Ja yhtäkkiä kaikki on niin selkeää

Kuukausi ahdistuneisuutta takana. Ensin Sampan osalta, ja muutamia viikko siitä tartutettuna minuun. S:n käytös osoitti sen, mihin kaikki tämä johtaa. Hän ei halua edes yrittää ojentaa minulle ja Nuutille parempaa. Kuukausi valitusta, pyyntöjä jotka muuttuivat käskyiksi, siitä seuranneita henkisiä loukkaantumisia, epätoivoista tunteiden vastakaiun etsimistä, yksipuoleisia pakotettuja suukkoja, liikaa torjumisia, rakkaudenrippeitä mitkä muuttuivat viikoissa kylmiksi ja katosivat.
Ehdin elää mielikuvassani ainakin päälle kuukauden. Nyt on aika ilmeisesti palata todellisuuteen. Tiesin viime päivien S:n olemuksesta ja käytöksestä että "pommi" putoaa pian. Hän ei halunnut olla kotona enää lainkaan jos mahdollista eikä ole halunnut minua missään muodossa koko yhdessäolo aikana. Kaikki keskinäinen juttelu tai asioiden selvittely on ollut pakkopullaa ja olen saanut vastaukseksi tylyn "en aio puhua sun kanssa mitään" lausahduksen.

Mutta eilen kaikki se konkretisoitui. Samppa kertoi ettei yksinkertaisesti kykene ja sitä kautta halua tätä. Hän kokee tämän juurikin sellaisena pakkopullana, ja tunteet mua kohtaan ovat "hiipuneet" jo pidemmän aikaa. Silti jostain ihmeen syistä hän päätyi tähän uuteen asuntoon meidän kanssa, ehkä miellyttääkseen sitten muita ihmisiä. Mua on kuitenkin nyt huijattu hienosti 100-0! Mutta en huutanut, en itkenyt, tilalla oli aikuinen E joka otti asian vastaan kuin aikuinen. Tosin, olenhan valmistellut itseäni tähän jo viikkoja.

On muuten häijy tunne kun tulee oikeasti torjutuksi ja sitä kautta jätetyksi. Kun sä et vaan yksinkertaisesti kelpaa sellaisenaan vikoines toiselle ihmiselle, jonka eteen koit tekeväsi kaiken. Ja osoitit myös haluavasi kaiken hänen kanssaan. Mulla on niin riittämätön olo ettei ikinä elämäni aikana aiemmin. Tiedän kyllä että tästä on vaan jatkettava elämää eteenpäin, valmistauduttava oman elämän haasteisiin (koulun loppuun  saattamiseen), keskityttävä omaan hyvinvointiin myös välillä ja vaan suunnattava se katse niihin hyviin juttuihin mitä haluan tehdä ja toteuttaa. Jotenkin tää menee jo enemmän "rutiinilla" eikä ollut niin älyttömän vaikea ja iso juttu kun viime kesänä. Silti tuntuu tietty pahalta että tää homma sai tällaisen sinetin kun käytiin läpi niin vaikeita aikoja. Olin kyllä epäuskoinen itsekin jossain vaiheessa että miten me kyetään enää mihinkään, mutta jostain ammensin sen haluni ja tunteeni Samppaa kohtaan. Tällä hetkellä on tosi vaikeeta ymmärtää mitä sen päässä liikkui ja liikkuu. Miten joku ei voi haluta olla perheensä kanssa? Kasvattaa omaa poikaansa??  ...

Tänään lähden vanhemmilleni kuten jo viikkoja sitten sovittua, meidän piti juhlia Nuuttia mun perheen kanssa ensi viikonloppuna. Sillä välin S kantaa kamansa YLÄkerran asuntoon äitinsä omistusasuntoon. Yritin vannottaa Samppaa ettei tekisi tästä yhtään riitaisampaa päättämällä yhtäkkiä jäädä äitinsä asuntoon asumaan. En saanut vastausta YLLÄTTÄEN, joten tiedän että tästä tullaan vielä nostamaan haloo. Mutta toivon sydämeni pohjasta että S itse tajuaisi myös ettei ole missään muotoa järkevää asua mun naapurina! Etenkään kun hän ei tuu enää samalla tavalla osallistumaan Nuutin elämään ja arkeen kuin viime syksynä. Sillä ei ole oikeutta tulla tosta noin vaan koputtelemaan meidän ovelle ja haluamaan nähdä Nuuttia.

Kivakiva että ehdin muutto rytäkässä myydä sohvani, lamppuni, sänkyni ja heittää omat paistinpannuni roskikseen! Ei siinä, onhan Nuutilla sentään pinnasänky! Joudun lainaamaan vanhemmiltani rahaa siis, huoh...

En halua läpikäydä tällaista elämässäni enää ikinä. En ikinä. Oon kuin sodan jäljiltä loukkaantunut soturi. Kaikkeni annoin, mitään en saanut.