Rv 36+5

Tänään jouduin nousemaan jo kahdeksalta ylös, kun ei se uni vaan jatku vatsan kivistelyissä. :-( Väsytti kyllä, mutta eipä auta. Ainoat vaihtoehtoiset nukkuma-asennot ovat kyljellään tyyny pönkättynä jalkojen väliin ja toinen peitto mahaa tukemaan vartalon vierelle... Silti kyljen kääntäminen sattuu niin maan perkeleesti ja jos erehdyt makaamaan hetken selällään niin hengenahdistus on taattu. Onneksi sohvalla puoli-istuvassa asennossa löhöäminen on suht miellyttävää...

Eilen kun Samppa tuli töistä, sillä oli taas se tuttu ylimielinen virne naamalla. Se yritti esittää niinku mitään ei olis taas ikinä tapahtunutkaan, enkä ihan mennyt mukaan tällä kertaa. Se tuli meidän makkariin kun datasin siellä ja vänkäsi ärsyttävään tyyliin enkö ole tehnyt työmiehelle ruokaa... En nimittäin oo kokannut sille neljään päivään, koska se näköjään osaa mättää sitä paskaa naamaan omankin käden kautta. Oon sitten keskittynyt ihan vaan omiin eväisiini ja niiden terveellisyyteen.

Jutustelu vaihtui sitten hiukan vakavammaksi kun S huomasi ettei tunnelma oikein keventynyt. Taisin mainita tuttuun tyyliin kuinka turhautunut olen tähän meidän yhteiseloon, ja S vastasi tuttuun tyyliin kuinka se ei ole mitään uutta! Siinä vaiheessa jo niskavillat nousi pystyyn, se ei ottanut koko aihetta tosissaan. Eihän se nykyään ota mua tosissaan, vaan olen lähinnä itsestäänselvyys sille! Se kai on kuvitellut, että nyt kun lapsikin on tulossa niin olen jotenkin riippuvainen siitä, että ihan sama ottaako se mun puheita tosissaan vai ei tai miten kohtelee mua, niin pysyn tässä suhteessa? Koska eihän me olla viime aikoina edes selvitelty mitään riitoja. Uuden vuoden jälkeen asiat on heittäny vähän väliä härän pyllyä ja olen ollut porukoillani alituisesti. Viime kerrallakin oltiin yli viikko yksinkertaisesti puhumatta toisillemme, ja selvittiin ihan hyvin? Ei me tarvittu toisiamme. Ja silloinkin se olin minä, joka S:n otti yhteyttä.

Oon maininnut että joskus Samppa ei ollut tuollainen. Se on todella muuttunut vuodessa paljon. Siitä on tullut kylmä, välinpitämätön ja sanaton. Otappa siitä sitten selvää miksi. Latelin sille eilen että en vaan jaksa tätä enään, että nyt aion keskittyä vaan tästä raskausolosta selviytymiseen ja henkiseen valmistautumiseen synnytystä varten. Jos S haluaa vaan kinata joka pikku asiasta ja pistää tän suhteen voimaan pahoin, niin se on onnistunut. Se on päässyt muutenkin mahdollisimman vähällä kaikesta raskausaikana. Ei se ole lohduttanut mua alkuraskauden pahoinvoinneissa tai loppuraskauden liitoskivuissa. Se ei oo käynyt kertaakaan esittäytymässä neuvolassa, ei ole halunnut osallistua synnytysvalmennukseen, ei halua tulla torstaina mun tueksi synnytystapa-arvioon... Kaiken huippu eilettäin tähän raskauteen liittyen oli se, kun Samppa sanoi että "Ei meillä kuule ole vielä edes mitään lasta!" Miettikää. Jos tää lapsi ei tuliskaan meidän elämään jostain hirveästä selittämättömästä syystä, se olisi Sampalle yhtä kuin EI MITÄÄN. Sillä ei ole vielä mitään tunteita tai käsitystä tästä mun masussa potkivasta poikalapsesta, eikä se raukka osaa edes yrittää samaistua! Se ei voi yrittää samaistua mun tunteisiin, tai siihen kuinka mun maailmani romahtaisi täysin jos menettäisin tämän lapsen. Koska mulle se lapsi on jo todellista! Tuo lausahdus niin särähti mun korvaan vaan taas kerran...

Niin, ei siellä masussa varmaan mitään oo...?

S on niin lapsellinen. Niin epäkypsä lapsi 23-vuotiaan saappaissa. Mihin pyöritykseen minä olen hänet pistänyt. Tuntuu kuin olisin riistänyt siltä sen lapsuuden! Pian se menettää kellonympäri kestäviä kauneusuniansa, pitkiä pelituokioitansa.... Ööö tai sit ei. Koska luulen sen vaativan kaiken sen itselleen mitä aina ennenkin. Sen isyys ei kumpua siitä itsestään, vaan mun pitää pakottaa sitä ulos siitä itsestään! Se ei halua tehdä mitään tulevan isyytensä eteen, ennenkuin se lapsi on täällä! Sillä ei ole näköjään mitään tarvetta valmistautua mihinkään!

Kaiken sanottavani jälkeen S:lla oli edelleen se ylimielinen, suunpielet ylöspäin osoittava, virne naamallaan. Sanoin sille että oisin jättänyt sen jos en ois raskaana, ja että tuun jättämään sen kun lapsi syntyy. Olin toki äärimmäisen vihainen tuolla hetkellä. Sanoin että aion vaan sietää sitä niin kauan kunnes lapsi syntyy, ja sen jälkeen alan suunnittelemaan omaan asuntoon muuttamista. Että me voidaan olla ja asua tässä ja suhtautua toisiimme kaverillisen neutraalisti. No siinä vaiheessa se sitten alkoikin hysteeriseksi. Se takertui ainoastaan sanaan ero. Alkoi syyllistelemään ja vähättelemään mua. Kuinka minä tahdon erota ja jos se olisi tämän tiennyt, niin koko lapsi ei olisi saanut alkuansa. Ja että hän kuulemma odottaa vielä vähemmällä innokkuudella lapsen syntymistä nyt. Siis niin paksua settiä.

weheartit.com

Jälleen kerran olo on tyhjä. Ja yksinäinen. Mulla ei edes ole mitään tai ketään täällä kaupungissa. Päivät menee peukkuja pyöritellessä ja aikaa tappaessa. Alisalla on se hiton flunssa ja toki myös oma elämä hoidettavana, eikä olla päästy jutustelemaan muutakuin naamakirjassa. Äidille ja isällekään en kehtaisi nyt lähteä senkään puolesta kun äidin työpaikalla riehuu noro-virus, ja kaikki työntekijät on suunnilleen jo sairastunu siihen. Saisin ihan varmaan sen heti itselleni äidin kautta... Joten ei auta kun pidellä matalaa profiilia täällä. Huvittavaa kyllä että toi yks on olevinaan niin suunniltaa nyt kun sanoin sille vaan kaiken kylmänrauhallisesti päin näköä. Se myös hokee, että miten kuvittelen että me voidaan nyt asua vauvan syntymään saakka tässä yhdessä kun ei olla parisuhteessa. Se siis haluaa tehdä asioista entistä vaikeampia mulle. Ihan kun ne ei tulis muutenkin vielä olemaan sitä... Toivottavasti se ei tee nyt mitään arvaamatonta ja typerää, kuten kerro porukoillensa ja sitten syntyy hirvittävä haloo. Sen äiti varmaan astelis tänne asuntoonsa omilla avaimilla selvittämään meidän välejä! Huoh.

Kunpa maailma nielasis mut nyt. Tein just mun elämästä joko helvetin paljon vaikeempaa, tai sit oon menossa sinne suuntaan minne pitääkin.

weheartit.com