierinyt viime päivinä. 

Olen kyllästynyt kaikkien paasaukseen siitä, että nykynuoriso kun vaihtaa seurustelukumppanejaan kuin sukkia. Mikään ei ole hyvä! Jos jossain ihmisessä on virheitä, se on huono asia, ja sitten vaihtuu... En tiedä vaan mitä ajatella. Olenko vaan nyt löytänyt niitä virheitä ja tekemässä eroa? Vai onko tässä nyt pikemminkin kysymys siitä omasta henkisestä kantista, mikä ei kykene seurustelemaan. Musta tuntuu että se on juurikin tuo jälkimmäinen. 








perjantai 6. helmikuuta 2015

Kevättä rinnassa?


Hei vaan pitkästä aikaa!

Me ollaan muutettu Nuutin kanssa uuteen osoitteeseen vihdoin tänne kotipaikkakunnalleni. Kaikki sujui melko smoothisti, mitä nyt muutto oli yhtä raskas kuin jokaisella kerralla. Tämä oli mun 7. muutto. :S Eikä tule olemaan edes viimeinen! Meidän asunto on vajaa 60neliöinen kaksio, Nuutti sai oman huoneen ja äiskän sänky on tukkimassa olohuonetta. :D Nuutilla on vaan kertynyt hyvin noita leluja enkä halua niitä olohuoneeseen, ja onhan se kiva että pienellä on oma tilansa. Ja toisaalta ihan kiva että äitilläkin on omansa. 

Samppa ei vastustellut muuttoa yhtään. Se näki harvakseltaan - parin vkon välein - Nuuttia ennen muuttoa, ja aikoo viikon päästä lauantaina hakea Nuuttia päiväreissulle kylästelemään. Hieman jänskättää, matkoihinkin kuitenkin taittuu 1,5h suuntaansa... Nuutti silti jostain kumman syystä sanoo Samppaa "isiksi". Isi on tiukassa Nuutin suussa ja usein se myös itkee isin perään kun on käynyt siellä kylästelemässä. Ne hetket on sydäntä raastavia. On selkeää, että Nuutti ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa isänsä kanssa. Harmillista vain, että kaikki se on ollut Sampasta kiinni. Tein syksyllä sovinnon Sampan kanssa omasta puolestani, että hän saa kyllä tavata poikaansa niin paljon kuin haluaa. Vaan eipä halunnut. 

Sovinnoista puheenollen, kävin jouluna Sampan äidin luona myös tekemässä omasta puolestani sovinnon. Kannoin hieman kaunaa hänelle siitä, että Samppa sai eron tullessa jäädä äitinsä omistusasuntoon asumaan. Minua vaadittiin joko muuttamaan pois, tai vain "hyväksymään tilanne aikuisena ihmisenä". Minähän itkin ja purin hammasta, mutta lopulta hyväksyin. Elämäni kovin paikka sanoisinko. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa milloin irroitin ajatuksissani Sampasta. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja tunteet sitä kohtaan ovat haalentuneet ja muuttuneet jokseenkin neutraaleiksi. Olen vaan itse halunnut ajatella etten katkeroituisi ja kyynistyisi jo tässä elämänvaiheessa, että parempi päästä sinuiksi asioiden kanssa. Tehdä sovintoja, pyytää anteeksi jos on itse sanonut sivu suunsa jne.. Helppoa se ei ole ollut, mutta sen arvoista. Olo on kevyt juuri nyt. 

Lisäksi teimme sovinnon Alisan kanssa. Hänen menettäminen on tuntunut vielä isommalta asialta kuin Sampan. Pari kuukautta sitten sain häneltä viestin, jossa kysyttiin olenhan vielä elossa. Siitä jatkui sopuinen viestiketju pahoitteluineen, mutta en ole kyennyt vieläkään näkemään Alisaa kasvotusten. En tiedä mitä sanoisin. Olemme kerran puhuneet puhelimessa ja varovasti vaihdelleet kuulumisia, mutta en vaan tiedä miten jatkaa. Välimatka tekee suhteestamme myös hailakamman nykyään,

Sampan kanssa me emme ole puhuneet mitään ylimääräistä. Olen tunnistanut muutaman viivyttelevän katseen, mutta en ole vastannut niihin, vaan painanut vain oven kiinni joka kerralla. Ja sen jälkeen tirauttanut muutaman kyyneleen, pyyhkinyt ne ja jatkanut elämääni. Se onkin ihmeellistä kuinka Samppa nostattaa silti edelleen ne tunteet pintaan, en oikein tiedä tarkalleen mitä tunnen, mutta usein vaan pitää vähän itkaista. :/

Seurustelen nykyään, edelleen. Pian kolmatta kuukautta!<3 Olen onnellinen, mies on ihana edelleen. :D En voisi toivoa parempaa. Suhteemme etenee kuitenkin hissukseen omalla painollaan. Emme todellakaan asu yhdessä, emmekä voisikaan hänen reissutöidensä vuoksi. Mutta ennenkaikkea en edes haluaisi vielä. Näin on hyvä juuri nyt.

Oon hyvin tasapainoisessa olotilassa tällä hetkellä. Elämä on hieman näyttänyt aurinkoisempaakin puolta, vihdoin! Sain eilen tietää että sijaistan sairaanhoitajana ensi kesän täällä kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa, olen todella iloinen tästä uutisesta! Mun on vaan nyt tiristettävä itsestäni viimeisetkin voimat ja saatettava opinnot toukokuuhun mennessä loppuun. I can do it!!
Lisäksi oon alkanut joulun jälkeen treenaamaan juoksua ja aion juosta Levillä ruskamaratonin aikaan puolimaratonin ensi syksynä. :D Tää vuosi on ilmeisesti pelkkää itseni haastamista! Mutta se on hyvin tervetullutta... Olen myös pohtinut palaamista luistelukentälle jääkiekkoilun muodossa, kotipaikkakunnallani kun on naisten joukkue. Olisi kiva tutustua myös uusiin ihmisiin. :)

Ps. Nuutti on edelleen ihana reipas poika. Hän on sopeutunut uuteen päiväkotiinkin ihan super helposti! Ihan turhaa jännitin. Ei yhtään itkua tai potkuraivareita sinne jäädessä. Eikä ollut kyllä edellisessäkään paikassa, mutta kotiin päästessä usein kyllä! :D Kyllä oon onnekas äiti kun mulla on noin hieno poika <3 Äipän ei tarvii turhia stressailla!


Palaillaan xoxo