Itkettää. Vituttaa. En voinut olla whatsappaamatta Sampalle. Lopulta kaikkea paskaa vaan ryöpsähti viestikenttään ja lähetin kaiken sille. Epämääräistä, epätoivoista ja säälittävää tekstiä....Yritin muka koota ajatuksia, esittää asioita helposti ymmärrettävästi. Kaipasin ennenkaikkea sitä, että se olis tullut mua vastaan. Näin ei käynyt.
Ensinnäkään se vastasi "Jutellaan sitten kun palaat." Ja toisekseen lähdin porukoilleni perjantaina riitelemisen päätteeksi, eikä se esimerkiksi tuolloin halunnut selvittää asioita sen kummemmin. Vietin kämpillä koko päivän ennenkuin äiti tuli mua hakemaan! Lopulta kun se ei vastannut mihinkään mun viestittelyyn, soitin sille. Puhelu oli hirveä. Surullinen. Ei mitään yhteisymmärrystä. Kaikki menee tinkaamiseksi, mun vika, sun vika... Sitten kun olen todella hepuleissani jo, ilmoitin kuinka en halua olla enään meidän yhteisessä asunnossa saatikka asua yhdessä. Tähän S vaan sanoi että se on mun tahto, että hän ei ole samaa mieltä. Sen on helppo ryhtyä silloin marttyyriksi ja haluta mut sinne, koska tietää etten halua kotiin. Silloin se voi vaan syyttää mua, kuinka minä haluan tällaista tulevaisuudelta! Siis hyi olkoon.
En kestä tätä paskaa. Oikeasti. Tätäkö mun elämä on???
En jaksa muutakuin itkeä. Ei se halua ymmärtää mua ja mun olotilaa. Ei mun mielipiteitä tai mitään muutakaan. Olen loppu. Turhautunut. Vois jopa sanoa että masentaa? Onko se masennuksen oireita jos päivittäin itkettää? Jes. Todella voimaannuttavaa siis valmistautu henkisesti tulevaan synnytykseen ja elämään...
Puhelu päättyi kun päätin sen. Eikä se tule varmastikaan ottamaan muhun yhteyttä. Oon niin yksin että vaikka itkisin ja potkisin, niin ei se muuta sitä mitä S on. Pelkään vaan kuinka vaikeat ajat mulle on edessä. En jaksaisi selitellä ihmisille. En jaksa vastata niihin kiusallisiin tyhmiin kysymyksiin! Tai en halua.
Nyt vaan yritän saada unta. Sulkea silmät tältä paskalta maailmalta, unohtaa hetkeksi kuka olen ja missä tilanteessa, saada unta... Ehkä huomenna on parempi olla...
Tää ei ehkä nyt lohduta.. Mutta vaikeampaa on olla pienen lapsen kanssa JA huonossa suhteessa, missä on paha olla. Kuin, että olisi vain kahdestaan vauvan kanssa..
VastaaPoistaTää on vaan mun mielipide, mutta älä pelkää. Sä pärjäät vauvan kanssa varmasti hyvin oli teitä siinä sitten kaks tai yks :)
Kommunikointi on vaikea taito, sen saaminen toimivaksi vaatii vuosien työtä ja toisen perinpohjaista tuntemista. Meillä siihen, ettei vaikeista asioista puhuminen mene tappeluksi, meni kahdeksan vuotta, mutta se oli NIIN sen arvoista.
VastaaPoistaKoska monet sun kirjoituksista kuulosti kumman tutuilta; Ihan kuin 18 -vuotiaalta itseltäni, kehoitan sinua tekemään ensin ihan kaikkesi, ja sitten vasta luovuttamaan. Jos lapsi on teidän ensimmäinen, voi olla että tulevalla isällä on oma prosessinsa isäksi tulon suhteen vielä pahasti kesken. Pitää kuitenkin muistaa, miten vähän tulevan isän elämä muuttuu vielä odotusaikana, ei ole verikokeita ja pissanäytteitä ja pahoinvointia ja kramppeja ja tunnetta toisesta ihmisestä oman kropan sisällä. Silloin ei naisen asemaan samaistuminenkaan ole kaikkein vahvimmillaan. Sekin voi muuttua, näin kolmatta odottavan kokemuksella -meillä ensimmäisen raskauden suhteen yhtä tunnekylmän miehen suhtautuminen tähän kolmanteen on melkein innokkaampi kuin minun. :)
Koittakaahan jutella, naamatusten, ei puhelimessa tai tekstiviestein. Olkaa molemmat rehellisiä, älkääkä rankaisko toistanne siitä. Vaikka totuus ei aina olisi se minkä haluaa kuulla, niin se on kuitenkin aina parempi kuin toista miellyttääkseen leperrelty valhe.
Tsemppiä!! :) Ja käy ottaan se mahakuva josta puhuit, jos se on sulle tärkeää, oli mies mukana tai ei :)
Mami: Uskon sen, ettei elämä muutu yhtäkkiä lapsen syntymän jälkeen onnelliseksi. Tai ainakin pyrin olemaan realisti, ja kaiken kokemani perusteella liittyen vauvoihin ja lastenhoitoon yritän kuvitella tuota tulevaa aikaa. Lapsen hoitaminen ja kasvattaminen kun on haastavaa puuhaa jo itsessäänkin, vaikka se varmasti tietyn ajan päästä menee omalla painollaan. Mutta siihen yhdistettynä rakoileva parisuhde? Niin.
VastaaPoistaJenaya: 8 vuotta?! No teidän yrittäminen palkittiin, ja hyvä niin. Mustakin keskustelu on todella tärkeä taito parisuhteessa ja tällä kertaa kaikesta tekee niin haastavaa S:n kokemattomuus. Se ei ole mua ennen edes seurustellut! Niin tuntuu etten voi odottaa siltä mitään, mutta toisaalta ei asiat muutu jos en vaadi mitään.
Isäksi tulemisen prosessi alkaa varmasti vasta kun lapsi on täällä. Siksi odotankin että poika syntyy ja teen päätöksiä vasta sitten.
Ollaan me juteltu kasvokkain, mutta se päätyy nykyään vain pahempaan riitaan. S on ylpeä ihminen, eikä siedä kun puhun sen negatiivisista piirteistä. Annan taas muutaman päivän kulua jotta pöly laskeutuisi.
Harkitsen masukuvan ottoa. :)
En ole mielenterveyden asiantuntija, mutta en usko, että olet masentunut. Itku ja alakulo ovat ihan normaaleja reaktioita tuollaiseen vaikeaan ja kuormittavaan elämäntilanteeseen, jossa olet. Puhuminen jonkin asiantuntijan kanssa voi kuitenkin auttaa selkiyttämään tilannetta, vaikka masennuksesta ei olisikaan kysymys. Neuvolassa olisi hyvä nostaa tuota problematiikkaa esiin, jos mitenkään pystyt. Muistaakseni sinulla oli jotain hankaluuksia yhteistoiminnassa neuvolantädin kanssa. Tiesithän, että sinulla on oikeus pyytää itsellesi halutessasi toista neuvolahoitajaa, vaikka käytännössä se saattaa varsinkin pienellä paikkakunnalla olla vaikeaa.
VastaaPoistaEnnemmin olen itseasiassa muutaman viimeisimmän päivityksesi jälkeen miettinyt, että olisiko Samppa masentunut. Passiivisuus, vihaisuus, lihominen ja peliaddiktio saattavat viitata masennuksen tai muun mielenterveyden häiriön suuntaan. Tai sitten Samppa vain on sellainen, ei sitä näin ulkopuolisena ja maallikkona voi mitenkään tietää. Apua tilanteeseen ei kuitenkaan oikein voi saada ellei Samppa sitä itse halua. Voit kertoa olevasi huolissasi ja toivovasi, että yrittäisitte hakea apua. Siihen se kuitenkin jää, jos Samppa on sitä mieltä ettei mitään apua tarvitse tai halua ulkopuolisen kanssa puhua.
Jenaya on siinä ihan oikeassa, että isän voi olla hankala hahmottaa tulevaa lasta ennen lapsen syntymää. Tässä vaiheessa ei varmaan kannata hirveästi toivoa suhtautumisen muuttumista raskausaikana. Sinun on itsesi helpompi olla, jos et odota liikoja Sampalta. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua sitten kun lapsi syntyy ja Sampalle kannattaa ainakin siinä vaiheessa antaa mahdollisuus.
Olen myös kovasti kaikkesi yrittämisen kannalta, mutta toisaalta toivon, että annat armoa itsellesi. Et sinä yksin pysty parisuhdettanne pelastamaan: siihen tarvitaan teitä molempia. Yksin pystyt korkeintaan tyytymään tilanteeseen, mutta se ei olisi oikein sinua kohtaan. Kahdestaan lapsen kanssa on varmasti helpompaa kuin huonossa suhteesa lapsen kanssa.
Ilmaiset itseäsi hyvin kirjoittaen. Oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa Sampalle kirjeen? Siinä saisit ilmaistua ajatuksesi selkeästi eikä se menisi epärakentavaan riitelyyn ja syyttämiseen niin helposti kuin puhelimessa tai kasvokkain. Ehkä Samppakin pystyisi kirjoittamaan sinulle omista ajatuksistaan?
Miten sitten päätätkään kommunikoida Sampan kanssa, kannattaa korostaa, että haluat yrittää, mutta et pysty siihen yksin. Rehellisyys on myös aivan ensiarvoisen tärkeää molemmin puolin.
Olet vahva nainen. Sinusta tulee varmasti hyvä äiti oli Samppa perheessä mukana tai ei.
Tsemppiä!
Heli,
VastaaPoistaOot oikeassa. Itkuisuus johtuu varmasti tästä tilanteesta ja raskaushormoneista. On vaan niin paskaa että tunnen vain surua ja alakuloa tänä aikana, kun kaiken pitäisi olla niin onnellista.
Toisekseen.. En kehtaisi vaihtaa neuvolantätiä, koska se tulee vaihtumaan toiseen lapsen synnyttyä automaattisesti. Nykyinen hoitaa vain odottavia äitejä. Kynnys puhua mistään yksityiselämästä nykyiselle terkalle on todella korkea, se kun tuntuu aina olevan kiireessä mun kanssa ja olettaa mun sh opiskelijana tietävän muutenkin kaiken. Toisaalta seuraavan hoitajan kanssa varmaan keskitytään pitkälti lapseen ja sen hyvinvointiin..?
Oon vahvasti sitä mieltä myös, että S:lla on joku kriisi meneillään mitä se raukka ei varmaan itsekään tajua. Voihan se olla vähän depiksessäkin. Varsinkin jos se ajattelee kuinka sen elämä on suistumassa johonkin, mihin se ei sitä alkujaan edes halunnut suistuvan.. Eihän se sitä myönnä, mutta tiedänhän minä kumpi tätä lasta halusi. Halusin silti koko pakettia, perhettä.
Olen miettinytkin kirjeen kirjoittamista, mutta sitten muhun iskee se epätoivo ja sääliä itseäni kohtaan. Minä vain yritän tässä ja teen itsestäni naurunalaisen S:n silmien edessä! Se ei vaivautunut eilen edes vastaamaan niihin mun viesteihin! Ja puhelimessa pakon edessä puhuessa mistään ei tullut mitään, koska ei sitä kiinnosta selvittää asioita niinkuin aikuiset ihmiset. :'( Alan siis olla kohta jossain pohjamudissa kun tipun vähän päästä kovaa ja korkeelta.. Tunnen itseni todella tyhmäksi naiseksi. Sinkkuroin keskenäni näistä asioista eikä S halua kuunnella, huomata tai ymmärtää.
Jätä se. Tai ota ainakin aikalisä. Jos se ei osota merkkejä muutoksesta niin sitä ei kiinnosta olla sun kaa. Enkä usko, että sä haluat olla sen kaa jos se on tommonen eikä muuks muutu..
VastaaPoistaTaikku: Mm.. Onhan tämä säälittävää, tiedän. Sanoin S:lle eilen puhelimessa että ollaan yhdessä tän lapsen takia. Senkin se käänsi että "AI sinä oot mun kanssa vaan sen takia kun oot raskaana!" Niinpä niin.
VastaaPoistaLapsen takia ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. Valitettavasti. Parempi kolme suht onnellista ihmistä erikseen kuin kaksi onnetonta yhdessä.
VastaaPoistaMä voin niin samaistua sun tilanteeseen. Voimia sulle. Jutellaan paremmin sitten tuolla henkilökohtaisemmissa medioissa. <3
Et sinä tyhmä ole, älä väitä niin itsellesi! Olet yrittänyt kovasti, mikä on minusta tosi ihailtavaa. Ehkä kannattaa tosiaan ottaa aikalisä ja katsoa kiinnostaako Samppaa selvittää asioita edes sitten, kun lapsi on syntynyt. Sinä pärjäät kyllä ihan varmasti tavalla tai toisella!
VastaaPoista