On aikoihin eletty (alkuaikoihin) kun päivistystä pukkaa harvase päivä! :D
Tai sit on vaan niin julmetusti valitusta luvassa.
Se aamunen "nukun vielä 2h" ei siis todellakaan ollut vitsi. Oh, silly me! AND EXCUSEME!
Jätkä saa nukkua milloin haluaa niin pitkään kun haluaa, ja se yksi päivä kun saa VAAN nukkua kahteentoista saakka, EI RIITÄ?! Kiehuin. Kirjaimellisesti. Puhisin ja ähisin keittiössä kun mikäkin raivoissani. Sisäinen zen:ini oli tipotiessään sillä punaisella sekunnilla kun tajusin taas realiteetit! Poltin Nuutin ruuankin kattilassa pohjaan kun menin puhisemaan olkkariin. Yhtäkkiä keittiöstä tuprutti kivaa kärynsekaista savua ja olin unohtanut keitokseni liedellä raivoissani. Just great!
No, S tuli sitten myöhemmin ja menin salille. Koko treeni meni jotenki perseelleen ja ärsytti. Vituttaa tää oravanpyörä. Olen se kurre siellä pyörässä ja S pyörittää sitä pyörää.. Kaiken lisäksi tullessaan se toimii kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan! Olen riippuvainen S:sta jos haluan "omaa aikaani", eli mennä salille. Se on ainoita paikkoja joissa käyn, enkä voi ottaa yksin mennessäni Nuuttia sinne mukaan (vielä).
Tiedättekö. Olen välillä niin yksin, että tuntuu kuin meidän kotimme ulkopuolella ei olisikaan mitään muuta sosiaalista elämää. Kuin ihmisiä ei olisikaan, ja autolle kävellessäni naapurin moikatessa suorastaan säikähdän. Ei sillä, että mökkihöperöityisin! Hehehee.. Neuvolantäti ehdotti seurakunnan kerhoa, valitettavasti en lämpene ajatukselle.
Siispä tutustutin itseni jälleen nettideittailun "ihmeelliseen" maailmaan.... Olen viuhahdellut profiilini kanssa deittisaitilla satunnaisesti fiiliksen mukaan, ja piiloitellut profiilia lopun aikaa. Se on vaan tapa kurkata jonnekkin jossa on 100% sinkkumiehiä tarjolla. Yleensä saan aina ihan tolkun miesseuraa jutusteluun, mutta vielä ei ole kolahtanut niistä kymmenistä kuin yksi. Ja sekin on maajussi kahdensadan kilsan päästä. Hän vaan vaikuttaa äärimmäisen turvalliselta ja mukavalta. Saa mut nauramaan tämän tästä. Pakko myöntää, ollaan juteltu myös puhelimessa. En olisi ikinä kuvitellut että päästäisin ketään vielä tässä vaiheessa lähellekkään puhelinlinjojani. Ja toppuuttelen itseäni koko aika. En tiedä vielä lohdutanko itseäni, vai olisinko ikinä kykenevä tämän "tositarkoituksella"-miehen kanssa mihinkään vakavaan. Hän tahtoo vaimon ja lapsia, lähivuosina. Eikä siinä ole mitään väärää kun lähestyy kolmeakymppiä.
Tällaista tällä kertaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä ja mitä tuntea. Uskaltaakko ottaa riskin ja tutustua tuntemattomaan? Roikunko vanhassa ja pohdin loputtomiin tätä oravanpyörää? Vai onko se tutustuminen kuitenkin vaan Sampan korvikkeen hakemista ja sitä ettei sitä kukaan korvaa kuitenkaan... Joku vastaus olisi ihan kiva. Sen vaan tiedän että kaipaan miehen kosketusta.
No, S tuli sitten myöhemmin ja menin salille. Koko treeni meni jotenki perseelleen ja ärsytti. Vituttaa tää oravanpyörä. Olen se kurre siellä pyörässä ja S pyörittää sitä pyörää.. Kaiken lisäksi tullessaan se toimii kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunutkaan! Olen riippuvainen S:sta jos haluan "omaa aikaani", eli mennä salille. Se on ainoita paikkoja joissa käyn, enkä voi ottaa yksin mennessäni Nuuttia sinne mukaan (vielä).
Tiedättekö. Olen välillä niin yksin, että tuntuu kuin meidän kotimme ulkopuolella ei olisikaan mitään muuta sosiaalista elämää. Kuin ihmisiä ei olisikaan, ja autolle kävellessäni naapurin moikatessa suorastaan säikähdän. Ei sillä, että mökkihöperöityisin! Hehehee.. Neuvolantäti ehdotti seurakunnan kerhoa, valitettavasti en lämpene ajatukselle.
Siispä tutustutin itseni jälleen nettideittailun "ihmeelliseen" maailmaan.... Olen viuhahdellut profiilini kanssa deittisaitilla satunnaisesti fiiliksen mukaan, ja piiloitellut profiilia lopun aikaa. Se on vaan tapa kurkata jonnekkin jossa on 100% sinkkumiehiä tarjolla. Yleensä saan aina ihan tolkun miesseuraa jutusteluun, mutta vielä ei ole kolahtanut niistä kymmenistä kuin yksi. Ja sekin on maajussi kahdensadan kilsan päästä. Hän vaan vaikuttaa äärimmäisen turvalliselta ja mukavalta. Saa mut nauramaan tämän tästä. Pakko myöntää, ollaan juteltu myös puhelimessa. En olisi ikinä kuvitellut että päästäisin ketään vielä tässä vaiheessa lähellekkään puhelinlinjojani. Ja toppuuttelen itseäni koko aika. En tiedä vielä lohdutanko itseäni, vai olisinko ikinä kykenevä tämän "tositarkoituksella"-miehen kanssa mihinkään vakavaan. Hän tahtoo vaimon ja lapsia, lähivuosina. Eikä siinä ole mitään väärää kun lähestyy kolmeakymppiä.
Tällaista tällä kertaa. En tiedä mitä pitäisi tehdä ja mitä tuntea. Uskaltaakko ottaa riskin ja tutustua tuntemattomaan? Roikunko vanhassa ja pohdin loputtomiin tätä oravanpyörää? Vai onko se tutustuminen kuitenkin vaan Sampan korvikkeen hakemista ja sitä ettei sitä kukaan korvaa kuitenkaan... Joku vastaus olisi ihan kiva. Sen vaan tiedän että kaipaan miehen kosketusta.
Me ollaan käyty pojan kanssa seurakunnan kerhossa ja oon ollut yllättynyt, miten hyvä kerho on ollut. Ei juurikaan mitään uskontotuputusta vaan vertaistukea ja jutustelua.. Että jos yhtään edes harkitset niin mene ihmeessä! :)
VastaaPoistaJa haittaako vaikka olisi korvike, eikös se vaige täydy käydä, jotta päösee toisesta yli. Älä mieti liikaa! :)