Nyt tuli vahvasti sellainen olo, että voisi puristaa itsestään hieman ihmissuhdeangstia ulos.
Tänään on Ystävänpäivä, sehän on sydämiä ja kaikkea vaaleanpunaista pullollaan. Hyi. Olen oikeastaan aina vihannut Ystävänpäivää yli kaiken. Tänä vuonna jotenkin erityisesti.
Tähän päivään kuuluu seuraavaa: Samppa tulee (äitinsä kanssa) ensimmäistä kertaa hakemaan Nuuttia päiväreissulle kaupunkiin. Poden hirmuista itseinhoa vaikka pelikuva on hiljattain aloitetun ruokavalioremontin myötä kaventunut jo hieman. Olen alkanut tympääntymään nykyiseen parisuhteeseeni.
Avatakseni edellä mainittuja, olen ihan suhteellisen OK fiiliksellä että S hakee poikansa. Vaikka hieman mietityttänytkin mitä sen päässä liikkuu, mutta A) luotan periaatteessa S:n ajotaitoihin enemmän kuin omiini ja B) S:n mukana on hänen äitinsä, joten jos N alkaa riehua autossa tylsyyttään, voi mummo yrittää laannuttaa riiviön sen sijaan että S alkaisi ajaessa laannuttamaan tilannetta. Voin kokemuksesta sanoa että se kun ei auta ja siinä on vaikea keskittyä ajamiseen.
No omasta peilikuvasta sen verran, että olen ollut aika monta vuotta tyytymätön itseeni. Positiivista on toki se, että yritän tehdä asialle jotain. Nykyiselle poikakaverilleni toki kelpaan juuri näin, joten itseinho ei kumpua mistään sellaisesta. Oikeastaan kaikille miehillehhän olen kuta kuinkin kelvannut näin, ainakin he ovat sanoneet niin. Mutta the thing is.. että en varmaan kelpaa itse itselleni? Kuinka voit rakastaa jotain toista ihmistä, jos et rakasta edes itseäsi?
Mua on ahdistanut jo jonkin aikaa. Olen käynyt hirmuisen skaalan läpi tunteita. Mistä tämä johtuu?? Miksi minulle ei kelpaa? Miksi kaikki tuntuu loppujen lopuksi ihan paskalta? Miksi, miksi ja miksi?!
Ei kai miehessä sinänsä vikaa ole. Hän on vain melko vaativa, tunnetasolla. Hän on romantikko, minä en. Hän on lepertelijä, minä en. Hän on ylitsehuolehtivainen, minä en. Meissä on monta tällaista kontrastia mitä olen luetellut mielessäni. En ole varsinaisesti puhunut hänelle vielä eroamisesta mitään, sillä hän todennäköisesti huolestuisi niin, ettei nukkuisi seuraavan työviikon aikana yhtään tuntia yössä. Rasittavaa, eikö?! Olen kylläkin toppuutellut häntä, ja jo siitä olen saanut hänet itkemään. Tämä jos jokin on ahdistavaa, ei mitään rakentavaa keskustellua, vaan itkua hänen osaltaan. Huh. Ajattelin ennen seurustelemaan alkamista, että nykyään arvostan herkkyyttä miehessä, ennen kaikkea! Sillä olen tottunut "tunnekylmempiin" miehiin, tai jollain sairaalla tavalla ne vaan iskevät muhun paremmin! Todellisuudessa tunnekylmät miehet ovat antaneet hetken huuman, käyttäneet laastarina ja suoneet joka kerta uuden hylätyksi tulemisen tunteen.
SILTI en osaa tänäkään päivänä ilmeisesti arvostaa herkkää miestä. En pidä siitä tunteesta että olen "mies" suhteessa, olkapää johon nojata. En pidä itkemisestä, saatikka vauvvakielellä kumppanille lässyttämisestä. Olen hyvinkin suorapuheinen ihminen nykyään, ja loukkaan harvase päivä poikakaveriani sanomalla mitä ajattelen. Hänen mielestään en huomioi tarpeeksi mitä tokaisen, tai en osaa olla tarpeeksi hienovarainen. Tunnekylmien miesten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ikinä ilmennyt.
Vamnhempani ovat tavanneet poikakaverini, he pitävät häntä unelmavävynä. Nyt ahdistaa jo sekin, että tuottaisin heille pettymyksen eroamalla hänestä. Missä on se Elisabeth, jota ei kiinnostanut pätkääkään mitä muut ajattelee? Yh. Musta tuntuu etten alkanut oikeaan aikaan seurustelemaan, aloin liian varhain. Mielessä pyörii edelleen Samppa ja Sampan kujeet, en ole kokonaan päässyt yli siitäkään. En haikaile sen perään, mutta ajattelen ja prosessoin eroa siitä. En yleensä puhu poikakaverilleni Sampasta tai erosta, mutta sen kerran kun olen puhunut, hän ei kestä kuulemma kuunnella. Wtf? Saimme kerran hienon riidan aikaiseksi tästä ja hän haluaisi kuvitella minun olleen pelkkä sinkku ennen häntä. JA MITÄ VIELÄ, olenko kenties tullut raskaaksi Pyhästä helvetin Hengestä??
Poikakaverini on suhteellisen kokematon parisuhdeasioissa, ja sen kyllä huomaa. Hän leijjuu siinä ensihuumakuplassa, missä minä en ole varmaan koskaan ollutkaan. Siinä vaiheessa kun ihastuttiin kaipasin ihmistä, ja ennen kaikkea läheisyyttä. Toista joka ihastelisi poikani kasvua ja kehitystä, olisi tukena. En tiedä nyt mitä tämä on.. Mutta vaikka hän välittää meistä kovasti ja on aika esimerkillinen "vara-isä" Nuutille, musta tuntuu että hän tukahduttaa mut. Olen huomannut kovinkin omistushaluisia ja vaativia piirteitä, päivittäisten "mitä tähän päivään kuuluu, missä olet ollut ,mitä tehnyt, ketä nähnyt" -kyselyiden muodossa. Ja nämä asiat käydään läpi joka helvetin päivä. Ensin se tuntui kivalta, että oho, jotain kiinnostaa noin paljon ja tarkkaan mitä mulle kuuluu. Kunnes mua alkoi jo ärsyttää samat fraasit, ihan kuin mun arkipäivillä ois joka päivä niin paljon eroa.. Ja sitten toki hän suuttuu jos en kysy samoja asioita häneltä. No mitä jos mua ei kiinnosta joka päivä tietää tai kertoa!? No siitähän se toinen vaan loukkaantuu. Saan olla joka toinen viikko itsekseni, mutta sillä viikolla mua pommitetaan koko ajan joillain viesteillä! Eilettäin kysyin häneltä miksi hän roikkuu jatkuvasti naamakirjassa kun hänen pitäisi tehdä 12h työpäiviä ajoneuvon kuljettajana. Tulos: hän suuttui ja lakkasi kyllä fb-kyttäyksen. Minä siis teen tällä hetkellä opinnäytetyötäni kotona ja koneella arkisin noin 8-15. Kommunikoin opparia kanssani tekevän luokkakaverini kanssa fb:n kautta, ja satun näkemään kyllä usein kuinka poikakaverini sahaa "online-offline". Huoh. Musta tuntuu että mua kytätätään, todella ahdistavaa.
Hänen mielestään kun en huomioi hänen tunteitaan tarpeeksi, syntyy pientä kinaa. Aika hyvin olen välttänyt kaiken riitelemisen olemalla välinpitämättömämpi. En ole mikään tunteista läyhääjä tosielämässä ja haluaisin pitää kaiken mahdollisimman mustavalkoisena. En kaipaa päivittäisiä lässytyksiä tuhanteen kertaan tai sataa sydäntä. Pliiis.. En tiedä myöskään haluanko heti valmistumiseni jälkeen päättää mihin asetun ja hankkia asuntolainaa! Saatikka ylipäänsä mitään yhteistä asuntoa,, taikka lasta/lapsia! Menen suorastaan kauhusta jäykäksi kun hän ottaa nämä asiat esille. Liian nopeaa. Ja tämä tahti on kiihtynyt ihan viimeisen kuukauden aikana. En ole pudonnut kärryiltä mutta haluan hypätä pois kärryiltä.
En tiedä miten asian esittäisin hänelle. Musta tuntuu etten osaa seurustella tai kykene siihen enää. Koen helposti sen tukahtumisen tunteen. Sit raivoan mielessäni miksei S halunnut tukahduttaa mua ja Nuuttia rakkauteensa. Sitten säälin itseäni, sitten poikakaveriani. Tässä olen kierinyt viime päivinä.
Olen kyllästynyt kaikkien paasaukseen siitä, että nykynuoriso kun vaihtaa seurustelukumppanejaan kuin sukkia. Mikään ei ole hyvä! Jos jossain ihmisessä on virheitä, se on huono asia, ja sitten vaihtuu... En tiedä vaan mitä ajatella. Olenko vaan nyt löytänyt niitä virheitä ja tekemässä eroa? Vai onko tässä nyt pikemminkin kysymys siitä omasta henkisestä kantista, mikä ei kykene seurustelemaan. Musta tuntuu että se on juurikin tuo jälkimmäinen.
Omat tunteet vaikuttaa hyvin paljon seurustelusuhteeseen, kokemusta on. Jossain kohtaa pitää vain pysähtyä miettimään mitä mieltä oikeasti on ja mitä elämältä haluaa? Nykyisessä suhteessa kiersin ympyrää ensimmäisen vuoden. Mietin paljon miten edellinen suhde vaiktuttaa tähän ja reagoin asioihin samalla tavalla kuin edellisessä suhteessa. Sitten piti vain pysähtyä ja tajuta ettei tuollainen hyödytä mitään, tämä on eri ihminen enkä voi jatkaa tällä tavalla jos haluan toimivan parisuhteen. Hyvin paljon olen joutunut tekemään itseni kanssa töitä ja valitettavasti ne edelliset suhteet muistuu mieleen aika ajoin. Tosin niistähän olen myös oppinut paljon ja jokainen suhde muokkaa siinä olijoita jonkin verran. Pointti nyt kuitenkin taisi olla että pitää olla sujut itsensä ja menneen kanssa ennenkuin pystyy jatkamaan jonkun muun kanssa. Minulla kesti 3 vuotta "löytää" itseni ja omat mielipiteeni ennenkuin uusi parisuhde oli mahdollinen. Tsemppiä, tiedän ettei tällainen ole helppoa!
VastaaPoistaTotta, välillä on pysähdyttävä ja mietittävä kaikkea. Omaa ja toisen käytöstä. Mulle iski perinteinen ahdistus-paniikkikohtaus ja purin sen ekana tänne kun en muutakaan keksinyt. :D Jälkeenpäin jopa hävetti!
PoistaÄrsytyskynnys poikakaverin osalta nousi vaan omiin sfääriinsä.
Sen jälkeen hieman kilahdin ja olen saanut omaa tilaa, ja aikaa ajatella. Mutta mulle ominaista on kyllä tällainen ahdistuminen. Jos joku osoittaa yltiökiinnostusta, ahdistun. Mun ja S:n suhteessa olin itse aina se yltiökiinnostunut. Roolit ovat hieman käännähtäneet, musta tuli kyynisempi nainen ja ilmeisesti tunnekylmempi. Tai sitten nykyinen mies ei vaan ole oikea. En tiedä, ehkä mietin liikaakin? Pari kk kun meni ihan ok enkä miettinyt liikoja, mutta ei kyllä poikakaverikaan huohottanut niskaani liikoja...
Yllätyin siitä kuinka kauan tosiaan kestää päästä yli jostain jota on todella rakastanut. Kuuntelin automatkalla tänään Sannin uutta biisiä 2080-luvulla ja mietin että kaipaankohan vielä 2080-luvullakin sitä entistä. Yh.
Pitää varmaan kaivaa kaiken maailman parisuhdeoppaat kehiin ja alkaa perehtyä aiheeseen, musta tuntuu että mun suhteet menee ihan mun omasta johdosta useimmiten mönkään. :D
Hei kiva kuulla susta taas :)! Luin edellisenkin postauksesi :)
VastaaPoistaNyt kysyn ekana, että minkä ikäinen tää sun poikakaveri on? Vaikuttaa nuorelta, tai sitten vaan toi seurustelun kokemattomuus tuo sen fiiliksen. Hän ei varmaan osaa vielä yhtään jarrutella tai pelätä mitään, ja senkin takia on niin innokas. Tietysti miehiä voi vielä kouluttaa, mutta sä varmaan tarvisit jo aikuisemman ja kypsemmän kumppanin :)? Jos kaikki muu kuitenkin on hyvin, niin koita keskustella asiasta ja kertoa miltä susta tuntuu, ja mitä sä toivot parisuhteelta (luottamusta, ei kyttäystä). Mutta hei, sä osaat elää omaa elämää yksinkin, ja keskinkertaiseenkaan mieheen ei kannata tuhlata aikaa :) Halit ja aurinkoista viikkoa!
Hei Sanna! <3
PoistaMun poikakaveri on saman ikäinen kuin minä, eli 25. Se on nimenomaan se seurustelun kokemattomuus. Hän kun ensin antoi ymmärtää että on kokeneempikin, ja lopulta paljastui ettei takana ollut yhtäkään parisuhdetta, ainoastaan "säätöjä". Tuo kouluttaminen tosiaan pätee näihin kokemattomampiin miehiin, mutta välillä sekin tympäsee ihan olan takaa.. :D Oot oikeassa että kypsempi olisi ehkä sopivampi sen elämänkokemuksen myötä... Eikä ois ehkä niin holhoavakaan? Vaikka mistäs sen tietää :D Mut usein miehet tykkää kun ne saa myös mennä menojaan eikä nainen viestittele perään, sillä itse perään kuulutan lähinnä sitä luottamusta.
Varmaankin on edessä keskustelut aiheesta viikonloppuna kun hän saapuu työreissulta kotimaisemiin. Hieman ahdistaa vielä, mutta pakkohan asioita on selvittää. Enkä oikeastaan pelkää jatkaa itsenäisellä polulla Nuutin kanssa, me pärjätään kyllä. :) Halit sinnekkin!
Se, että nykyisen kumppanin lässynlää on alkanut käydä noin hermoille, on kyllä mun mielestä aika vahva merkki siitä, että suhde oli nyt tässä. Itse en ainakaan pystyisi kuvitella, että tyyppi, josta on alkanut nousta vahvasti ärsyttäviä piirteitä esiin, muuttuisikin kohta taas intohimoisen rakkauden kohteeksi. Voitko sä kuvitella, että alkaisit pitää lässyttämisestä tai jatkuvasta kiehnäyksestä? Tai voisiko mies todella muuttua niin, että olisi edelleen oma itsensä - vain vähemmän omistushaluinen ja lässy?
VastaaPoistaMä en pärjäisi kiehnääjän kanssa, vaikka välillä olisi kiva, etten se olisi aina minä, joka kaipaa läheisyyttä. Tasapaino on hyvä. Ja kyllähän tuo mies minua ärsyttää, mutta lähes aina ajattelen häntä rakkaudella ja kaipaan ja ikävöin ja tahdon jakaa hänen kanssaan kaiken tärkeän... Ja me ollaan oltu yhdessä kohta 18 vuotta! Olen ollut hänen kanssaan pidempään kuin yksin. Jos teillä tässä vaiheessa jo tökkii, niin ei se yhteinen taival ehkä kovin pitkä enää ole. Enkä tarkoita sitä, että kaikkien suhteiden pitäisikään kestää ikuisesti, mutta oikean kumppanin kanssa sitä saattaa tuurilla viihtyä ikänsä... Vähän menee taas tajunnanvirran puolelle, mut lähinnä sitä meinaan, että sinä se olet joka elät oman elämäsi ja päätät ketä siihen kuuluu. Ehkä sä tarvitset erilaisen miehen tai sit vaikka samanlaisen, mut eri yksilön? Mut älä tyydy.
Olen yrittänyt muuttaa itseäni siinä mielessä, että rakastaisin juuri niitä "lässynlää" herkkismiehiä. Mut voin sanoo että joka kerralla ei nyt oo menny ihan purematta alas ne lässytykset. :D On varmasti mun perusluonnetta juurikin se, että ahdistun liiasta omimisesta ja feminiinisestä käytöksestä miehen osalta. En osaa jotenkin käsitellä sitä vielä? Olen pärjännyt sillä, että olen pyrkinyt tilanteesta "ulos" pian. Vaihtamalla puheenaihetta jne. :S Toitottanut itselleni että kyllä tää juttu alkaa vielä upota muhunkin.. mutta eihh.
PoistaJa toinen on tosiaan se kiehnäys. Jos lapsi on päiväunilla ja mulla on hetki sitä omaa aikaa, niin otan mieluummin kirjan ja luen sitä kun heittäydyn sängylle kainaloon toisen lässytettäväksi. Olen varmaan todella paatunut tapaus tältä saralta.... -_-
Toisaalta säälittää poikakaverini koska hän ei saa elää sitä kiihkeää ensihuumaa, minä kun haluan silloin kun sattuu haluttamaan jne. :D Siis minkäs teet, olen todella huono teeskentelemään tällaisissa asioissa enää. Tai haluamaan vain jotain toisen mieliksi!
Teidän suhde kuulostaa hyvältä. Hieno asia että 18 vuoden jälkeen sanot kuitenkin noin. :)
Mun pitää miettiä mitä haluan ja mitkä asiat on sellaisia mitä miehessä kannattaa arvostaa, on hänessä paljon hyvääkin lässytyksen rinnalla. Mutta sen olen kyllä oppinut että mieluummin yksin kuin kehnossa suhteessa.