Pimeää

Ei helvetti mikä ahdistus. Kaikki ärsyttää, jopa Nuutti, joka kerta toisensa jälkeen konttaa eteiseen ja vetää nettipiuhan irti seinästä ja sen jälkeen yrittää työntää kieltä pistokkeeseen! Ei helvetin helvetti! Karjaisen kerran että EI NUUTTI, ja sitten alkaa se jumalaton parkuminen. Hermo on niin kireällä ettei tosikaan!

Seinät kaatuu päälle huonoina päivinä. Tänään on huonoin päivä ikinä tähän mennessä. Oikeastaan koko syksy elokuusta lähtien on mennyt ihan hyvin meillä, mutta mun mieli on ollut koko ajan todella harmaa ja synkkäkin. Nuutti on toki parhainta mun elämässä ja olen kiitollinen lapsestani. Silti tämä kaikki muu, ja muun muassa tämä yksinäisyyden kestäminen on ottanut liian koville. Ajoittain tiuskin Nuutille, tai huomaan että hermo kiristyy kiristymistään. Jos se tekee jotain kiellettyä kymmenen kertaa peräkkäin, huomaan että mun on mentävä jo vessaan hetkeksi rauhoittumaan ja kiroiltava koko litania siellä ennenkuin voin olla taas rauhallinen. Missä helvetissä on se toinen vastuuta jakava vanhempi, joka jakaisi tätä arkea mun kanssani?!? Koko syksyn olen pohtinut kuinka katkeraksi tässä itseäni ajankaan.... En pääse irti vieläkään siitä ajatuksesta etten saanut mun perhettä. Ajatukset muista miehistä oksettaa, suorastaan puistattaa, mutta niin myös ajatukset Sampasta.

Tänään itku on herkässä. Vituttaa suoraan sanoen. En jaksaisi kuunnella Nuutin itkukätinää, enkä kieltää kertaakaan tekemästä jotain. Väsyttää. Istutan sitä kävelytelineessä kun en vaan jaksa hokea koko ajan EI EI EI EI. Niin "huono äiti" -fiilis ettei tosikaan. Kaiken lisäksi se on oksentanut tänään kahdesti ja en tiedä onko sillä sitten huono olo tms. kun tuntuu olevan itkuinen. :(

Tätä ahdistusta lisää myös aina se kun vilkaisen itseäni peiliin. Yritykset terveellisemmästä elämästä on kokeneet kolauksen kerta toisensa jälkeen. Olen kesän jälkeen lihonut 7kg. Toki olen tehnyt paljon terveellisiä valintoja mutta suklaa ja karkki ovat maistuneet harvase päivä siihen päälle. Olen läski, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Salilta olen pitänyt 3 viikon tauon flunssan vuoksi ja eilen käydessäni siellä uudestaan ekaa kertaa, oli olotila epämukavin ikinä! Joka puolella niitä saatanan peilejä ja joka kuvassa iso virtahepo hikoilee. En kestä! Silti usko siihen omaan onnistumiseen tällä hetkellä on nolla. Kierin toisin sanoen itsesäälissä, enkä edes usko pystyväni parempaan. En voisi kerta kaikkiaan olla tyytymättömämpi itseeni. Huono äiti ja ruma akka. Tämä on se tunnetila tällä hetkellä.

Kaikkea tätä lisää stressi mm. ensi kuussa alkavasta jaksosta jolloin vanhempainpäivärahat tippuvat kodinhoidontukeen, ja se on lähes sata euroa vähemmän vaikka saan hoitolisää! En kestä. Ja jatkuvat tingat S:n kanssa siitä, että hänen maksamansa elatusapu on liikaa! Mikä tässä nyt voisi enää onnistua oikeasti.

Vihaan itseäni. Vihaan sitä, että olen niin helvetin tyytymätön elämääni vaikka monilla muilla asiat on vielä niin paljon huonommin.

Ja turha ehdotella että, mene juttelemaan jollekkin, en todellakaan mene. Tässä ei enää mitkään lässytykset kenenkään "ammattiauttajan" kanssa auta. Mun on joko ryhdistäydyttävä tai sitten ei.

Niin, ja ohitan koko isänpäiväaiheen, koska vituttaa suunnattomasti puhua siitäkin. Mun ja S:n välit on taas hiukan tulehtuneet lievästi sanottuna ja hän ei ole tulossa käymään tänä päivänä. Oikeastaan en edes tiedä milloin seuraavan kerran, mutta sitähän tää on! Facebook täyttyy niistä imelistä isänpäivätoivotuksista ja kuvista, kuinka "meidän isää hemmotellaan itse tehdyillä kakuilla". Oi että kun tekis mieli kaikille haistattaa vaan pitkät. No offence.