Hei vaan pitkästä aikaa!
Me ollaan muutettu Nuutin kanssa uuteen osoitteeseen vihdoin tänne kotipaikkakunnalleni. Kaikki sujui melko smoothisti, mitä nyt muutto oli yhtä raskas kuin jokaisella kerralla. Tämä oli mun 7. muutto. :S Eikä tule olemaan edes viimeinen! Meidän asunto on vajaa 60neliöinen kaksio, Nuutti sai oman huoneen ja äiskän sänky on tukkimassa olohuonetta. :D Nuutilla on vaan kertynyt hyvin noita leluja enkä halua niitä olohuoneeseen, ja onhan se kiva että pienellä on oma tilansa. Ja toisaalta ihan kiva että äitilläkin on omansa.
Samppa ei vastustellut muuttoa yhtään. Se näki harvakseltaan - parin vkon välein - Nuuttia ennen muuttoa, ja aikoo viikon päästä lauantaina hakea Nuuttia päiväreissulle kylästelemään. Hieman jänskättää, matkoihinkin kuitenkin taittuu 1,5h suuntaansa... Nuutti silti jostain kumman syystä sanoo Samppaa "isiksi". Isi on tiukassa Nuutin suussa ja usein se myös itkee isin perään kun on käynyt siellä kylästelemässä. Ne hetket on sydäntä raastavia. On selkeää, että Nuutti ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa isänsä kanssa. Harmillista vain, että kaikki se on ollut Sampasta kiinni. Tein syksyllä sovinnon Sampan kanssa omasta puolestani, että hän saa kyllä tavata poikaansa niin paljon kuin haluaa. Vaan eipä halunnut.
Sovinnoista puheenollen, kävin jouluna Sampan äidin luona myös tekemässä omasta puolestani sovinnon. Kannoin hieman kaunaa hänelle siitä, että Samppa sai eron tullessa jäädä äitinsä omistusasuntoon asumaan. Minua vaadittiin joko muuttamaan pois, tai vain "hyväksymään tilanne aikuisena ihmisenä". Minähän itkin ja purin hammasta, mutta lopulta hyväksyin. Elämäni kovin paikka sanoisinko. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa milloin irroitin ajatuksissani Sampasta. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja tunteet sitä kohtaan ovat haalentuneet ja muuttuneet jokseenkin neutraaleiksi. Olen vaan itse halunnut ajatella etten katkeroituisi ja kyynistyisi jo tässä elämänvaiheessa, että parempi päästä sinuiksi asioiden kanssa. Tehdä sovintoja, pyytää anteeksi jos on itse sanonut sivu suunsa jne.. Helppoa se ei ole ollut, mutta sen arvoista. Olo on kevyt juuri nyt.
Lisäksi teimme sovinnon Alisan kanssa. Hänen menettäminen on tuntunut vielä isommalta asialta kuin Sampan. Pari kuukautta sitten sain häneltä viestin, jossa kysyttiin olenhan vielä elossa. Siitä jatkui sopuinen viestiketju pahoitteluineen, mutta en ole kyennyt vieläkään näkemään Alisaa kasvotusten. En tiedä mitä sanoisin. Olemme kerran puhuneet puhelimessa ja varovasti vaihdelleet kuulumisia, mutta en vaan tiedä miten jatkaa. Välimatka tekee suhteestamme myös hailakamman nykyään,
Sampan kanssa me emme ole puhuneet mitään ylimääräistä. Olen tunnistanut muutaman viivyttelevän katseen, mutta en ole vastannut niihin, vaan painanut vain oven kiinni joka kerralla. Ja sen jälkeen tirauttanut muutaman kyyneleen, pyyhkinyt ne ja jatkanut elämääni. Se onkin ihmeellistä kuinka Samppa nostattaa silti edelleen ne tunteet pintaan, en oikein tiedä tarkalleen mitä tunnen, mutta usein vaan pitää vähän itkaista. :/
Seurustelen nykyään, edelleen. Pian kolmatta kuukautta!<3 Olen onnellinen, mies on ihana edelleen. :D En voisi toivoa parempaa. Suhteemme etenee kuitenkin hissukseen omalla painollaan. Emme todellakaan asu yhdessä, emmekä voisikaan hänen reissutöidensä vuoksi. Mutta ennenkaikkea en edes haluaisi vielä. Näin on hyvä juuri nyt.
Oon hyvin tasapainoisessa olotilassa tällä hetkellä. Elämä on hieman näyttänyt aurinkoisempaakin puolta, vihdoin! Sain eilen tietää että sijaistan sairaanhoitajana ensi kesän täällä kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa, olen todella iloinen tästä uutisesta! Mun on vaan nyt tiristettävä itsestäni viimeisetkin voimat ja saatettava opinnot toukokuuhun mennessä loppuun. I can do it!!
Lisäksi oon alkanut joulun jälkeen treenaamaan juoksua ja aion juosta Levillä ruskamaratonin aikaan puolimaratonin ensi syksynä. :D Tää vuosi on ilmeisesti pelkkää itseni haastamista! Mutta se on hyvin tervetullutta... Olen myös pohtinut palaamista luistelukentälle jääkiekkoilun muodossa, kotipaikkakunnallani kun on naisten joukkue. Olisi kiva tutustua myös uusiin ihmisiin. :)
Ps. Nuutti on edelleen ihana reipas poika. Hän on sopeutunut uuteen päiväkotiinkin ihan super helposti! Ihan turhaa jännitin. Ei yhtään itkua tai potkuraivareita sinne jäädessä. Eikä ollut kyllä edellisessäkään paikassa, mutta kotiin päästessä usein kyllä! :D Kyllä oon onnekas äiti kun mulla on noin hieno poika <3 Äipän ei tarvii turhia stressailla!
Palaillaan xoxo
Kiva kuulla teidän kuulumisia taas. Ja mahtavaa että on noin kivaa kerrottavaa! :)
VastaaPoista