Hengissä!

Täällä tuulettelee vastavalmistunut sairaanhoitaja! Tunne on MIE-LE-TÖN. 

Minä tein sen! MINÄ TEIN SEN IHAN ITSE. Oon niin super ylpeä itsestäni. Kaikki vaikeudet matkalla tähän pisteeseen selätettiin. Ei aina kyynelittä, mutta selätettiin kuitenkin. :')

Tein kolmen kuukauden sisätauti-kirurgisen loppuharjoitteluni samassa työpaikassa, jossa jatkan kesätöillä 15.6. Tein harjoitteluni viimeisen viikon palkallista sh:n sijaisuutta jo, ja hienosti meni. Voi vitsi, ihanaa olla ammatissa jossa viihtyy! Koen olevani oikealla alalla indeed.

Haasteet eivät lopu silti tähän. Postista kilahti pääsykoekutsu ensihoidon suuntautumisopintoihin, ja pääsärit ovat ensi viikolla. Hain aikuispuolelle opiskelemaan, jotta voisin käydä suuntautumisen töiden ohella. Saapa nähdä miten lyytille käy! Pääsykokeet ovat haastavat. Se olisi silti työ, jota haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Lisäksi se mahdollistaisi sen, että voisin asua täällä syrjäseuduilla. :)

Olen ollut sinkku nyt keväästä asti. Ei minulla olisi ollutkaan aikaa seurustelulle. Tämä loppurutistus vaati niin paljon, että vietin kaiken aikani joko harjoittelussa/töissä, lenkkipolulla ja opinnäytetyötä loppuun saattaen. Näin jälkikäteen ajatellen en käsitä miten oikeasti selvisin tässä aikataulussa näinkin hyvinvoipaisena. Mutta pakko myöntää että nyt kun aloin kahden viikon breikille, niin se väsymys iski. Se iski niin voimakkaana, että oli peruttava etelän reissu siskon luo. En vaan jaksa lähteä mihinkään. Ensi viikolla tosin lähden käymään pienen patikkareissun Kilpisjärvellä. Niissä maisemissa annan sieluni levätä muutaman päivän, kunnes palaan arkeen ja kesätöiden pariin. Mun työsoppari on elokuun loppuun ja sen jälkeen olen suunnitellut siirtymistä rajan toiselle puolelle Ruotsiin töihin. Siellä olisi pulaa hoitajista ja hieman parempi palkkakin. Pitänee siis alkaa preppailemaan ruotsia kesän aikana! :D

N kasvaa ja voi hienosti. Mitä nyt pieniä flunssia ja vatsapöpöjä välillä, mutta kaiken kaikkiaan ihana reipas poika. N:n ei oo tarvinnut olla kovin paljoa hoidossakaan loppu keväänä kun mun kultaiset vanhemmat ovat halunneet hoitaa sitä itse. En olisi selvinnyt tässä aikataulussa ilman vanhempiani. Niin syvästi kiitollinen olen heille kaikesta tästä. <3

Pitäkää mulle peukkuja ja palataan taas!

xoxo

Kevättä rinnassa?

Hei vaan pitkästä aikaa!

Me ollaan muutettu Nuutin kanssa uuteen osoitteeseen vihdoin tänne kotipaikkakunnalleni. Kaikki sujui melko smoothisti, mitä nyt muutto oli yhtä raskas kuin jokaisella kerralla. Tämä oli mun 7. muutto. :S Eikä tule olemaan edes viimeinen! Meidän asunto on vajaa 60neliöinen kaksio, Nuutti sai oman huoneen ja äiskän sänky on tukkimassa olohuonetta. :D Nuutilla on vaan kertynyt hyvin noita leluja enkä halua niitä olohuoneeseen, ja onhan se kiva että pienellä on oma tilansa. Ja toisaalta ihan kiva että äitilläkin on omansa. 

Samppa ei vastustellut muuttoa yhtään. Se näki harvakseltaan - parin vkon välein - Nuuttia ennen muuttoa, ja aikoo viikon päästä lauantaina hakea Nuuttia päiväreissulle kylästelemään. Hieman jänskättää, matkoihinkin kuitenkin taittuu 1,5h suuntaansa... Nuutti silti jostain kumman syystä sanoo Samppaa "isiksi". Isi on tiukassa Nuutin suussa ja usein se myös itkee isin perään kun on käynyt siellä kylästelemässä. Ne hetket on sydäntä raastavia. On selkeää, että Nuutti ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa isänsä kanssa. Harmillista vain, että kaikki se on ollut Sampasta kiinni. Tein syksyllä sovinnon Sampan kanssa omasta puolestani, että hän saa kyllä tavata poikaansa niin paljon kuin haluaa. Vaan eipä halunnut. 

Sovinnoista puheenollen, kävin jouluna Sampan äidin luona myös tekemässä omasta puolestani sovinnon. Kannoin hieman kaunaa hänelle siitä, että Samppa sai eron tullessa jäädä äitinsä omistusasuntoon asumaan. Minua vaadittiin joko muuttamaan pois, tai vain "hyväksymään tilanne aikuisena ihmisenä". Minähän itkin ja purin hammasta, mutta lopulta hyväksyin. Elämäni kovin paikka sanoisinko. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa milloin irroitin ajatuksissani Sampasta. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja tunteet sitä kohtaan ovat haalentuneet ja muuttuneet jokseenkin neutraaleiksi. Olen vaan itse halunnut ajatella etten katkeroituisi ja kyynistyisi jo tässä elämänvaiheessa, että parempi päästä sinuiksi asioiden kanssa. Tehdä sovintoja, pyytää anteeksi jos on itse sanonut sivu suunsa jne.. Helppoa se ei ole ollut, mutta sen arvoista. Olo on kevyt juuri nyt. 

Lisäksi teimme sovinnon Alisan kanssa. Hänen menettäminen on tuntunut vielä isommalta asialta kuin Sampan. Pari kuukautta sitten sain häneltä viestin, jossa kysyttiin olenhan vielä elossa. Siitä jatkui sopuinen viestiketju pahoitteluineen, mutta en ole kyennyt vieläkään näkemään Alisaa kasvotusten. En tiedä mitä sanoisin. Olemme kerran puhuneet puhelimessa ja varovasti vaihdelleet kuulumisia, mutta en vaan tiedä miten jatkaa. Välimatka tekee suhteestamme myös hailakamman nykyään,

Sampan kanssa me emme ole puhuneet mitään ylimääräistä. Olen tunnistanut muutaman viivyttelevän katseen, mutta en ole vastannut niihin, vaan painanut vain oven kiinni joka kerralla. Ja sen jälkeen tirauttanut muutaman kyyneleen, pyyhkinyt ne ja jatkanut elämääni. Se onkin ihmeellistä kuinka Samppa nostattaa silti edelleen ne tunteet pintaan, en oikein tiedä tarkalleen mitä tunnen, mutta usein vaan pitää vähän itkaista. :/

Seurustelen nykyään, edelleen. Pian kolmatta kuukautta!<3 Olen onnellinen, mies on ihana edelleen. :D En voisi toivoa parempaa. Suhteemme etenee kuitenkin hissukseen omalla painollaan. Emme todellakaan asu yhdessä, emmekä voisikaan hänen reissutöidensä vuoksi. Mutta ennenkaikkea en edes haluaisi vielä. Näin on hyvä juuri nyt.

Oon hyvin tasapainoisessa olotilassa tällä hetkellä. Elämä on hieman näyttänyt aurinkoisempaakin puolta, vihdoin! Sain eilen tietää että sijaistan sairaanhoitajana ensi kesän täällä kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa, olen todella iloinen tästä uutisesta! Mun on vaan nyt tiristettävä itsestäni viimeisetkin voimat ja saatettava opinnot toukokuuhun mennessä loppuun. I can do it!!

Lisäksi oon alkanut joulun jälkeen treenaamaan juoksua ja aion juosta Levillä ruskamaratonin aikaan puolimaratonin ensi syksynä. :D Tää vuosi on ilmeisesti pelkkää itseni haastamista! Mutta se on hyvin tervetullutta... Olen myös pohtinut palaamista luistelukentälle jääkiekkoilun muodossa, kotipaikkakunnallani kun on naisten joukkue. Olisi kiva tutustua myös uusiin ihmisiin. :)

Ps. Nuutti on edelleen ihana reipas poika. Hän on sopeutunut uuteen päiväkotiinkin ihan super helposti! Ihan turhaa jännitin. Ei yhtään itkua tai potkuraivareita sinne jäädessä. Eikä ollut kyllä edellisessäkään paikassa, mutta kotiin päästessä usein kyllä! :D Kyllä oon onnekas äiti kun mulla on noin hieno poika <3 Äipän ei tarvii turhia stressailla!

Palaillaan xoxo

Kuplassa

Oij - joi!

Joulu tulla jollottaa! Mulla ois loppkiri vielä tässä ennen joulua, mutta aion skarpata. 

Se siitä puolen vuoden naapuriasumisesta S:n kanssa KOSKA me voidaan muuttaa kotipaikkakunnalleni jo tammikuun lopussa! :)) Olen saanut sumplittua asiani niin, että suoritan loppu harkkani siellä (11vkoa). Kaiken lisäksi porukat ovat lähellä ja voivat auttaa mua enemmän. Nuutti on ollut niin paljon kipeänä tänä syksynä, että jos sama rumba jatkuu ensi keväänä niin koulusta valmistuminen venyisi. Menen tänään katsomaan yhtä kämppää ja toivon että kaikki järjestyisi. Asioilla on tapana järjestyä!! 

Olen pian seurustellut virallisesti kolmisen viikkoa yhden miehen kanssa. Alettiin isänpäivänä seurustelemaan, mutta status julkaistiin kaikkien silmille viikko siitä naamakirjassa. :D En kehdannut siitä enää viime postauksessa kirjoitella kun se meni yhdeksi purnaamiseksi. Olkoon tämä nyt hyien uutisten postaus!

Hän on ihana mies tietysti, parhain! Olen korviani myöten upoksissa jossain rakkaushattarassa.. :D 

Hän on varsinainen Lapin mies, ja se sopii mulle paremmin kuin hyvin. Turvallinen ja luotettava. Komea ja hauska! Ottanut Nuutin ihanasti huomioon myös. Yhteen me ei olla muuttamassa, mutta hän asuu jonkin matkan päässä kotipaikkakunnastani pohjoiseen käsin. Lähempänä toisiamme ollaan sitten kuin tällä hetkellä kuitenkin.

Mulla on vielä kaksi viikkoa työharjoittelua jäljellä, ja nytkin pitää alkaa kiiruhtamaan että ehtii kahdeksaksi sairaalaan! Palaillaan.

xoxo

Se siitä ruusuilla tanssimisesta!

En ole tiennyt miten kirjoittaisin uutta postausta edellisen jälkeen. Nimittäin juuri kun ehdin hehkuttaa kuinka onnellinen olen ja asiat ovat hienosti, lähdin melko hienoon syöksylaskuun asioideni kanssa.

Asiat johtivat toiseen yhtäkkiä, kaikki tapahtui niin nopeasti että hyvä kun ehti kissaa sanoa. Ystävyyssuhteeni Alisaan kariutui. Enkä tiedä tänä päivänäkään miksi hän käänsi kelkkansa täysin turhin perustein. Musta tuntui että pinnalle nousi kaikki ne viime keväiset tunteet kun Samppa lähti. Musta tuntu taas ihan jätetyltä! Tässä on mennyt pian pari kuukautta tapahtuneesta ja voin sanoa voivani juuri nyt ihan okei. En ole silti kuullut yli kuukauteen Alisasta mitään ja taidan vihdoin uskoa että se ystävyys sai sinettinsä. Minä kun luulin että ystävät eivät petä tai jätä, ei oikeat sellaiset.

Hänen mielestään työnsin nenäni liian pitkälle hänen parisuhteeseensa. Siis kaikki lähti vyörymään yhdestä lauseesta kuin lumipallo, mikä lopulta mäsähti tuhanneksi osaksi mitä ei saatu enää kasattua takaisin. Yrityksistä huolimatta. Hän kertoi eräs syyskuinen aamu minulle viestitse kuinka hänen miehensä on perunut ensi kesän hääsuunnitelmat, eikä kuulemma halua hänen kanssaan naimisiin. Kysyin häneltä hädissäni mitä oli tapahtunut, että onko A kenties "riehunut" häihin liittyvistä asioista nyt liikaa? Se oli kuulemma liikaa. Tätä kaikkea seurasi solvausten litanja siitä kuinka huono ystävä olen enkä osaa tukea hädän hetkellä, onhan hän ollut minun tukenani muun muassa Samppaan liittyvät ajankohdat. Sitä kesti pari viikkoa, epämääräistä oloa. Lopulta A suostui käymään luonani juttelemassa kasvotusten. Yritin jutella ja suhteuttaa syntynyttä riitaa. Kerroin kuinka rakastin häntä ystävänä, ja miten hän ikinä voisi kuvitella että asettuisin jotenkin häntä vastaan tuollaisessa asiassa. Hänen mielestään minä pidin häntä huonona vaimona kun mies ei halunnut naimisiin, vaikka en ikinä ollut sanonut mitään sinne päinkään. Näin Alisasta sellaisen puolen etten ole ikinä nähnyt. Minä otin taas itseeni niistä loukkauksista. Ensin yritin nielaista, mutta lopulta sain kuulla kuinka hän ei ihmettele yhtään miksi minunkaltainen ihminen on yksinäinen eikä kukaan halua olla mun kanssa. Se oli vaan jotenkin liikaa... Alisa ehdotti myös lopuksi että voidaan toki olla ystäviä, mutta hän ei kykene enää kertomaan minulle mitään syvällistä. Siis HÄN ei kykyene. En tiedä kuvitteliko hän että minä kykenisin, mutta kerroin etten aio tyytyä yhtään vähempään mitä aiemminkaan. Sanoin että vaikka olen yksin lapsen kanssa vailla valtaisaa ystäväpiiriä ympärilläni, se ei tee minusta kuitenkaan epätoivoista. Kaikki loppui siihen. Sanottiin lopulliset heipat!

Ekoina viikkoina kierin omassa olossani. Arki tuntui taas yhdeltä selviytymiseltä. Vietin viikonloput kotona porukoiden luona. Olen kuitenkin suoriutunut hienosti arjesta, ja olen siitä ylpeä. Olen pysynyt aikataulussa koulun suhteen, vedellyt keskivertoa parempia arvosanoja kursseista! Saan olla hieman ylpeä itsestäni. :) Olen saanut sitä tarvitsemaani henkistä tyydytystä hyvin suoritetusta koulunkäynnistä, en ole oikeastaan aiemmin siitä potenut sellaista. Mulla on kova luotto siihen, että valmistun ensi toukokuussa. Suunnitelmissa on muuttaa kotipaikkakunnalle hetkeksi, sillä mulla olisi työpaikka sairaanhoitajana siellä tiedossa. Olen suunnitellut jopa Pohjois-Norjaan töihin lähtemistä. Siitä lisää myöhemmin... :)

Täällä on kolmas flunssa tälle syksyä.. Samppa ei ole ollut kuvioissa juuri lainkaan, viimeksi näki Nuuttia kolmisen viikkoa sitten. Liekö haluaa tavata Nuuttia huomennakaan kun on isänpäivä. Mut siis sen asian tiimoilta asiat on ennallaan, S on yhtä kusipää kuin aina ennenkin. Jaksan siinäkin toivossa niin paljon kun ajattelen että tätä naapuriasumista S:n kanssa on tiedossa ENÄÄ vajaa puoli vuotta!!!!

Nyt nukuttamaan toista nuhanenää päiksyille, palataan!

xoxo

Syksy on täällä, taas.

Ja hyvä niin!

Olin sulaa nimittäin niissä elokuun helteissä. Voin todella pahoin niin fyysisesti kuin henkisestikkin, siis ihan niiden helteiden vuoksi vaan! :)

Hyvät vai huonot uutiset ensin? Ehkä me aloitetaan "huonoilla". Valitettavasti se mun tutustuminen kyseiseen mieheen tyssäsi kuin kanan lento. Positiivista uutista tässä on se, että mun maailma nyt ei todellakaan kaatunut siihen. Tiesin mikä on pelin henki. Meidän välillä oli myös satoja kilometrejä, mikä pisti realiteettia peliin. Kaiken lisäksi kyseinen mies haikaili vielä liikaa vapauden perään. Nykyään ei ole ihmeellistä että kolmikymppinen haluaa olla villi ja vapaa. Itse en vaan kykene oikein samaistumaan tunteeseen, sillä olen kasvanut tähän äitiyteen kokematta varsinaista "villi ja vapaa" -vaihdetta. Tai toki olen saanut mennä muutamien vuosien ajan, mutta se ei ehkä sit ollut "mun juttu". Nautin suunnattomasti äitinä olemisesta, enkä osaisi kuvitella enää elämää ilman Nuuttia. Mulle kun riittää tämä. Näin on ihan hyvä, paremmin kuin hyvä. 

Mulla kieltämättä on hieman sellainen olo kuin olisin tuhkakasasta noussut fenix-lintu. Paranemisprosessi kesti pitkään. Piti vielä ottaa muutamia askelia taaksepäinkin toukokuussa ja heittää suolaa haavoille. Muistella miltä tuntui vaeltaa pitkin entisen rakastetun ihoa. Olen saanut sinetin sille elämäni osa-alueelle. Mun ja Sampan tie tuli päätökseen. Mulla ei tällä hetkellä varsinaisesti ole "huonoja muistoja" toukokuisesta, sillä nautin suunnattomasti. Ehkä pidän sen salaisena muistonani. Mutta se ei vaan pelkästään olisi riittänyt.

Loppu kesästä olen tavannut uusia ihmisiä. Viime aikoina miehiä on tullut ja mennyt. Olen saanut sitä "omaa aikaakin", kun vanhempani ovat sitä minulle joinain viikonloppuina halunneet suoda. En ole ymmärtänyt kuinka oman ajan puutteessa olen ollut. Kirjaimellisesti. Olen onnistunut kaivamaan esiin sitä naista, joka olen ollut jo pitkään ennen lapseni syntymää. Olen päässyt tavoittelemaani tasapainoon. Käyn koulua, teen osa-aikatöitä, vietän aikaa N:n kanssa sekä parhaan ystäväni perheen kanssa.. Olen todella onnellinen. Olen tutustunut sellaisiin miehiin, jotka ovat saaneet mut ymmärtämään etten ole läpeeni paska nainen. Vaan kaikkea muuta. Olen saanut sen puuttuvan "arvostuksen" ihan jostain muualta, mistä mun se joskus olisi pitänyt saada. Kaikella on tarkoituksensa, ei se voi muutoin ollakkaan.

Tällä hetkellä pyyhkii siis erinomaisesti. Mua ei vaivaa asua S:n naapurina. Me ei nähdä juuri ikinä. Eikä S ole kiinnostunut näkemään Nuuttiakaan kuin harvakseltaan, kerran pariin viikkoon tunnin-parin ajan. Jos se riittää hänelle niin fine. Mun pitäisi valmistua teoriassa ensi vuoden toukokuussa jonka jälkeen vaihdan maisemaa. Asiaa helpottaa se, ettei S ole kiinnostunut olemaan isä pojalleen. Mulla ei ole mitään tarvetta tai pakotteita jäädä nykyiseen kaupunkiin asumaan.

Yhdestä asiasta voisin mainita, se oli koominen. Paras ystäväni Alisa pisti viime viikonloppuna melkoisen shown pystyyn baarin narikoissa. Vietettiin lauantaina Alisan ja hänen miehensä uuden talon ostamisen kunniaksi tupareita. Jatkettiin juhlista kantakapakkaan. Ilta meni hienosti, oli tosi kivaa. Kahden maissa yöllä oltiin narikoissa lähtemässä syömään kunnes Samppa astelee meitä vastaan. Hän oli siis tulossa baariin, yksin. Alisa oli sopivassa nousuhumalassa ja huomasi S:n. Sekunnissa se pujahti ihmismassan läpi ja kävi S:n rinnuksiin kiinni. Kuulin mm. heitot "maailman paskin jätkä", "..tulet katumaan vielä, sillä et tule ikinä saamaan E&N:a takas.." "hai#t# v##u".. Hmm. Juu näin on. Tätä seurasi Alisan agressiivinen käytös kun hän jatkoi S:n tönimistä, homma lähti sanomattakin lapasesta. Me ei päästy heti ihmisvilinästä ottamaan tätä riehuvaa naista syleilyyn. :D Meidät toki ohjattiin ulos, mutta ehkä se pisti S:n miettimään. Kukaan ulkopuolinen kun ei ole moittinut ikinä hänen toimintaansa. Se on nähnyt Alisankin vain muutamia kertoja, eikä he ole puhuneet silloinkaan. Katkeruutta oli ilmassa, mutta ton tapahtuneen jälkeen kaikki vaan sai jotenkin pisteensä. Lopullisen sellaisen. Asiat on nyt selvät ja kummatkin jatkavat valitsemillaan teillä. Olen hyväksynyt tosiasiat ja suht sujut niiden kanssa. Aika tekee tehtävänsä.

Kiitos kaikille blogin lukijoille tähän astisesta "matkasta". Matka on ollut rönsyilevä, pitkä ja kivinen, angstinen mutta ennenkaikkea opettavainen. Tätä se on, elämä. Ja kasvu mitä ihmisessä tapahtuu. Joskus on mentävä kantapään kautta, mutta jatkossa olen kyllä varovaisempi. Varovaisuudesta puheenollen sellainen ehkäisykin on myös hankittuna, ettei ole mahdollisuuksia vahinkoihin, joten olkaa huoleti!;) Mutta elämästä aion nauttia, nauttikaa tekin! Päivitystahdista en osaa enää sanoa, enkä siitä kuinka kauan tämä blogi on täällä. Katsotaan miten tuuli kuljettaa.

Itsenäinen nainen

Edellisestä päivityksestä on kolmisen viikkoa. Tässä välissä ei ole tapahtunut mitään tavallisesta poikkeavaa. Tavalliseen luettelen jo senkin miten S mua kohtelee. Tavallista käytöstä S:lta. Hän tuli, otti ja lähti. Perussettiä siis! Viimeiseen kahteen viikkoon en ole kuullut hänestä pihaustakaan. Oon aloittanut kotipaikkakunnalla työt kahdessa eri paikassa ja painanut duunia niska limassa. Äiti on hoitanut Nuuttia. S ei ole kysellyt Nuutista tai mistään muustakaan. Asiat jäi yhdeksi helvetin suureksi kysymysmerkiksi taas kerran. Mutta tiedättekö, ihan sama, mä en enään jaksa. Olen luovuttanut täysin S:n suhteen...

Muutaman päivän ryvin jälleen pohjamudissa sen jälkeen kun ymmärsin homman nimen. Lähinnä sen vuoksi kun annoin itselleni luvan liihotella tuolla jossain pilvilinnoissa, se oli vaan niin hetken hyvä. Kuvittelin ettei se uskaltaisi loukata mua niin pahasti, mutta näköjään uskalsi. Tällä kertaa olen niin loukkaantunut, että tästä ei ole enää tietä takaisin. Toki Nuutin asiat on hoidettava, mutta haluan olla S:n kanssa niin vähän tekemisissä kun mahdollista. Olen aika varma etten aio jäädä nykyiseen kaupunkiin asumaan kun vuoden päästä valmistun. Minulla on nyt omat päämääräni ja unelmani Nuutin kanssa, niitä kohden siis!

Alisa on joutunut todistamaan vierestä koko tämän pitkän ja raskaan taipaleen, sen kuinka syvän haavan S on tehnyt mun sydämeeni. Kuinka vaikeeta sitä on kuroa kiinni ja varoa ettei arpi repeä auki tämän tästä... Nyt ymmärrän kuinka vaikeaan tilanteeseen sekin on tässä joutunut. A on nähnyt niin paljon realistisemmin tän meidän tilanteen, ulkopuolisen silmin. Silti se on aina ollut mun tukena, moralisoimatta, yrittänyt tukea kun S on taas kerran sanonut haluavansa olla mun ja Nuutin kanssa. Alisa on oikeasti ollut mun elämäni pelastava enkeli. En tiedä miten olisin selvinnyt tästä yksinhuoltajuudesta ilman A:n tukea ja ymmärrystä. Olen äärimmäisen kiitollinen tästä hänelle, ja muistan siitä usein mainitakkin. Pitäkää ihmiset ystävyyttä kuin kukkaa kämmenellä, mikään ei korvaa sellaisia ihmisiä jotka pysyvät rinnalla elämän ylä- ja alamäissä. Mun mielestä ystäviä ei saisi ikinä laiminlyödä esimerkiksi seurustelusuhteen alkaessa, he kuitenkin ovat ja pysyvät siinä (tosiystävät..), ne seurustelukumppanit eivät välttämättä aina.

Oon aina ollut vähän tatuointivastainen ihminen, vaikka salaa niistä olen haaveillutkin. Oon kuitenkin aika äärimmäisen tarkka mitä iholleni mustaisin! Meillä on kuitenkin Alisan kanssa suunnitteilla yhteisen tatskat ystävyytemme merkiksi, molemmille se olisi ihka ensimmäinen. Oon innoissani ajatuksesta. Ja vaikka ajattelisi että joskus ystävyytemme särkyisi, mitä en kyllä ikinä voisi kuvitella, olisi tatska siltikin merkityksellinen. En todella tiedä missä tilanteessa olisin, jos A ei olisi "pelastanut" mua tän tunnesotkuni keskellä. :) Itse haluaisin jonkun tekstinpätkän esim kylkeeni. Mutta siitä lisää myöhemmin!

CHEERS! Nauttikaa kesästä, minäkin aion. Blogi päivittyy  - - - jos päivittyy.

Kieroutunut mieli

Erosta on pian pari kuukautta. En muista tarkkaa eropäivää, enkä ole kiinnostunut sitä kaivelemaankaan enää. Muutamia askelia eteenkäsin on otettu, henkisesti. Ne ekat viikot oli ihan hirveitä, tai oikeastaan kuukausi. Kieriskelin ihan hirveässä itsesäälissä. Piti käydä porukoillakin mutka tihrustamassa, sekä siellä "kriisityöntekijän" luona. En tiedä mikä on auttanut mihinkin, mutta omaa ajatustyötä on pitänyt tehdä 24/7 jotta pää pysyisi kasassa!

Nuutti on sinänsä nähnyt aika vähän Samppaa. Nytkin kahden viimeisen viikon aikana kerran, viimeksi siis tänään. Alkufiilikset oli ihan nollat, ei mitään tunteita Samppaa kohtaan. Otan lapsen ja vien sen ylös hänelle tunniksi, that's it. Näin kertasin itselleni... Paitsi että päätin laittaa itseni viimisen päälle näyttäväksi ja vetää hoikentavat mustat farkut päälle, ihan vaan vittuillakseni. Tiedän että se saa S:nkin miettimään oonko kenties menossa tapaamaan jotain kun näytän tällätyltä. Kauppaanhan minä menin, ha! No soitin ovikelloa, S avasi. Siinä se taas oli, komea pirulainen. En tiedä kumpaa vitutti enemmän, mut senki hymy oli onneks hyytynyt. Ojensin lapsen, selitin pikakuulumisia Nuutista ja sovittiin et haen tunnin päästä. Sit ovi kiinni ja pala jäi kurkkuun! Piti ehkä minuutti seistä rappukäytävässä ja niellä ne kyyneleet mitkä halus kihota silmiin. Sinne jäi mun lapsi mun ex-miehen kanssa viettämään "laatuaikaa". Tää kuvio on ihan perseestä suoraan sanoen. Mun kuuluis olla siellä myös, ja meidän kaikkien kuuluis olla yhdessä! Tuntuu niin hirveeltä ettei tosikaan, hyväksyä tosiasiat. Miettiä että löydän vielä jonkun miehen joskus joka sytyttää mua niinkuin S. Toki meidän välillä oli niin paljon huonoa ja yhteensopimatonta, mutta meillä oli ainakin yksi yhteys - for sure! Ja siksi siitä irti päästäminen kai onkin ihan jäätävän kova paikka. Ei sen kosketusta, ei isoihin käsivarsiin sulkeutumista..? Never again. Ah, kuin puukko rintaan!

Hakiessani Nuuttia S ojensi lapsen ja jäi ovelle kuhnimaan. Tunnistin sen ilmeen. Se oli the face, silloin kun saattaa kaduttaa, masentaa, ikävä... Sellanen lempeä katse jolla se poraa merensinertävät isot silmänsä mun takaraivosta läpi. Kyseli ylimääräisiä, selitti Nuutista.. Ja minä vain notkuin ja olisin halunnut kuunnella sitä loputtomiin, ihan vaan elää hetken siinä hattarassa että se on mun mies, vieläkin. Se tuoksuikin niin Sampalle, oisin voinut vaan kävellä sen syliin ja painaa kasvot sen kaulalle. Tuoksutella sitä vaan loputtomasti. Niinku joskus.. Rakastin oikeasti sitä tunnetta kun me haluttiin toisiamme, siitä vaan on kauan kun tunne oli molemminpuolista. Musta vaan tuli jossain vaiheessa joku muu, enkä kelvannutkaan. Tai sitten vika on ihan jossain muualla. Se on niin pirullista kun yksi paska mies voi tuntua vaan siltä "oikealta", ja vaikka kuinka ajattelisit muita hienoja miehiä niin eihh... Mutta varmasti aika tekee tehtävänsä tässäkin asiassa.

Nää tunteethan on vaan läpikäytävä. Itkeä itkut ja nauraa naurut.

Oon alkanut töihinkin muuten, tehnyt jo pari vuoroa ja ensi viikolla lisää. Oon siis jatkossa mun vanhempieni luona aika tiuhaan kun ne hoitaa Nuuttia kun teen duunia. Ehkä sekin auttaa tähän eroahdistukseen, ajatukset pois Sampasta. Ensi viikolla käyn myös koululla opon kanssa läpi tulevan lukuvuoden suunnitelman... kuinka valmistua vuodessa? Siinäpä vasta hommaa. :D Nuutin päivähoitohakemuskin pistetty menemään, iik!! Kohta iskee se arkirealismi ja aikasta kovaa päin tän tytön naamaa.. Stay tuned.

Taipuminen vai itsensä väsyttäminen?

Asiat tuntuu käyvän mielessä ahtaiksi. Kolme viikkoa samat ajatukset kiertävät kehää mielessä, eikä millekkään tunnu löytyvän järkeviä syitä. Kaikki on yhtää mustaa aukkoa pahimpina päivinä, jonka reunalla keikkuessa hoidan Nuuttia. Peilistä katsoo väsähtänyt äiti, jolla on mustat silmänaluset. Koko ajan väsyttää vaikka nukkuakin saa ainakin sen seitsemän tuntia yössä... Karkkihammasta kolottaa päivittäin, ainoa asia mikä tuo kohta lohtua näihin päiviin! Vaakamittarihan siitä saa pontta astella uusille luvuille vaan, ja morkkis senkun kasvaa! Pirullinen noidankehä! Kevät alkaa olla parhaimmillaan ja minä olen oikeasti väsähtänyt.

Vanhempani sen sanoivat. "Tässä numero, soita aika, saat tarvitsemaasi apua." Ensi viikolla, heti pääsiäispyhien jälkeen menen ammattilaisen luokse avaamaan solmujani. Jossain pisteessä, ilmeisesti siinä viimeisessä, on joka taivuttava ja annettava muidenkin kannatella ja auttaa, tai sitten palettava itse loppuun. Ja siinäkin pisteessä tulee apu, mutta se voi olla jo jotain pakkoapua. Tuntuu vaikealta alkaa selvittämään asioita ulkopuoliselle, niin raskaalta. Eihän nää meidän asiat oo mennyt ihan kuin Strömssössä... Mutta mulla on petetty ja jätetty olo. Selviäisin kyllä jos lasta ei olisi, mutta nyt en selviä. Pakko saada purkaa asiat ja saada jonkun muun kuin Alisa, äidin tai isän mielipide asioihin. Pakko, jotta en katkeroidu. Pakko, jotta voin tulevaisuudessa auttaa myös muita ihmisiä, olemalla itsekin tasapainossa itseni kanssa. Nyt on vaan pakko.

Pyristelyä

Oon oivaltanut muutamia asioita viime aikoina. Silti tämä lopullinen ero tuntuu äärimmäisen vaikealta palalta purtavaksi. En voi käsittää sitä tosiasiaa, miten toinen vanhempi jättää perheensä tosta noin vaan? Tästä seuraa aina ajatuksia siitä oliko minussa todella niin paljon vikaa? Olinko ihan paska niuhottava ämmä, jota ei voinut sietää, ja olen syy siihen että isä ei halunnut olla poikansa kanssa? Syyllisyys, se kalvaa. Vaikka todennäköisesti en ole edes syyllinen. En löydä selityksiä Sampan käytökselle, en ainakaan järkeviä sellaisia!

Erosta tulee pian n. 3 viikkoa kuluneeksi, ollaan nähty arviolta 5 kertaa ohimennen. Siis kun oon vienyt Nuutin sille puoleksitoista tunniksi. Viimeksi S näki Nuuttia viime maanantaina, tänään olisi kai toinen kerta mutta en oo kuullut siitä mitään, eikä mua huvittaisi edes viedä Nuuttia sille. Toivoisin että se olisi oma-aloitteisempi, sanoihan se että voi olla muka parempi isä Nuutille näin! Melkein uskoin, taas.

Eropuheet on ottaneet tuulta siipien alle ja lähisuku molemmin puolin tietää. Yllättäen olen saanut myös niitä kiusallisia puheluita S:n puolen papoilta ja ties keltä mummuilta, joille olen joutunut sanomaan suoraan, että TÄMÄ ON SAMPAN TAHTO. Mulla ei ole mitään seliteltävää, halusin tätä, halusin kaiken onnistuvan, mutta meidät jätettiin. En voisi olla avuttomampi tällaisessa tilanteessa, eikä mulla ole ollut vaihtoehtoja kun alkaa heti prosessoida miten pääsen elämässäni eteenpäin, ilman Sampan apuja ja tukia arjen pyörityksessä. Viime vuonna haaveilin salaa ihan koko ajan että meillä olisi vielä yhteinen tulevaisuus, siksi en kai niin purnannutkaan kaikesta yksinolosta, vaikka suurimmaksi osaksi yksin Nuutin kanssa olinkin. Sehän oli aika minimaalista mitä S meillä vietti, tai jos vähänkin alkoi tympimään, niin meni jopa yli viikko että herraa näkyi uudelleen.. :(

En tiedä, olen jotenkin täysin hajalla. En ikinä eläissäni ole ollut näin surkeassa kunnossa henkisesti. Ilmeisesti viime kesänä ne vauvahormonit pyöritti niin täyttä häkää endorfiineja tähän kehoon etten ehtinyt oikeesti masistella mitään, mutta nyt olotila on ihan hirvee. Toki löydän joka päivä ilonaiheita Nuutista ja sen hassutteluista, mutta oon todella yksin. Kaikki vaan ahdistaa, kaikelta lähti pohja. Tiedän että me selvitään kyllä, mutta kun tästä kaikesta pitää selvitä ite yksin. Osata alkaa kannattelemaan mua ja Nuuttia mun omien siipieni voimin. Raskasta! Porukoille en halua mennä kun ne vaan patistaa kaikkeen ja pakottaa näkemään sukulaisia, jotka puolestaan voivottelevat ja rievuttelevat mua "voi E-riepu!". Siis kenellä tulee tollasesta yhtään parempi fiilis? Helvetin paljon huonompi vaan! Yäk.

Olen kysellyt kotipaikkakuntani vuodeosastolta pätkätöitä ensi kuuksi, ja kesälle muutenkin. Jospa saisin ajatuksia muualle töiden kautta. Äiti on luvannut hoitaa Nuuttia vapaapäivinään. Eipä töiden teko muuten olisikaan vielä mahdollista. Rahalle olisi oikeesti käyttöä. Oon paljon velkaa mun vanhemmille (minkä maksulla nyt ei kiire olekaan) mut oishan se kiva saada sitäkin jo lyhennettyä. Ja mun telkkarikin on heittänyt toimimasta! Et tervetuloa työt vaan...

Oon yrittänyt saada ajatuksia pois S:sta myös lenkkeilemällä, viikottain lenkkeilymittariin on paukahtanut 45-50km. Että jospa tää kunto kohenis ja läskit sulais loppu kesään mennessä! :D Kummasti toi liikkuminen kyl piristää mieltä, ja nukuttaa paremmin öisin. :) Mut njaah, nyt lopetan löpinät. Hengissä ollaan ja pyristellään päivissä etiäpäin.

Joo o

Mitäs me?

Naiset ja eritoten äidit ovat selkeästi luotuja multitaskaamaan. Minun ON tehtävä useita asioita yhtäaikaa, sekä muun muassa katsottava 10-kuiseni touhuamisia, siinä "sivussa" kun luen anatomia&fysiologian tulevaan tenttiin. Mutta TÄTÄHÄN minä halusin?

En ole vielä alkanut opiskelemaan päätoimisesti, LUOJAN KIITOS! Vaan hoidan yhden rästiin jääneen tentin pois, toivon mukaan. Olen toiveikas mutta ihan helvetin epätoivoinen. Pänttäys on nimenomaan luokkaa: luen siinä sivussa kun leikin Nuutin kanssa suunnilleen.... Yritin lukea joululomalla minkä jaksoin kun porukat katsoivat välillä Nuuttia, mutta aihepiiri on yllättäen vaikeaa, eikä hermoston, veriryhmien, nestetasapainon jne anatomiset ja fysiologiset kiemurat hyppää yllättäen sinne korvien väliin ilman ajatusta! Ei auta kun yrittää parhaansa. Pelkään kuitenkin tulevaa syksyä jo valmiiksi, saan sillä ylimääräisiä sydämentykytyksiä.

Oon viimisen pari viikkoa oikeestaan ollu vaan kotosalla Nuutin kanssa. Uuden vuoden jälkiin pistin sen hiukan kukkivan ihastusrintamankin ihan kylmäksi omalta osaltani. Ehkä se oli sitten päivän selvää lohduketta. Siltä alkoi tuntua enkä voinut huijata itseäni pidemmälle. Ihminen oli kyllä todella ihana ja hieno persoona kaikin puolin! Tykkäsi musta ja vielä Nuutistakin, oikeasti. Mutta me oltiin kuitenkin erilaisia ja haluttiin myös eri asioita. Ja mietin Samppaa kaikesta huolimatta. Vaikka mun ja S:n välillä ei mitään olekaan, niin elättelen silti sisimmässäni jotain happily ever afteria.. Sorry! En siis saanut käännytettyä tästä blogista pumpulista harlekiinia..

Me on käyty kyllä uuden vuoden jälkiin Sampan kanssa kiivas keskustelu aiheesta tulevaisuus. Olen yrittänyt tiristää siltä ulos mitä helvettiä se elämältään haluaa, ajelehtia epämääräisesti? Sillä on lapsi, ja exä joka ei haluu päästä kusipäästä irti. Ha. Kieltämättä olen antanut ymmärtää S:n että olisin valmis ajattelemaan meitä vielä jos hän tulee puolitiehen vastaan. Ollaan kuitenkin tämänkin keskustelun jälkeen tultu vastaan todellisuutta.

Herään hyvin pian aina siihen todellisuuteen millainen ihminen Samppa onkaan. Me ei olla sillä aaltopituudella millä pariskunnan tulisi olla. Ehkä hän on liian nuori, jääräpää ja ylpeä ettei ole valmis "avautumaan? Me ei löydetä keskusteluyhteyttä, eikä mulle vaan riitä sepustukset pelkistä arkiasioista päivittäin. Viimeisimpänä kun olen puhunut Sampalle että muuttaisin toiselle paikkakunnalle ensi syksynä opiskelemaan vähän eri koulutusohjelmaan kun nykyiseni. Olen yrittänyt tiedustella mitkä on hänen tulevaisuuden suunnitelmat ja voitaisiinko niitä kenties ikinä yhdistää? Olen saanut vastaukseksi "tee ihan mitä lystäät, äläkä anna mun vaikuttaa mihinkään teidän suunnitelmiin". Niinhän ne perheet toimii? Tai välittävä perheenisä kun äiti sanoo muuttavansa yli 100km päähän lapsen kanssa? 

Mene ja tiedä. Sehän se mun motto on.

Tervetuloa uusi vuosi

Pian alkaa kolmas vuoteni Missä viivyt -blogin arkistossa. Ja niin paljon on tapahtunut...

Pikku tonttu <3

En käynyt toivottelemassa jouluja blogissa, mutta toivon että teilläkin oli mukava joulu lähimmäistenne parissa. :) Oikeastaan en oo tiennyt taaskaan mitä kirjottelisin, myönnän että toissa yönä selasin jälleen blogiani lävitse. Niin paljon tunteita myllersi mielessäni lukiessani vanhoja postauksia. En oikeastaan muista juuri ajoista kun Nuutti syntyi, ensimmäiset kuukaudet on sumussa, ja täältä löysin jotain. Olen pohtinut viime aikoina sen viimeisenkin narunrippeen katkaisua mun ja S:n välillä. Kaipa olen etsinyt rohkaisua sen toteuttamiseen. Huomasin myös että tämä ei todellakaan ole mikään vauvablogi! Ehkä osittain äitiblogi Nuutin synnyttyä, mutta varmaan eniten joku parisuhde-terapia-blogi. :D Tätä nykyä yksinhuoltajan epämääräistä vuodatusta... Heh.

Ennen kaikkea paikka jossa olen voinut sanoa asiat niin kuten ne mielestäni ovat. Kukaan ei tunne minua, ei näe kasvojani. Minulla ei ole mitään syytä valehdella. Olen vain tällainen tavallinen tytön tyllerö. Jolle on sattunut asioita, suunnitellen sekä suunnittelematta.

Tämä vuosi on ollut niin mullistava. Ennen kaikea tunnepuolella. Olen kasvanut ihmisenä ja naisena enemmän kuin ikinä, sekä äitinä. Minusta tuli äiti. En tiedä toistuuko tämä kokemus ikinä, mutta sen tiedän että en ikinä tule unohtamaan tätä tunnetta. Tai äitiyttäni. Olen elänyt edelleen siinä symbioosissa lapseni kanssa, jo yli yhdeksän kuukautta. En ole käynyt baarissa enkä ollut 1,5h kauemmin hänestä erossa. Enkä vielä haluakaan, näin on hyvä.:)

Me ollaan nyt oltu joulu vanhemmillani ja pikkusiskoni on ollut myös kotona. Tentin erästä vanhaa anatomia&fysiologian kurssia tammikuun puolessa välissä ja aion lukea kotosalla tulevaan tenttiin, sillä muut voivat autella sillä välin Nuutin hoidossa. Koulujutut hiipivät pikku hiljaa mieleen, mutta onneks ensi syksyyn on vielä tovi! Olen ajatellut nämä muutamat kurssit kuitenkin suorittaa alta ennen koulun alkua. :) Fokusoida ajatuksia tulevaan ja orientoitua siihen että se koulukin on suoritettava loppuun.

Ehkä palailen pian lisäkuulumisten kera. Olen kahvitellut Maajussin kanssa, vaihanut suukkoja ja saanut yllin kyllin söpöjä sanoja. Hän on osoittautunut hienotunteiseksi herrasmieheksi. Hymykin on ollut herkässä ja jalat välillä hiukan maanpinnan yläpuolella. Hmm... Ehkä ansaitsen tuntea hippusen hyvää oloa, näin uskon.

Muutoin me voimme hyvin, minä ja Nuutti. Olemme olleet terveinä ja Nuutti on sellainen pikku neropatti ettei tosikaan.;) Hän nousi tukea vasten seisomaan muutaman päivän yli 7 -kuisena, nyt 9-kuisena kävellä tömpsyttää kävelykärryn kanssa! Ja vauhdilla! Oon melko ylpeä äiti. :D Hän pysyy myös pystyssä ilman tukea, kohta siis kävellään ihan tuetta uskoisin.

Nyt, Hyvää yötä<3

Herätys

Oon monena iltana yrittänyt näppäillä jotain postausta huonolla menestyksellä. En saa nykyään mitään aikaiseksi. En saa itseäni niskasta kiinni enkä saa toteutettua muutenkaan mitään kärsivällisyyttä vaativaa asiaa. Tämä suoraan sanoen vi*uttaa minua.

No kunhan kuulumisista aloin avautumaan. Tässä on pari viikkoa (?) pyörähtänyt jälleen. Olen hoitanut kotia ja lasta, tehnyt ruokaa, käynyt tuhlaamassa veronpalautuksiani omiin ja muiden joululahjoihin, käynyt salilla ja tutustunut sekä nähnyt pikaisesti muutamia kertoja maajussia. Hmm.. Ehkä tosiaan mietin välillä liikaa liittyen uuden ihmisen tapaamiseen ja häneen tutustumiseen. En voi silti väittää, etteikö olisi mieltä ylentävää kun joku miespuolinen sanoo pitkästä aikaa minulle kuinka mukava ja ihana olen. Hullua suorastaan?! :D Silti pitäydymme ykköspesällä, en ole seuraavaa edes ajatellut ja parempi niin.. Muutamia suukkoja lukuunottamatta. ;)

Hän on todella mukava. Hän pitää aidosti Nuutista ja ilmeisesti minustakin. Hänellä on todella samankaltaiset arvot ja käsitys ylipäänsä onnellisesta ja tasapainoisesta elämästä. Luulen että hänelle on jopa itseäni tärkeämpää se perhe, että olisi kumppani rinnalla ja lapsia. Toki minulla tilannetta sotkee idyllini särkyminen ja suhtaudun ehkä hiukan realistisemmin tiettyihin seikkoihin. On silti ollut avartavaa suorastaan keskustella aikuismaisesti mieshenkilön kanssa esim. perheen perustamisesta ja mitä ajatuksia se herättää. Se nimittäin on saanut minut ymmärtämään kuinka tampio Samppa oikesti onkaan! Olen havahtunut siihen kuinka paskaa suhteeseen tyydyin. Halusin sitä ydinperhettä niin paljon että mietin pitäisikö vain tyytyä olemaan kynnysmattona. Vaikka todellisuudessa on olemassa miehiä, jotka oikeasti ovat fiksumpia ja välittäviä. Siihen haluan uskoa jatkossakin.

Sampasta ei ole kuulunut mitään ylimääräisiä jälleen pariin viikkoon. Hän on käynyt sovitusti kolme kertaa viikossa katsomassa Nuuttia kun olen käynyt salilla, ja viipynyt tunnin kerrallaan. Se näyttää riittävän hänelle. Ja minunkin tulisi nyt uskoa se, että se vaan riittää jollekkin isähenkilöille. Maajussin kanta tähänkin oli suuri ihmetys. Hän pitää Samppaa aika säälittävänä, lapsellisena ja raukkamaisena "pojankloppina".

Meillä menee kuitenkin Nuutin kanssa edelleen ihan jees. Nuutti oppii koko aika kaikenlaisia hienoja juttuja! Nykyään se osaa seisoa tukea vasten jo ilman käsiäkin ajottain, sekä ottaa tukea vasten askelia. Hänen liikkumisensa on todella vaivatonta ja nopeaa. Nauru on herkässä edelleen eikä turhia itkeskellä. Meillä on nyt n. kuukausi nukuttu kaikki yöt heräilemättä! Tuntuu että Nuutin kehitys on niin oppikirjamaista. Olen todella onnekas että minulla on ns. helppo lapsi. :) Eilettäin oltiin äidin ja pikkusiskon kanssa kaupungilla kiertelemässä ja Nuutti istua tönötti kärryissä lähes 5h! Välilä vaihdoin vaipan, syötin ja juotin, mutta muutoin hän vaan tarkkaili ympärilleen tuttia imien. Niin ihana ja hyväntuulinen vauva!<3 Voiko tota vauvanpalleroa rakastaa enää enempää!!

Kotideitit

Heipä hei! Oon taas miettinyt mitä kirjoittelisin, mutta tää elämä taas rullaa melko samaan tyyliin etiäpäin. Alisa kävi eilen kylässä noin kolmen viikon "erossa" oleilun jälkeen, ei vaan olla ehditty näkemään. Oli kiva jutella, ja kerroin hänelle myös netissä törmäämästäni maajussista. :D

Noh, ehkä mulla on jotain kerrottavaa maajussista puheenollen. Me ollaan kirjoiteltu paljon iltaisin viime viikkoina kun oon saanut Nuutin nukkumaan. Juttu vaan on luistanut niin hyvin että tuhansia viestejä on vaihdettu molemmin puolin, kunnes tietysti heräsi kiinnostus livenä näkemisestä. Etenkin maajussilla. Itse olen toki varautunut, en edes tiedä mitä haluan! Sen tiedän kuitenkin että maajussi on todella mukavan oloinen ja nimenomaan sellainen tolkun mies, minkä asian perään kuulutan..

Kuvitelmani eivät olleet väärässä, sillä hän ajoi luokseni kahville. Ehkä uhkarohkeaa, mutta hän tuli luoksemme kahville, kotiimme. Toki näkeminen olisi onnistunut jossain muualla kuin meillä, ja sitä hän ehdottikin kohteliaana. En silti kehtaa raahata Nuuttia ympäri kaupunkia ja sitten vielä viihdyttää sitä jossain kahvilassa! Ja koska maajussi oli tietoinen pienestä lapsestani, olimme jutelleet syvällisiä paljon ja loput pistin täysin oman intuitioni varaan! Sitten vaan piti toivoa että älä tule paha kakku, tule hyvä kakku... En siis IKINÄ olisi suostunut tähän kotikahveiluun normaalisti, no no no way! Tein kyllä melkoisen poikkeuksen, ja ajattelin että nyt on vaan otettava riski. Tiesin kuitenkin hänestä paljon hänen itse kertomanaan, ja pystyin myös facebookin ja googlen avulla selvittämään tiettyjä seikkoja. :D

No asiaan. Hän tuli käymään ja oli siis edelleen hyvin mukava ja asiallinen. Juttu luisti ja posket punoittivat kun vihdoin nähtiin. Hän osoittautui todella lapsirakkaaksi, heittäytyi lattialle Nuutin kaveriksi ja osoitti heti melko isällisiä elkeitä niin sanotusti. :D Olin suorastaan hämmentynyt. Oli kyllä sellainen "mun ei ehkä pitäisi tehdä tätä" -olotila sen vierailun ajan, ikäänkuin pettäisin! Mutta mähän olen sinkku for God sake! No kaikki sujui hyvin ja hän lähti kotiinsa illalla jne.. Ollaan pidetty päivittäin yhteyttä. En vaan tiedä miten etenisin, pittää miettiä.

Samppa kävi tänään katsomassa Nuuttia kun kävin salilla. Se tuli ja häipyi saman tien kun tulin. Sitä se on. Se raastaa.. Toisaalta ei tee hyvääkään viettää yhtään ylimääräistä aikaa sen kanssa, mutta silti kysyn siltä usein "Ai lähdetkö nyt jo?", vaikka totta hitossa se lähtee. Se tulee ja se tulee aina lähtemään. Kuinka typerä ämmä minäkin olen?!

Pitää nyt ajatella järjellä jo näitä asioita.

Awws?

Siitä on pitkä aika kun on jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa vaihtanut biisejä. Niissä kun on usein hyvin kerrottu tunteista, niistäkin joita on vaikeeta sanoa ääneen. Tämän sain häneltä, mysteerimieheltä kuunneltavaksi. Awws?

Biisissä on kyllä osuvat sanat mun tän hetkiselle ololle ja elämäntilanteelle.

Kosketusta todellisuuteen

On aikoihin eletty (alkuaikoihin) kun päivistystä pukkaa harvase päivä! :D

Tai sit on vaan niin julmetusti valitusta luvassa.

Se aamunen "nukun vielä 2h" ei siis todellakaan ollut vitsi. Oh, silly me! AND EXCUSEME!

Jätkä saa nukkua milloin haluaa niin pitkään kun haluaa, ja se yksi päivä kun saa VAAN nukkua kahteentoista saakka, EI RIITÄ?! Kiehuin. Kirjaimellisesti. Puhisin ja ähisin keittiössä kun mikäkin raivoissani. Sisäinen zen:ini oli tipotiessään sillä punaisella sekunnilla kun tajusin taas realiteetit! Poltin Nuutin ruuankin kattilassa pohjaan kun menin puhisemaan olkkariin. Yhtäkkiä keittiöstä tuprutti kivaa kärynsekaista savua ja olin unohtanut keitokseni liedellä raivoissani. Just great!

No, S tuli sitten myöhemmin ja menin salille. Koko treeni meni jotenki perseelleen ja ärsytti. Vituttaa tää oravanpyörä. Olen se kurre siellä pyörässä ja S pyörittää sitä pyörää.. Kaiken lisäksi tullessaan se toimii kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan! Olen riippuvainen S:sta jos haluan "omaa aikaani", eli mennä salille. Se on ainoita paikkoja joissa käyn, enkä voi ottaa yksin mennessäni Nuuttia sinne mukaan (vielä).

Tiedättekö. Olen välillä niin yksin, että tuntuu kuin meidän kotimme ulkopuolella ei olisikaan mitään muuta sosiaalista elämää. Kuin ihmisiä ei olisikaan, ja autolle kävellessäni naapurin moikatessa suorastaan säikähdän. Ei sillä, että mökkihöperöityisin! Hehehee.. Neuvolantäti ehdotti seurakunnan kerhoa, valitettavasti en lämpene ajatukselle.

Siispä tutustutin itseni jälleen nettideittailun "ihmeelliseen" maailmaan.... Olen viuhahdellut profiilini kanssa deittisaitilla satunnaisesti fiiliksen mukaan, ja piiloitellut profiilia lopun aikaa. Se on vaan tapa kurkata jonnekkin jossa on 100% sinkkumiehiä tarjolla. Yleensä saan aina ihan tolkun miesseuraa jutusteluun, mutta vielä ei ole kolahtanut niistä kymmenistä kuin yksi. Ja sekin on maajussi kahdensadan kilsan päästä. Hän vaan vaikuttaa äärimmäisen turvalliselta ja mukavalta. Saa mut nauramaan tämän tästä. Pakko myöntää, ollaan juteltu myös puhelimessa. En olisi ikinä kuvitellut että päästäisin ketään vielä tässä vaiheessa lähellekkään puhelinlinjojani. Ja toppuuttelen itseäni koko aika. En tiedä vielä lohdutanko itseäni, vai olisinko ikinä kykenevä tämän "tositarkoituksella"-miehen kanssa mihinkään vakavaan. Hän tahtoo vaimon ja lapsia, lähivuosina. Eikä siinä ole mitään väärää kun lähestyy kolmeakymppiä.

Tällaista tällä kertaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä ja mitä tuntea. Uskaltaakko ottaa riskin ja tutustua tuntemattomaan? Roikunko vanhassa ja pohdin loputtomiin tätä oravanpyörää? Vai onko se tutustuminen kuitenkin vaan Sampan korvikkeen hakemista ja sitä ettei sitä kukaan korvaa kuitenkaan... Joku vastaus olisi ihan kiva. Sen vaan tiedän että kaipaan miehen kosketusta.

Kotiuduttu

Hei vaan, me ollaan kotiuduttu Nuutin kanssa mun vanhempien luota. 1,5vkon reissu antoi mulle hiukan helpompaa arkea kun vanhemmat auttelivat Nuutin hoidossa minkä töiltään ehtivät. Ehdin käydä myös viisi kertaa salilla tuona aikana! Aion jatkaa samaa rataa ja vaatia Samppaa vahtimaan Nuuttia kolme kertaa viikossa jotta oikeasti pääsen sinne salille. Se on ainoa "henkireikä" tällä hetkellä. Haluaisin myös siihen kuuluisaan kesäkuntoon joskus, enkä ajatella joka kerta että "no ensi kesänä sitten"! :D

Mulla oli myös menkat tuossa pari viikkoa sitten, mikä selittää niitä mun maailmanlopun fiiliksiä. Siis oon nyt tehnyt sen vertran itsetutkiskelua, että mun pms-oireet on todella järkyttävät paria päivää ennen menkkojen alkamista. Siis vaivun suorastaan pimeyteen, ahmin suklaata ja voin henkisesti todella pahoin! Oi tätä autuutta ja naisena olemista...

Olen monesti ajatellut kirjoitella tänne, mutta se on aina jäänyt. Nytkin kulutan aikaa kun odottelen jos S tulisi vahtimaan Nuuttia jotta pääsisin sinne salille. Kello on 12 ja sain tekstarin S:lta että "nukun vielä kaksi tuntia."  TOIVON TODELLA, että se oli vitsi!! En kestä jos tää vitutuskäyrä lähtee taas pahasti nousuun, heti alkuviikosta..

Sain haasteen eräältä bloggaajalta johon vastailen myöhemmin! :)

Aikalisä

Mun on varmaan taas aika kerätä kimpsut ja kampsut, pakata meidät autoon ja mennä porukoille lepäämään.

Olen niin epäonnistuja. En jaksa hoitaa yksin Nuuttia, sanon sen ekaa kertaa ääneen. Sanoin sen Alisallekkin, joka sanoi odottaneensa koska murrun. Olen kuulemma ollut niin urhea koko syksyn.

En ole uskaltanut näyttää kenellekkään etten aina jaksa. Minä halusin erota ja valitsin tämän yksinhuoltajana olemisen, sanoin että tiedän mitä tuleman pitää. Silti se, että päivä toisensa jälkeen kiertää tätä pientä kehää. Nuutti koettelee ajoittain hermoja tutkimalla maailmaa, eikä siinä ole mitään väärää, mutta kun en jaksa yksin seurata sitä koko ajan hereilläoloaikana. Tarvitsen nyt toisen käsiparin.

Havahdun kun tiuskin viattomalle lapselle joka on utelias. Vedän housunpuntista kun vilkkaat pikku kädet hakeutuvat sinne pistorasialle joka välissä.. Olen vihainen, ärtynyt, turhautunut, itkuinenkin. En jaksaisi tehdä pienelle ruokaa, flippaan jos heitän korviketta vahingossa lattialle uutta purkkia avatessa. (vihaan niitä korvikepurkkeja, niistä aina turskahtaa sitä maitoa lattialle/pöydälle...)

Koen ettei Nuutti saa tarpeeksi virikkeitä kun en jaksa. Hävettää että "masentaa". En tiedä onko tämä oikeaa masennusta, mutta alakuloa on jatkunut läpi syksyn ja mieli mustenee koko aika. Pidän itseäni typeryksenä kun en osaa arvostaa vaan kaunista tervettä lastani. Siinä pitäisi olla riittävän hyvä syy jaksaa päivä toisensa jälkeen, vaikka olisi kuinka samaa pientä ympyrää. Loputon itsensä soimaaminen ja riittämättömyys kalvaa, kuin kaivaisin itselleni jotain kuoppaa.

Ilmeisesti alan ymmärtää realiteetit. En saa sitä ydinperhettä minkä halusin. En saa sitä Samppaa, mitä halusin. En saa sitä isää Nuutille, jonka halusin. En saa toista vastuuta kantavaa vanhempaa tämän katon alle, jonka olkapäätä vasten voisin nojata milloin vain. Se satuttaa, pistää niin syvälle rintaani että välillä tikahdun itkusta miettiessäni tätä.

Minun pitäisi miettiä miten saan vointini sille tolalle, että on hyvä olla? En halua havahtua ensi kesänä siihen, että olen samassa mielentilassa. Haaveilen siitä mitä en voi saada, peilistä katsoo edelleen sama pullukka jne.. Ei, en kestäisi sitä! En varmaan kykenisi lähtemään kouluunkaan syksyllä jos en ryhdistäytyisi.

Palataan.

Pimeää

Ei helvetti mikä ahdistus. Kaikki ärsyttää, jopa Nuutti, joka kerta toisensa jälkeen konttaa eteiseen ja vetää nettipiuhan irti seinästä ja sen jälkeen yrittää työntää kieltä pistokkeeseen! Ei helvetin helvetti! Karjaisen kerran että EI NUUTTI, ja sitten alkaa se jumalaton parkuminen. Hermo on niin kireällä ettei tosikaan!

Seinät kaatuu päälle huonoina päivinä. Tänään on huonoin päivä ikinä tähän mennessä. Oikeastaan koko syksy elokuusta lähtien on mennyt ihan hyvin meillä, mutta mun mieli on ollut koko ajan todella harmaa ja synkkäkin. Nuutti on toki parhainta mun elämässä ja olen kiitollinen lapsestani. Silti tämä kaikki muu, ja muun muassa tämä yksinäisyyden kestäminen on ottanut liian koville. Ajoittain tiuskin Nuutille, tai huomaan että hermo kiristyy kiristymistään. Jos se tekee jotain kiellettyä kymmenen kertaa peräkkäin, huomaan että mun on mentävä jo vessaan hetkeksi rauhoittumaan ja kiroiltava koko litania siellä ennenkuin voin olla taas rauhallinen. Missä helvetissä on se toinen vastuuta jakava vanhempi, joka jakaisi tätä arkea mun kanssani?!? Koko syksyn olen pohtinut kuinka katkeraksi tässä itseäni ajankaan.... En pääse irti vieläkään siitä ajatuksesta etten saanut mun perhettä. Ajatukset muista miehistä oksettaa, suorastaan puistattaa, mutta niin myös ajatukset Sampasta.

Tänään itku on herkässä. Vituttaa suoraan sanoen. En jaksaisi kuunnella Nuutin itkukätinää, enkä kieltää kertaakaan tekemästä jotain. Väsyttää. Istutan sitä kävelytelineessä kun en vaan jaksa hokea koko ajan EI EI EI EI. Niin "huono äiti" -fiilis ettei tosikaan. Kaiken lisäksi se on oksentanut tänään kahdesti ja en tiedä onko sillä sitten huono olo tms. kun tuntuu olevan itkuinen. :(

Tätä ahdistusta lisää myös aina se kun vilkaisen itseäni peiliin. Yritykset terveellisemmästä elämästä on kokeneet kolauksen kerta toisensa jälkeen. Olen kesän jälkeen lihonut 7kg. Toki olen tehnyt paljon terveellisiä valintoja mutta suklaa ja karkki ovat maistuneet harvase päivä siihen päälle. Olen läski, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Salilta olen pitänyt 3 viikon tauon flunssan vuoksi ja eilen käydessäni siellä uudestaan ekaa kertaa, oli olotila epämukavin ikinä! Joka puolella niitä saatanan peilejä ja joka kuvassa iso virtahepo hikoilee. En kestä! Silti usko siihen omaan onnistumiseen tällä hetkellä on nolla. Kierin toisin sanoen itsesäälissä, enkä edes usko pystyväni parempaan. En voisi kerta kaikkiaan olla tyytymättömämpi itseeni. Huono äiti ja ruma akka. Tämä on se tunnetila tällä hetkellä.

Kaikkea tätä lisää stressi mm. ensi kuussa alkavasta jaksosta jolloin vanhempainpäivärahat tippuvat kodinhoidontukeen, ja se on lähes sata euroa vähemmän vaikka saan hoitolisää! En kestä. Ja jatkuvat tingat S:n kanssa siitä, että hänen maksamansa elatusapu on liikaa! Mikä tässä nyt voisi enää onnistua oikeasti.

Vihaan itseäni. Vihaan sitä, että olen niin helvetin tyytymätön elämääni vaikka monilla muilla asiat on vielä niin paljon huonommin.

Ja turha ehdotella että, mene juttelemaan jollekkin, en todellakaan mene. Tässä ei enää mitkään lässytykset kenenkään "ammattiauttajan" kanssa auta. Mun on joko ryhdistäydyttävä tai sitten ei.

Niin, ja ohitan koko isänpäiväaiheen, koska vituttaa suunnattomasti puhua siitäkin. Mun ja S:n välit on taas hiukan tulehtuneet lievästi sanottuna ja hän ei ole tulossa käymään tänä päivänä. Oikeastaan en edes tiedä milloin seuraavan kerran, mutta sitähän tää on! Facebook täyttyy niistä imelistä isänpäivätoivotuksista ja kuvista, kuinka "meidän isää hemmotellaan itse tehdyillä kakuilla". Oi että kun tekis mieli kaikille haistattaa vaan pitkät. No offence.

Voihan..

...Syysmasis! Mutta kun toi kuva ei suostunut siirtymään alemmas, niin mainittakoon heti kättelyssä ettei ole omaa käsialaa täysin. :D Marsipaanivauveli on peräisin 3D-silikonimuotista, jota muuten RAKASTAN! :D Vauvojen teko ei oo ikinä ollu näin helppoo, vapaalla kädellä kun toi ei onnstuisi multa alkuunkaan. Röyhelöpöksyt askartelin itse alustan lisäksi tietty ja kakunkoriste on vaiheessa kaikin puolin. Pitää vähän maalailla ja tehdä kukkia yms. :) Tässä nyt ainakin yksi asia mihin olen fokusoinut viime aikoina ajatuksiani, kun en jaksa telkkuakaan loputtomiin töllöttää... Marsipaaniset kakunkoristeet on hauskaa puuhaa! Tykkään myös väkerrellä kakkuja, mutta niitä tulee niin harvoin tehtyä, sillä ei oo syöjiä tässä talossa tarpeeks.

No täällä arki on tasapaksua tallaamista, lukuunottamatta Nuutin hurjia "kehitysaskelia". Se osaa sanoa selkeästi "ÄITTÄ"! Mutta ei toki tiedä vielä mitä se tarkoittaa.. Yrittää myös kovasti ääntää kakka -sanan "khh" -äännettä, aina kun mainitsen vaippaa vaihdettaessa asiasta. :D Niin hauska tyyppi! Sanoo myös huomaamattaan "VAUVVA", kun on jo viikkoja jauhanut tavuja "vau vau, pa pa, mam mam" jne. :)

Huomenna on isänpäivä. Noh, ehkä jatkan juttuja huomenna, nyt ei vaan yksinkertaisesti huvita.

Love is in the air.. OR NOT.

Täällä on parannuttu. Nuutilla on vuotanut nenä ihan vähän, mut ei mitään vakavampaa onneks. Mulla on se ihmeen patti edelleen kaulalla, saman kokoinen ja samassa kohtaa. Enää se ei tosin kipua, on vaan siinä... Pitää seurata muutama viikko ja käydä näyttään lääkärissä jos ei häviä.

En muista mainitsinko, mutta oltiin muutama päivä porukoilla kun meidän asuntoon vaihdettiin ikkunat. Siis voi tätä autuutta... Entiset ikkunat olivat 1950-luvulta peräisin olevat vain kaksinkertaiset ikkunat. Ne oli vielä sellaista vanhan näköistä lasia, tiedättekö sellaista jonka läpi ei näe "kirkkaasti"? Joka tapauksessa ne veti kun viimestä päivää ja heti kun ilmat kylmeni nii kämppäkin kylmeni. Niissä oli myös se ihana puoli että ne höyrystyi ja sitten valui sitä vettä koko ajan, eikä ulos nähnyt tietenkään. Etenkin jos teki ruokaa hellalla niin koko kämpän ikkunat höyryssä niin keittiössä, olkkarissa kun makkarissakin ja sisäilman laatu oli trooppisen kostea! Tää vuokranantaja kehtas vielä sillon valehdella että "oikein hyvät on ikkunat olleet, eivät vedä!" kun kysyttiin äidin kanssa niistä sillon ekalla kerralla kun käytiin tsekkaamassa asunto. :D Sillä tais alkaa omatunto sit soimaan kun pieni vauva muutti asuntoon ja pianhan he ilmoittivatkin että joo, kyllä ne ikkunat nyt päivitetään 2000-luvulle! Siis THANK GOD. Oltas ehkä oikeesti muuten jouduttu muuttamaan täältä vielä talvea vasten pois, oli se sen verran häijyä.

No se siitä ikkunaepisodista. Sampasta ei ole kuulunut mitään sitten sen, onkohan siitä jo viikko?, takaisen puhelun jolloin soitin hänelle kipeenä ja pyysin apua. Ah, tätä välinpitämättömyyden "ihanuutta" myös.. Anna mun kaikki kestää. Tai oikeastaan kestänkin tällä hetkellä, oon aika zen.
En jaksa tällä hetkellä välittää S:sta siinä määrin että hermostuisin. Toki vellon ajatuksissani edelleen välillä siellä rakkauden ja vihan välimaastossa. Mut ymmärrän että välillä mun himo ja halu saada joku mies lähelle on niin suuri, että sorrun ajattelemaan Samppaa. Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut ja hyvä niin. Siis tänään kaupassa heiluin jossain hyllyjen välissä tapani mukaan tutkailemassa jotain kunnes kolme nuorta, suunnilleen ikäistäni, miestä käveli läheltäni ohi... Siis se jokin miehekkään hajuveden tuoksu jäi leijjumaan muutamaksi sekunniksi nenääni.. AHH. Jeesus sentään! Olin jo siitä ihan hurmoksissa! :DD Piti oikeesti hymyillä ja nauttia vaan hetki. Haha. Pienet on yh-mamman ilot!

Enää sitä ei oo se kuuma sinkkukissa, vaan mukana tulee aina se lapsi. Mun lapsi. Ei ole identiteettikriisiä, mutta ehkä jonkinlainen alemmuuskompleksi kuitenkin. Jotku miehet ei enää vilkaisekaan, vaan tarvitaan jo enemmän sitä henkistä ymmärrystä. Mutta oon ajatellutkin sen jo niin, että jos tää paketti ei kelpaa niin eihän se sitten kelpaa. Eikä me olla tällöin luotuja toisillemme. On mullakin sentään ne kriteerit. :) Oikeastaan välillä tuntuu että rima on jo niin helvetin korkeella että miten ikinä löydän sen miehen.

Njaah. Miksihän mää lätisen täällä jostain miehistä edes. En tuu sellaista kuitenkaan tuosta sohvalta tänään löytämään.. :D Mukavat perjantai-illat teille lukijoille, ottakaa se hanipuppeli kainaloon ja pusutelkaa sitä. :)