Edellinen postaus poiki kommentteja. En voinut olla kirjoittamatta siitä, vaikka se jälkeen hävettikin. :-(
Mun ja S:n tilanne on jatkunut mykkäkoululla. Ja yllätyin, että S nukkui viime yönkin sohvalla, omasta tahdostaan. Luulen että se on vaan olevinaan niin loukkaantunut tapahtuneesta, ja odottaa mun pyytelevän anteeksi siltä. Voisin kyllä esittää omankin anteeksipyyntöni, mutta mielestäni S ei ymmärrä selkeästikään mistä tässä meidän ongelmavyyhdissä on kyse. Eikä sitä näytä paljoa kiinnostavankaan kaiken sen käyttäytymisen perusteella.
Tiedän että mussakin on vikaa. En olisi saanut päästää tunteita niin valloilleen, mutta olen vaan niin turhautunut. S ei kuuntele mun puheita, ei vaikka kuinka ystävällisesti niitä esittäisi. Ja yleensä juurikin tuo sävy ei saa aikaan minkäänlaista vastakaikua. Sen jälkeen kun tulee se vittuileva ja ärsyttävä sävy, mennäänkin jo sille linjalle että kumpikin puolustelee itseään. Ton jälkeen ei ole mitään paluuta ja vuorossa on joko mykkäkoulu tai näköjään se kohtaus mikä saatiin aikaseks toissa iltana.
Äitikin soitti eilen, mutta en halunnut kertoa sille tästä mitään. Mitä se hyödyttäisi? Se vaan jauhaisi samaa paskaa kun aina ennenkin, ja siihen päälle vähän vähättelisi tilannetta. Kyllähän se aavisti jotain, koska kysyi miksi olen niin vaisu. Illalla se viellä lähetti facebookissa viestiä että mitä sinne oikein kuuluu... Sanoin että ei mitään ihmeempiä.
Eilen illalla lähdin käymään lähikaupassa ja kävelin niin ajatuksissani, etten huomannut kun S:n äiti käveli ohitseni. Harvemmin olen tosiaan niin ajatuksissani, mutta S:n äiti huomasi mut ja huusi perään nimeäni. Pahoittelin että en huomannut kun olin niin ajatuksissani, ja hän päivitteli vaan että no mitä mietiskelen kun oon niin ajatuksissani. Selittelin jotain ympäripyöreää.. Se oli menossa käymään kylässä erään ihmisen luona joka asuu meidän kerrostalossa, yleensä silloin se tekee meillekkin niitä yllärivisiittejä. Tällä kertaa ei onneksi tehnyt, en vaan olisi nyt jaksanut esittää mitään.
Tuntuu että tää kaikki saa mut niin väsyneeksi ja lopen kyllästyneeksi elämääni. Onneksi vajaan 6 viikon päästä saan tarkoituksen hymyillä joka ikinen päivä, syyn herätä uuteen päivään ja jaksaa... <3 Uskon että siinä vaiheessa saan voimia tehdä raskaitakin päätöksiä jos siltä tuntuu. Nyt oon vaan niin heikko. Tarvitsisin sen joka tukee, paijaa ja hellii mua. Sen joka sanoo ettei ole mitään hätää eikä pelättävää, koska se tukee mua kaikissa tilanteissa. Ja että me selvitään kyllä.
Niin.
Juuri sen takia ainakin itse tästä blogista pidän, että uskallat kirjoittaa niistä negatiivisistä ja hävettävistäkin tunteista ja asioista. Se tekee blogistasi "aidon"..
VastaaPoistaVoimia paljon tulevaan.. Itsekkin kävin samanlaisia tunteita läpi esikoista odotellessa, lapsen syntyessä alkoi ajatuksetkin vihdoin selkiämään :)
Auttaisiko se jos lopettaisitte teeskentelyn perheelle ja ystäville? Saisiko se ehkä S:n kin heräämään?
VastaaPoistaVai tuntuuko se itsestäsi liian raskaalle vaihtoehdolle?
Itsestä kai se vaan tuntuu niin haavoittuvaiselta ja tyhmältä kirjoitella näitä juttuja välillä. Kukaan muu ei silti näistä juuri tiedä. Jos mun äitiä ei siis lasketa, ja joka tietää että meillä nyt ei tanssita juuri ruusuilla. Ja nää ajatukset ois entistä hötömpää munkin päässäni ja vaikeasti jäsenneltävissä jos en olis edes tän vertaa kirjoittanut niitä ylös. Suurimmaksi osaksi kirjoitan melko tunnepohjalla, ja silloin teksti on rönsyilevää ja poukkoilevaa.. mutta se tän blogin ideakin on. Mulle riittää että koulutyöt pitää tehdä pilkkua viilaten ja kieliopillisesti oikein.. :D
PoistaMutta vastatakseni sun kysymykseen, niin tällä hetkellä teeskentelyn lopettaminen ois todellakin liian raskas vaihtoehto. Luotan myös siihen että lapsen synnyttyä ajatukset selkiäis ja osais tehdä päätöksiä.