Mun on varmaan taas aika kerätä kimpsut ja kampsut, pakata meidät autoon ja mennä porukoille lepäämään.
Olen niin epäonnistuja. En jaksa hoitaa yksin Nuuttia, sanon sen ekaa kertaa ääneen. Sanoin sen Alisallekkin, joka sanoi odottaneensa koska murrun. Olen kuulemma ollut niin urhea koko syksyn.
En ole uskaltanut näyttää kenellekkään etten aina jaksa. Minä halusin erota ja valitsin tämän yksinhuoltajana olemisen, sanoin että tiedän mitä tuleman pitää. Silti se, että päivä toisensa jälkeen kiertää tätä pientä kehää. Nuutti koettelee ajoittain hermoja tutkimalla maailmaa, eikä siinä ole mitään väärää, mutta kun en jaksa yksin seurata sitä koko ajan hereilläoloaikana. Tarvitsen nyt toisen käsiparin.
Havahdun kun tiuskin viattomalle lapselle joka on utelias. Vedän housunpuntista kun vilkkaat pikku kädet hakeutuvat sinne pistorasialle joka välissä.. Olen vihainen, ärtynyt, turhautunut, itkuinenkin. En jaksaisi tehdä pienelle ruokaa, flippaan jos heitän korviketta vahingossa lattialle uutta purkkia avatessa. (vihaan niitä korvikepurkkeja, niistä aina turskahtaa sitä maitoa lattialle/pöydälle...)
Koen ettei Nuutti saa tarpeeksi virikkeitä kun en jaksa. Hävettää että "masentaa". En tiedä onko tämä oikeaa masennusta, mutta alakuloa on jatkunut läpi syksyn ja mieli mustenee koko aika. Pidän itseäni typeryksenä kun en osaa arvostaa vaan kaunista tervettä lastani. Siinä pitäisi olla riittävän hyvä syy jaksaa päivä toisensa jälkeen, vaikka olisi kuinka samaa pientä ympyrää. Loputon itsensä soimaaminen ja riittämättömyys kalvaa, kuin kaivaisin itselleni jotain kuoppaa.
Ilmeisesti alan ymmärtää realiteetit. En saa sitä ydinperhettä minkä halusin. En saa sitä Samppaa, mitä halusin. En saa sitä isää Nuutille, jonka halusin. En saa toista vastuuta kantavaa vanhempaa tämän katon alle, jonka olkapäätä vasten voisin nojata milloin vain. Se satuttaa, pistää niin syvälle rintaani että välillä tikahdun itkusta miettiessäni tätä.
Minun pitäisi miettiä miten saan vointini sille tolalle, että on hyvä olla? En halua havahtua ensi kesänä siihen, että olen samassa mielentilassa. Haaveilen siitä mitä en voi saada, peilistä katsoo edelleen sama pullukka jne.. Ei, en kestäisi sitä! En varmaan kykenisi lähtemään kouluunkaan syksyllä jos en ryhdistäytyisi.
Palataan.
Musta on hyvä juttu, että uskallat pyytää apua etkä jättäydy yksin arjen ja ahdistuksen kanssa! Itellä ei oo samanlainen elämäntilanne enkä voi sanoa, että tietäisin miltä susta tuntuu, mutta voin kuvitella että sulla on ollu raskasta ja käyt läpi tosi vaikeita asioita. Toivottavasti saat levättyä siellä porukoiden luona. Eikä ainakaan mun mielestä sun pidä hävetä yhtään mitään, oot pärjänny tosi hyvin ja tehny isoja päätöksiä, oon ihan varma että oot tosi hyvä äiti ja paras mahdollinen Nuutille. Tsemppiä! <3 :)
VastaaPoistaHei, ei aina tarvi jaksaa yksin!!! Ei todellakaan! Onhan parisuhteessa elävilläkin monesti useempi ku kaks kättä lasta hoitamassa ;) ja pieni hengähdystauko on paikallaan <3 Nuutilla on onnea, kun sillä on noin mahtava äiti kuin sinä, että ajattelet aina lapsesi parasta! Ja tottakai on tärkeetä, että sinä voit hyvin :) niin poikakin voi <33 ja eihän sitä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.. ehkäpä saat sen toisen vastuullisen vanhemman vielä joskus <3 mut siihen asti te pärjäätte vallan mainiosti Nuutin kanssa! ;)
VastaaPoistaSuurinta urheutta on myöntää tarvitsevansa apua ♥ Ota rauhassa kunnon aikalisä, ytitä saada muuta ajateltavaa ja puhu jos voit myös neuvolassa. Voi hyvin olla, että olet sairastunut "oikeaankin" masennukseen. Ja vaikket olisikaan ottaisi tuo tilanne koville itse kullakin, ei ole hävettävää myöntää sitä. Tsemppiä!
VastaaPoistaJaksamista. Ja muista aina, että olet paras äiti Nuutille. Ja hyvä tyyppi muutenkin :)
VastaaPoistaPaaaaljon tsemppejä rankkaan elämäntilanteeseen! Mietin hetken, haastanko sinua mukaan tähän juttuun, mutta tulin siihen tulokseen, että sinun jos kenen tekisi hyvää miettiä myös kivoja juttuja, joten käypä kurkkaamassa: http://rosmariiini.blogspot.fi/2013/11/haaste-1o-piristysta.html
VastaaPoista