Huomenta klo 16..

Flunssaa pukkaa ja yötyöputki meneillään, vielä 1/3 yö ja kaksi aamuvuoroa perään. :(( Sitten perjantain odottelua, tuntuu että se on nyt mun jouluaatto. Aina etappi kerrallaan. Yritin nukkua tänään pitkään, ja sainkin melkein 7h unet kasaan. 

Ja nyt on pakko mainita, että näin ekan vauvaunen! Olin siinä mahani kanssa ja synnytin jossain epämukavassa paikassa välinpitämättömän kätilön kanssa?!! Mutta ainakin synnytys oli helppo! :D Plumps vain ja iso tyttövauva oli ulkona, haha.. Yli viisi kiloinen ja punatukkainen, pieni pullukka vauva?!:D Voi että oli huvittava uni, mutta silti söpö.

Raskausoireista rintojen arkuus ja vatsan turvotus ovat edelleen seuranani (kuten varmaan seuraavatkin kuukaudet). Tunnen jo kuinka tuo pieni sentin mittainen ihmisenalku on ottanut kroppani haltuun, ei vaan tunnu enää omalta. Käyn tietynlaista "luopumisprosessia" sen suhteen... Hieman pelottaa miten hormonit vaikuttavat tällä kertaa itseeni. Ainakin nyt pitäisi olla tasaisempaa kyytiä kun en ole käyttänyt hormonaalista ehkäisyä, toisin kuin ennen N:n syntymää söin pitkään pillereitä. N:n syntymän jälkeen olotila tuntui tosi sietämättömältä mielialavaihteluineen. Ehkä pyrin vaan luottamaan tulevaan ja tekemään parhaani. Kuvotusta on ollut vähän ilmassa, mutta ei pahastikaan. Ja ihoni on todella hyvässä kunnossa?! Vaikka N:n odotuksessa karmea akne valtasi hetimiten kasvojani.. Tunnen ajoittaista menkkajomotusta myös, etenkin jos olen kolannut ison pihani. Ja sen jälkeen tuntuu kuin sukkapuikolla pisteltäisiin kohtuun loppu päivä. Ja puhumattakaan väsymyksestä! N:n aikaan nukuin ekat kolme kuukautta kaiken vapaa-aikani suunnilleen. No kappas, eipäs ole mahiksia sellaiseen nyt! Väsymys ei ole saanut musta kuitenkaan yliotetta vielä, toivottavasti se pysyy siedettävänä. Satsaan kyllä nukkumiseen ja meen yleensä N:n kanssa yhtäaikaa pehkuihin ysin kieppeillä.

M:sta (eli ex-poikaystävästäni) ei ole kuulunut hiiskaustakaan. Välillä olo on ikävä. Näinkö mulle tosiaan taas tulee käymään -ajatukset valtaavat ajoittain mieltä, ja itken itseni uneen. Ystäväni Emmi kävi onneksi kahvilla muutama päivä sitten, ja sain hieman purkaa itkupakkiani kun hän halasi ja sanoi, että kaikki järjestyy kyllä, että olen voimakas äiti-ihminen. Se tuntui hyvältä ja loi toivoa omaan itseeni taas himpun verran enemmän. Kuinka paljon läheisten ihmisten sanat voivatkaan tukea, ja toisaalta puolestaan taas satuttaa...

Yöllisiä mietteitä

Sielä se vauva kelluu, mun kohdun uumenissa. Ihan käsittämättömän outoa. Minäkö muka raskaana? Miten parissa vuodessa ehtii jo unohtaa miltä tuntuu olla raskaana? Tosin mulla on ollut sellaiset kuvotukset parina päivänä, että tuli kyllä pikaiset flashbackit parin vuoden takaa! Mutta ison masun kanssa elämisestä on hatarat mielikuvat.

Mun mieli työstää edelleen sitä ajatusta, että M ei olekaan enää läsnä mun elämässä. Kauhea ajatus kun sitä ajattelee, mutta sitten kun mietin mitä kaikkea kauheaa hän sanoi mulle, niin hyväksyn hänen poissaolonsa. Mun mielestä hirmu vaikeeta antaa anteeksi ihmiselle pahoja sanoja lyhyen tuttavuuden jälkeen, vai mitä? Kun ei tunne toista ja silti loukkaa mitä syvimmin ja henkilökohtaisesti. Mun mielestä sellainen ei ole oikeutettua. Miksi sellainen ihminen sitten ansaitsisi tätä onnea ja mun rakkautta? En todella tiedä miten käyttäytyisin, tai pitäisi käyttäytyä, jos M lähestyisi mua vielä. Toki siinä ratkaisisi paljon se, miten hän sen tekisi. Luulen silti, että hänen ylpeä "macho" -luonteensa ei kyllä siihen taivu. Haluaisin silti tietää mitä hän ajattelee juuri nyt. Miten voi vaan unohtaa ne kaikki ihanat hetket, kaikki ne. :'(

Nuutti tuo onneksi niin paljon valoa ja rakkautta mun elämään! Enkä ehdi liikaa murehtia asioita kun käyn töissä ja kotona vipeltää parivuotias. Ja en voi olla kiitollisempi mun tukiverkostosta. Olen kertonut asiasta mun ystävälleni Emmille, serkkutytölleni sekä äidilleni. Voitte kuvitella, että äitini oli kaikista järkyttynein, mutta on ymmärtänyt kyllä kaiken ja ollut suurin tuki kun olen ollut hänelle rehellinen. Muut ihmiset saavat tietää vasta paljon myöhemmin, nyt riittää heidän ja teidän tukenne. <3

Tilasin Nuutille joululahjoja netistä, vihaan kaupoissa ravaamista! Viime jouluna pieni opiskelijabudjettini rajoitti lahjojen hankintaa, onneksi nyt on hieman parempi tilanne. Vannotin itselleni etten hukuta Nuuttia leluihin tai muuhun hömppään, kun oon tosi tiukkis asian suhteen arkena. En osta juuri koskaan Nuutille kauppareissuilta mitään hänen ollessaan mukana, sillä muutoin kauppareissuista tulee suoraan sanoen helvettiä. Ja koska joudun yleensä AINA menemään kaupoille N:n kanssa, niin hän on valitettavasti saanut oppia äidin kylmät konstit lelujen suhteen. :D Nyt jouluna otan siis vähän takaisin ja hemmottelen pientä murupalleroa. Tässäpä vähän koostetta mihin äiskä (ja Nuuttikin) on mieltynyt. :D

Kuvat:google.

Laittakaapas lahjavinkkejä 2-3-vuotiaalle pojalle. Erityisesti jos ois jotain pelejä tai muita kehittäviä leikkijuttuja.  :)

PS. Pelivinkkinä 2-3-vuotiaille lapsosille: Minä itse osaan vastata.
Meillä on ollut kyseinen peli tosi kovassa huudossa ja N rakastaa pelata tota, suosittelen suuresti!:)

Uusi missä viivyt -säpö

Vanha sähköpostini oli todellakin niin vanha, etten enää päässyt sisälle sinne. Uusi on jatkossa missaviivyt@gmail.com, johon voi halutessaan ottaa yhteyttä. 

Muutoin tänne ei kuulu poikkeavaa. Olo on hyvin raskautunut, jos näin voisi sanoa, ja oon vaan yrittänyt stabiloitua taas tästä elämäntilanteeni muutoksesta. Lieviä painajaisia oon nähnyt M:sta (joka on siis tätä nykyä ex-poikaystäväni). Ensin näin jopa päiväunilla unia siitä, kuinka halailen häntä ja suukotan. Unet oli todella hellyydenkipeitä? Onko se se kaipaus sitten, mikä jää taas. Yöaikaan unet ovat olleet hieman ahdistavampia, niitä en onneksi enää kunnolla edes muista. 

Valmistaudun nyt yövuoroon, joita on tiedossa kolme kappaletta. Olen lähes joka viikonloppu töissä. Teen nykyään yötyötä ainoastaan, josta olen pitänyt ainakin tähän saakka. Toivon että voin jatkaa tätä kesän alkuun asti, kunnes jään mahdolliselle mammalomalle. Ei tarvitse ainakaan nähdä liikaa ihmisiä! :D Olen alkanut todella pitää yötöistä, vaikka toki niissäkin on huonoja puolia pitkä litanja. 

No mutta, löpinät sikseen.

Torstai toivoa täynnä? Or not.

Eihän toista ihmistä voi mitenkään tuntea vajaa kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Olen silti todella järkyttynyt miten hän minua kohtelee, huomioonottaen että tätä ennen me emme ole kertaakaan riidelleet tai sanoneet pahaa sanaa toisistamme. Luulin todella merkitseväni hänelle jotain syvempää ja pysyvää. Emme ehtineet todellakaan sanoa rakastavamme toisiamme, ei me oltu vielä lähelläkään sellaista. Me vaan oltiin yhdessä paljon kun vielä joku viikko aika tahdottiin. Meillä oli aina tosi ihanaa ja kiihkeää. Mulle on henkilökohtaisesti tärkeää se, että koen fyysistä vetovoimaa siihen seurustelukumppaniin. Sitä ei meidän väliltä puuttunut, halusin häntä aina. 

Musta tuntuu että tähän astisista poikaystävistä hän on todella ollut siellä ylimmällä jalustalla, jota olen eniten halunnut miellyttää. Kaikista omista menneistä oppineena olen tiennyt millaista miestä etsin ja mitä olen valmis sellaisen eteen tarvittaessa tekemään. Tein siis kaikkeni hänen eteensä, jotta hänellä olisi ollut hyvä olla. Joustin, järjestin meille aikaa, kokkasin, nukuin hänen kuorsatessa korvaani (vaikka vihaan sitä kun joku kuorsaa)... Mietin vain mielessäni, että siedän kuorsauksenkin, jos se on Herra Oikea. En välittänyt hänen mennessään kavereiden kanssa juhlimaan, luotinhan häneen. Meillä meni siis kaiken kaikkiaan todella hyvin, ei olisi voinut paremmin mennä. Annettiin tilaa toisillemme, omille jutuille ja yhteisille. Ei puhuttu juuri tulevaisuudesta, mutta kukapa tuossa vaiheessa seurusteluaan juuri puhuukaan? Ainakaan tällaisessa "aikuisessa seurustelussa".

Kuvittelin siis hänen sanoessaan "miten tahansa valitset, tulen tukemaan sinua" pitävän paikkaansa. Olemme vaihdelleet viime päivinä viestejä, joissa hän ainoastaan syyllistää minua siitä, että en mene tekemään aborttia, koska hän niin haluaa. Hänen mielestään meidän ollessamme eri mieltä raskaudesta, minun tulisi tehdä kuitenkin kuten hän tahtoo. Hän syyllistää minun kävelevän hänen ylitsensä valitsemalla toisin. No haloo!! Kai nainen saa tänä päivänä vielä itse valita mitä kehollensa tekee? Kerroin hänelle, että jos vaatisin häntä väkisin osallistumaan ja vieläpä maksamaan elatusta tulevaisuudessa, silloin kävelisin hänen ylitseen ja pakottaisin tähän. Olen siis luvannut olla vaatimatta mitään, sillä hän ei halua omien sanojensa mukaan olla missään tekemisissä kanssani enää. Hän myös yrittää ylipuhua minua aborttiin sillä, että lupaa olla tukenani keskeytyksessä ja kehoittaa minua ajattelemaan meidän parempaa tulevaisuutta. Hänen mielestään lapsi pitää olla suunniteltu ja me voitaisiin kuulemma se suunnitella sitten joskus.

Kaikki tuo paskapuhe huutaa rivien välistä vain sitä, että hän yrittää kaikkensa jotta saisi tahtonsa läpi. Heti kun olisin tehnyt abortin, hän voisi kävellä tiehensä. Ja tällä hetkellä uskon noin 100%:sti että hän tekisi niin myös silloin. Enkä ole enää tässä pisteessä todellakaan miellyttämässä häntä ja hänen mielipiteitään. Minä en todellakaan tuollaista raukkaa elämääni tarvitse, ja sanoin sen hänelle kyllä suoraan. Harmillista että lapsillani tulee olemaan yhtä raukkamaiset isät, mutta en vain ole nyt parempia heille kyennyt ilmeisesti saamaan. Hän ei siis suostu ymmärtämään minun kantaani ollenkaan. Jauhatti vaan sitä kuinka itsekäs minä olen ajatellessani vain itseäni ja raskauttani, enkä häntä ja tulevaisuutta hänen kanssaan. Me ei siis todellakaan ymmärretä enää toisiamme. Lopulta kun mikään ei uponnut hänen kaaliinsa ja olin jo lopenuupunut viestitaisteluun, hän veti vielä marttyyrikortin ja sanoi, että miksi tahdon itkettää häntä hänen oman lapsensa edessä kaikilla niillä viesteillä! Kertaakaan hän ei ole miettinyt miltä minusta tuntuu, saatikka että olisi pyytänyt sanojansa anteeksi! Minä käskin häntä jättämään minut rauhaan. Mainitsin myös, että hänellä ei ole mitään syytä ilmestyä elämääni vuoden tai kahden päästä kaiken tämän jälkeen. Ja minä todellakin tarkoitin sitä. Minulle riittää Sampan raukkimus, jonka pärstäkerrointa joudun epäsäännöllisen säännöllisesti näkemään.

Hän mokasi myös todella pahasti viesteissään. Sanoi mulle että "mutta sinähän olet tehnyt aiemminkin abortin seurustellessasi sen jonkun miehen kanssa.."!!?? En todellakaan tiennyt mistä hän puhui, enkä ole ikinä tehnyt aborttia eläissäni. Karmea moka letkauttaa tuollaista, mulla kävi jopa mielessä, että pyörittääkö hän useampaa naista samaan aikaan? Se sopisi tähän hänen paniikkitilaansakkin, sillä jos hän ei ikinä edes kuvitellut tulevaisuutta kanssani. Oikaisin hänet kyllä, hän ei ottanut enää kantaa kyseiseen aiheeseen. Estin hänet joka paikasta, jotta hän ei voi ottaa yhteyttä minuun enää. Hän voi ainoastaan ajaa hurauttaa 200km paikan päälle kun alkaa liikaa uteliaisuus kiusaamaan!

Olen kaikesta huolimatta edelleen tyytyväinen päätökseeni, vaikkakin se minua pelottaa ajoittain. Mun mielestä tää lapsi silti halusi tulla, kun kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta meni ja kiinnittyi sinne kohdun uumeniin. Haluaisin uskoa että tälläkin on tarkoituksensa. Mun mielestä en tosiaan ole maailman paskin äiti, vaikka tuon ensimmäisenkin olen yksin tähän maailmaan kasvattanut. Mulla on hieno poika, ja jos hänelle sisarus suodaan, hän on tervetullut. Meidän perheeseen mahtuu vielä se yksi, sen jälkeen mun lapsiluku voi olla täysi. Olen oikeastaan helpottunutkin, sillä en halua yhtäkään miestä lähelleni enää. Kukaan mieshän ei tunnetusti katsele raskaanaolevien naisten perään! Saa olla rauhassa kaikin puolin. :D 

No tämä blogi nousee nyt henkiin uudelleen, sillä haluan puhua asioista edelleen suoraan. Aiemmin ajatuksenani oli perustaa avoimempi blogi, jossa näyttäisin ehkä jopa kasvoni. Nyt se saa odottaa, ehkä sitten kun tämä jymypulla on saatu maailmaan ja voisin aloittaa "puhtaalta pöydältä" uuden blogin meidän arjesta tms. Sitä on hyvä mietiskellä tässä tovi, olisinko valmis sellaiseen. 

Mustat pilvet

Tuntuu taas siltä että ne mustat pilvet tulee ja menee silmien eteen, ettei tiedä oikein mitä tuntea ja nähdä. Menin reippaana eilen yövuoroon, kunnes poikaystävä alkoi viestittää ratkaisun paikasta. Kysyin onko hänellä nyt jotain mielessä, mikä erityisesti vaivaa. Oli kuulemma ja se oli "se lapsi". Ihan kuin oltaisiin yhtäkkiä puhuttu jonkun muun ihmisen ja mun lapsesta, joka kasvaa sattumoisin minun sisälläni. Tätä seurasi todella ikävä viestiketju, jossa sain kuulla olevani syyllinen, typerä, lapsellinen.. Ja mitä kaikkea.

Tuli kuitenkin harvinaisen selväksi ettei hän tahdo tätä lasta, jos se on ikinä tullakseenkaan. Hänellä kuulemma on jo yksi, eikä hänellä olisi edes varaa(?!) toiseen saatikka kiinnostusta. Hän veti hirmuiset hernarit kun kerroin oman tahtoni, siis tahtoni pitää lapsen. Siinä vaiheessa hänen moponsa lähti keulimaan ja näin puolen, jota en osaanut edes kuvitella. Sain syytöksiä siitä, kuinka pilaan omalla ratkaisullani jopa hänen vanhempiensa elämän. Kuulin toinen toistaan hullumpia syyttelyitä, joita en jaksa edes mainita. Olotila on kurja, yö tuntui niin pitkältä että meinasin aamuyöllä itkeä kun se ei tullut päätökseensä ikinä. 

En ole pitkiin aikoihin ollut ahdistunut, mutta se on täällä taas. Se "alkujärkytysthän" se varmasti pahinta tässä on, adaptoituakkin johonkin uudenlaiseen tilanteeseen. Ja sitten kuvitella tekevänsä sen vielä yksin, uudestaan. Hetkellisesti ainakin tuntui että kupin toisessa päässä on nyt liikaa painoa, että voisin vain flipata. Todennäköisesti olisinkin flipannut jos olisimme käyneet tuon keskustelun kasvotusten. Hän toivottaa viimeisessä viestissään vain onnea matkaan minulle. Jos sydämen halkeamisen ois voinut kuulla, se ois haljennut niinkuin jäälautat toisistaan. 

Miksi ihmeessä mies toimii noin, korostaen vielä että hän on lähes 40- vuotias. Oikeasti.

Eikö miehet vaan tajua? Eikö ne vaan koskaan kasva aikuisiksi? Pakoileeko ne aina vaan sitä vastuuta? Miksi ihmiset ei uskalla ottaa riskejä tässä elämässä enää, vaan kaiken pitää olla niin viimeisen päälle suunniteltua? Jos suunnitelma menee pieleen, niin mielenterveys järkkyy ja toinen jätetään yksin?? Eih, en tajua. 

Mun usko miehiin järkkyi, ei pelkästään se oma mielenterveys. Musta alkaa tuntua että en halua enää ikinä ketään. En vaan enää kykene luottamaan kehenkään. Ehkä mun elämä vaan sitten on tarkoitettu näin, lapset ja minä. Meijän oma kupla johon kukaan toinen aikuinen ei ikinä kykene. Se mielikuva kahden aikuisen perheestä alkaa tuntua koko ajan sellaiselta mielikuvalta minkä koen ehkä ensi elämässä, jos sielläkään. 

Toki voisin mennä keskeytykseen ja pyyhkiä tämä osion elämästäni pois. Unohtaa koko miehen ja jatkaa omaani jotenkin toisin. Mutta minä varasin kolmen viikon päähän varhaisultran ja kampaajakäynnin kaupunkiin, pidän vapaapäivän itselleni - ja vauvalle. Me aiotaan olla kauniina sinä päivänä.

Siinäpä testejä, johan alkaa hieman hahmottua tämä raskaus itsellekkin. Poikaystäväkin sanoi uskovansa vihdoin aamuisesta digitestistä. Ha!

Me ollaan edelleen sulateltu asiaa. Juteltiin eilen , mutta ei tästä. Hän on nyt töissä ja tekee 24h vuoroa, joten odotellaan vielä parempaa ajankohtaa jutustelulle. Viestitelty ollaan ihan niinkuin ainakin.

Huomaan vaan, että päivä päivältä kiinnyn enemmän ajatukseen lapsen pitämisestä. Oikeastaan poden todella huonoa omatuntoa ajatuksesta että keskeyttäisin tämän raskauden. Vaikka varmasti kykenisin sen tekemään, olo olisi varmasti todella vaikea sen jälkeen. :/

Yllä ensimmäinen testi kp35 ja alempana tän aamuinen testi kp37.

Noniin, kuten nähdä saattaa, viiva on tainnut vahvistua... Ennen N:a oisin jo hullunlailla googlannut hcg-hormonin noususta ja laskusta ja minkä värinen viivan kuuluisi olla. Noh, siinä mielessä olen aika stressivapaa odottava äiti. :D En tiedä miksi kaikki on aina niin paniikinomaista ekassa raskaudessa?? Oireista sen verran, että eilettäin esiityi lievää kuvotusta ja ruokahaluttomuutta. Rinnat on kummalliset, ei varsinaisesti kipeät mutta vihlovat ja tuntuu epämukavalta koskea niitä. Alavatsalla samat nippailut, paineentunne, mutta ei kipuja. Mun aknemainen iho poskilla on myös hävinnyt, kun yleensä menkkojen aikaan naama räjähtää suorastaan käsiin.

Kaiken huippuna ette ehkä usko  (enkä meinaa uskoa itsekään) mutta mies ei missään vaiheessa ole tullut mun sisään, ja tässä on silti tulos. Siis voisin pistää vaikka pääni pantiksi asiasta, ja samoin hän itse. Meinasinhan melkein kuristaa hänet kun käskin tunnustamaan, jos näin muka pääsi sillä kerralla käymään. Eli ne kaikki legendaariset "touhutipoista ei tule raskaaksi" fraasit ei pidä paikkaansa. Tai sitten miehet tosiaan voivat ejakuloida ennen aikojaan tuntematta mitään, ja silti tulla jälkeepäin uudelleen?? En tiedä, jotenkin tuo jälkimmäinen kuulostaa ihan yhtä tyhmältä kun ensimmäinenkin vaihtoehto. 

En edelleenkään tiedä mitä teen. Tiedän kyllä mitä haluaisin tehdä, mutta en tiedä onko se oikea ratkaisu. Jotenkin vaan niin mysteerinen tuo viiva on. Mun ovulaation piti olla lähes viikko aiemmin mitä me hässittiin, mies ei edes tullut jne.. Ja SILTI tuo viiva on tuossa. Jotenkin vaan on sellainen olo, että oisko tän vaan tarkoitettu sit menevän näin? Tällä hetkellä mun pää ei kestä ajatusta keskeytyksestä, mutta pitäminenkin tuntuu tietyllä tavalla riskaabelilta. Mun ja poikaystävän välit on silti hyvät ja lämpimät, mietiskellään. :)

Viiva

Se tunne, se kun se piirtyy siihen viereen. Tärisen kauttaaltaan, tällä kertaa en todellakaan toivonut sen piirtyvän. Se piirtyy siihen tahtomattani. En tiedä mitä ajatella. Se yksi huolimaton kerta! Se yksi!! Ei voi olla mahdollista. 

Jep. Menkat on myöhässä, viikon. Rinnat on kipeet, alavatsalla vihloo ajoittain. Oli pakko testata, vaikka oisin voinut valehdella itselleni hieman pidempään. Uskotella muuta.

Tuli itku, mutta itkin vasten poikaystäväni syliä tällä kertaa. Hän sanoi, että me olemme tässä yhdessä. Muusta me ei vielä sitten tiedetäkkään...

Katsoessani kuvaa huomasin, että meillähän oli eilen S:n ja mun "kihlajaispäivä", mikä unohtui mulla ekaa kertaa. Yleensä se on kummasti pulpahtanut mieleen. Nyt taisi olla jotain hieman enemmän mielenpäällä kuin surkutella vanhoja. Pah, ironista! Toivon vain ja ainoastaan sitä, ettei historia toista itseään kohdallani.

Olisi muuten kiva tietää omakohtaisia tarinoita samankaltaisessa tilanteessa olevista. Näin 2,5kk tapailu-seurustelun jälkeen raskautuneista.

En tiedä.. Me ollaan ainakin lilluttu meidän "rakkauskuplassa" aikalailla koko aika, kunnes tuli tämä elämän pieni realiteetti peliin mukaan. Hän on onneksi hieman päälle 10 vuotta itseäni vanhempi, luotettava ja vastuullinen isä jo nyt yhdelle pojalle. En osaa kuvitella että hän jättäisi minua mitenkään yksin asian kanssa, näin on ainakin luvannut. Ja on sanonut, että loppu kädessä päätös tulee olemaan minun. Toivon että tämä asia selkiäisi omalla painollaan itsellenikin.