Kaapista ulos

Rakkaat lukijani,

Olen päästänyt suustani valkoisen valheen. Jostain syystä halusin kuihduttaa blogiani ja sen sisältöä viime kesän jälkeen, kun tänne niin paljon henkilökohtaisesta elämästäni vuodatin. Koin olevani todella haavoittuvainen, ja se myös ahdisti minua jollain tasolla kun kerroin kaiken. Osa kommenteista olivat myös tasoa "katsoisit peiliin", vaikka olin sitä todella yrittänytkin.

Pakkasin tosiaan viime elokuussa elämäni ja lapseni kainaloon ja muutin omaan asuntoon. Yhtäkkiä elämästä tuli osittain helpompaa, mutta osittain myös todella yksinäistä ja vaikeaa. Lapsi oli mun vastuulla kaiken aikaa, ja vaikka ne hetket selätinkin, niin olinhan yksin. Aika ei ehdinnyt kullata vielä muistoja todellakaan. Kaikki ne haavat olivat auki, sepposen selällään. Toki olin harrastanut osaltani syvää itsetutkiskelua, kuka minä olen tänä päivänä, mitä haluan ja mihin olen menossa? Sitä tein myös läpi syksyn, mietiskelin.

Samppahan lähestyi mua syksyllä sitten kun jonkin aikaa oltiin Nuutin kanssa omillamme olleet. Tunteet nostivat päätään ja "hairahduin" pyristelyiden jälkeen sille vanhalle tielle... Jostain helvetin syystä lankesin. Tiesin ettei asiat muutu hetkessä, mutta mitä pidemmälle syksy eteni sitä varmemmaksi tulin siitä että olisin valmis vielä yrittämään jos hänkin olisi. Jos hän olisi valmis huomaamaan epäkohdat, myös itsessään, ja myöntämään ne sekä sitä kautta korjaamaan. Pikku hiljaa. Noh, ei se ihan niin mennyt. Yhtäkkiä sain jäitä hattuuni, Sampalta. Pari kuukautta sitä kesti, ihanaa aikaa, kunnes käynnit harvenivat. Ja lopulta sain vastaukseksi "en pysty tähän" soperruksen. Niin, sen vanhan ja tutun vastauksen. Sen, kun aikuinen ihminen ei ole valmis kantamaan vastuutaan elämänsä tekosista. Omista selvin päin tehdyistä valinnoista.

Pohjalla rypiessä en keksinyt muuta kuin tutustua uuteen ihmiseen, Maajussiin. Mikä ei lopulta tuntunut mun mielestä yhtikäs miltään. Toki sain vapaa-aikaani kulutettua mukavammin tsättäillessä iltayöstä ja kuullessani kasvotusten jonkun hurmaavan miehen sanovan minulle kuinka kaunis olin, kuinka nokkela ja fiksu tytön tyllerö olen ja niin edelleen. Hän nosti itsetuntoani, mutta tiesi osaltaan kuinka rikki revitty olin, enkä ehkä olisi valmis ystävyyttä pidemmälle. Lopulta jouduin omasta päätöksestäni pistämään häneen välit täysin poikki, sillä tiesin ettei meistä ikinä tulisi mitään. Taisin vetaista henkisen skradun hänen herkkään sydämeensä, mutta uskon hänen kuitenkin ymmärtävän. Kaikella on tarkoituksensa. Kaikki kokemukset muokkaavat ja koulivat ihmistä. Huolestuttavaa vaan olisi jos niistä ei oppisi mitään..

Vuoden vaihteen jälkeen asiat etenivät nopeasti. Ihan johonkin muuhun suuntaan kuin olisin ikinä kuvitellut. Samppa heittäytyi kapulaksi rattaisiin kun sanoin että en ala enää vehtaamaan hänen kanssaan. Halusin nimittäin kaiken tai en mitään. Ihan niinkuin alunperinkin olin halunnut. S:n mielestä en olisi saanut tavata ketään uutta ihmistä, vaikke emme olleet olleet yhdessä kuukausiin... puoleen vuoteen! Asetin tämän jälkeen S:lle todella tiukan ehdon. Hänen oli päätettävä muutetaanko me seuraavana kuukauten yhteen vai erotaanko me ihan lopullisesti, minkä jälkeen en olisi harkinnut enää ikinä yhteenpalaamista. Lopulta kun olin löytänyt asunnon ja ajankohdan, tuli päätöksen paikka, ja se oli myönteinen. Draamaa ei puuttunut tosin senkään jälkeen, sillä muuttoa edeltävänä päivänä S yritti pelko persiissä kääntää vielä kelkkansa.

Tiedättekö, tähän on tultu nyt. Ollaan asuttu kolme viikkoa saman katon alla, enkä ole halunnut paljastaa mitään tästä blogissa. Ihan vaan selityksenä etten ole halunnut, olen halunnut pitää kaiken tämän sisälläni. Pohtia itse ja tehdä valintani ihan itse. Voin myös sanoa että olen pohtinut blogini hävittämistä, mutta täysin muuttuneen elämäntilanteeni myötä minulla on jälleen pohdittavaa, myös ääneen täällä. Meillä ei mene hyvin, ei niin hyvin kuin haluaisin. Me ei edes muutettu tähän uuteen asuntoon missään "kuherrus"vaiheessa tai ällö-uudesti rakastuneena. Samppa kokee edelleen, ettei ole valmis, mutta ei ollut valmis myöskään luopumaan. Itse asiassa en ole päässyt sen ajatuksiin vielä käsiksi, koska se on mahdotonta. Meidän välit on viileät, vaikka olen itse todella yrittänyt. Yritän olla lähellä, huomioida, puhua asiallisesti vaikeistakin asioista, sopia, joustaa, organidoisa... Tehdä asioista helpompia S:lle näin alkuun jne. Yritän yritän  ja yritän, ja tällä hetkellä olen saanut ainoastaan nokareen siitä rakkaudesta mitä minä olen hänelle antanut. Jopa "rakastan sinua" -kuiskauksiini olen jäänyt usein vailla vastausta, tai kysyttäessä hän vastaa "joojoo". Sillä eihän sitä nyt voi ääneen sanoa samaa jos ei sitä tarkoita.

Olen hiukan hukassa. Tai itse olen tiennyt mitä olen tahtonut, olen ajatellut asioita ja muuttanut käytöstäni, mutta tuo toinen ihminen on minulle tällä hetkellä vielä muukalainen. On raastavaa elää epävarmuuden tunteessa, en ole varma rakastaako Samppa edes minua! Muuttuuko se? Haluaako se edes muuttua?! Olen antanut niin sanotusti viimeisen mahdollisuuden, ja se "maksaa" minulle aika paljon jos ei onnistukaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. En ole luovuttaja tyyppiä ja siksi olen toiminut kuten olen.  

 Kirjoittelen myöhemmin kuulumisia, tällä hetkellä ollaan oltu viikon ajan Nuutin kanssa nuha-kuumeessa. Oon melko piipussa kun oon hoitanut kipeänä myös kipeän lapsen. Voin sanoa että S ei oo töiden lisäksi auttanut mua missään. Ja nyt vapaa-ajalla nukkunut ja sen jälkeen viilettänyt mennä muualla, pois kotoa. Olen kuitenkin liian väsynyt tällä hetkellä sanomaan sille mistään mitään.

xoxo