Täällä sitä taas ollaan, porukoilla. S ei sanonut mitään. Me ei siis olla puhuttu juuri mitään viimeseen 4 päivään? Lukuunottamatta muutamaa pakollista sanaa auton käynnistämisestä kaapeleilla. Että semmosta. 

On niin tyhjä olo vaan taas. Eiköhän se tässä muutamassa päivässä taas tokene... Ei mulla ainakaan oo yhtä yksinäinen olo täällä kun on äiti ja iskä joiden kanssa jutella. Ja koirat joita rapsutella. Ja äiti sentään jaksaa kysellä mun voinnista ja kuunnella loputonta valitusta raskaana olemisen nurjastakin puolesta. 

Itkin silti koko 100km pitkän ajomatkan tänne. En oo kämpillä itkenytkään, joten kaipa sen jossain vaiheessa oli tultava. Kaikki tunteet laidasta laitaan tuli taas märsättyä. Suru, viha, epätoivo, katkeruus, rakkaus... Ja sit on vaan niin tyhjä olo lopulta kummiskin. En tiedä mitä mun pitäis tehdä?! Nyt en voi taaskaan muuta kuin odotella, antaa päivien kulua... 1,5 viikon päästä pitää mennä uusintatenttiin ja neuvolaan, joten sittenpä viimeistään olis palattava.  

Tossa matkalla mietin että onneksi mulla on edes tää blogi johon saan suoltaa tätä kakkaa korvien välistä. Sitä on varmaan tiedossa taas paljon.