Niin vaikeeta

Niin, kuinka helvetin tyhmä ämmä sitä onkaan? Mun elämäntilanne on niin absurdi kuin olla ja voi. Siis kuinka moni teistä edes uskoo että hei, muutin toistamiseen eksäni kanssa yhteen ja kun erottiin TAAS, niin hän muutti yläkertaan mun naapuriin??! Siis ho hoijaa. Mun elämä tuntuu olevan kuin jotain paskaa saippuasarjaa!

Mutta jos jotain positiivista, niin tää naapurina eläminenhän on ollu suht kivutonta (jos mun henkisiä romahduksia ei lasketa!). Ja onhan se hienoo jos edes jollain ihmisellä on totaalinen helpotus ja vapautuneisuus, nimittäin Sampalla.Ollaan tietysti kaksi kertaa viikon sisään satuttu törmäämään ulkona randomisti, ja hänellä on todella se sama vieno suupielet ylöspäin oleva virne naamallaan. Heipat on sanottu ja jatkettu matkaa. Kummallakin kerralla on seurannut pieni itkuntuherrus kotona ja ajatus siitä MITEN joku ihminen voi käyttäytyä noin, ja siten vielä ettei edes ikävöi omaa poikaansa?! Ja asua naapurissa kuitenkin!

Ei helvetti. Luulen että auttas jos en asuis ton munapään kanssa "saman katon alla". En silti aio muuttaa, koska en vaan jaksa nähdä vaivaa. Eikä porukat jaksa varsinkaan nähdä vaivaa sen eteen että muuttaisin. Eikä siinä olis järkeä hölkäsen pölähtävää! Ei oo silti tässäkään ja mua vaan vituttaa ajoittain niin paljon. Kaikki ulkopuoliset itseasiassa ajattelee kuinka helvetin kätevä kuvio tää nyt onkaan kun asutaan naapureina, pojan hoitaminenkin sujuu niin hienosti nyt varmasti! Voi perseensuti sanon minä... Ollaan sovittu S:n kanssa että hän hoitaa tunnin kahdesti viikossa Nuuttia kun käyn salilla, that's it! Ja mikä hienointa niin S ei vaadi yhtään enempää, enkä todellakaan ole kieltänyt!

Mun kämpän ikkunasta näkee parkkikselle. Mun ja S:n parkkikset on vierekkäin. Käyn kyttäämässä ikkunasta aina kun muistan onko S "kotona". Siis oikeesti! Tätä tarkoitan! Tuun pian hulluksi kun teen tällaista hallaa itselleni! Kaiken lisäksi S on varmaan ihan vittuillakseen alkanut ajaa talviteloilla olleella urheiluautollansa ja karauttelee sillä yömyöhään vasta kotiin. Mietin missä se on ollut, miks niin pitkään, miks niin usein ja miks tolla autolla?? Vittu niin typerää ettei tosikaan, ja mun tekeekin mieli vaan itkeä itsesääliäni! Arghh oon niin vihainen kaikesta, ihan KAIKESTA sille!

S:n äitikin soitti mulle vihdoin pari päivää sitten. Se oli niin kiusallista... Toki se oli pahoillaan, mut eihän tälle tilanteelle enää mahda mitään. Ja S:n tunteille vähiten kukaan ulkopuolinen! Jos toinen sanoo ettei rakasta, nii ehkä se pitäs vaan alkaa tässä pureskeleen ja sitä kautta nielaseen.

Mut kyllä vituttaa. Vituttaa ihan kaikki. Tuntuu ihan hiton vaikeelta porskuttaa eteenpäin tässä elämässä tällä hetkellä. En käsitä miten tällasesta voi päästä yli?! Mä rakastin sitä miestä, ja rakastan edelleen. Mut eihän kukaan voi muuttaa toista ihmistä kuin ihminen itse. Ja vaikka kuinka yritin itse joustaa ja mukautua, niin sekään ei auttanut. Mun pitäs vaan järkeillä tää asia päässäni juuri näin, ja ajatella että voin olla vielä onnellinen jonkun muun kanssa. Silti se vaan kirpaisee niin paljon! Niin paljon että saan nostettua kyyneleet silmiini sillä ajatuksella sekunnin murto-osassa.

Ainoo asia mikä pakottaa mua jatkamaan arkiaskareissa eteenpäin on Nuutti. Se ei tosiaan anna äidin murehtia ihan liikaa, sillä onhan meillä kattilakaapit tyhjennettävänä ja muutenkin aina päivän etappina on saada kämppä mahdollisimman hajalleen.. :D Me on tehty tooosi pitkiä kävelylenkkejä Nuutin kanssa tässä monena päivänä, ja ne ainakin auttaa mua itseäni vähän piristymään. Palaillaan kun tää angsti laukee tästä edes vähän.