Juhannusta

En jaksanut toivotella täällä juhannuksia erikseen, koko juhannus tuntuu muutenkin ihan turhalta juhlalta mun elämässäni! Teinivuosien jälkeen en ole juuri minään kesänä "juhlinut" juhannusta, ja viime juhannuskin meni raskauspahoinvoinneissa ja työn merkeissä. Viime juhannuksena mietin, että seuraavaan juhannukseen on pieni ikuisuus. :-D 

Viime viikolla soittelin Sampalle ja kyselin tulisiko tämä viikonlopuksi katsomaan poikaa tänne mun vanhemmille. Toisin sanoen viettämään sitä juhannusta tänne meidän kanssa. Sain pitkälle kohti loppuviikkoa epämääräisiä "Katellaan" -vastauksia. Lisäksi usein kun soitin sen kerran päivässä S:lle, se oli usein joko väsynyt, sillä oli muita kiireitä, tai sitä ei vaan huvittanut jutella. En sitten soitellut torstain jälkeen sille, mutta se ilmestyi jokatapauksessa meille perjantaina kun sillä ei ollut töitä. 

Olin vähän happamana alkuun kaikesta vähäisestä yhteydenpidosta ja S:n välinpitämättömyydestä. Toki se huomioi Nuuttia kun tuli ja piteli sylissäkin. Nuutin mentyä nukkumaan yritin kuitenkin jutella Sampalle ja selvitellä meidän välejä, sanoin että haluaisin puhua hiukan vakavammin. S ei alkanut millekään, heitti jälleen huulta vaan kaikesta ja virnisteli päälle. Mua itketti taas vähän, mutta eipä lohtua tai ymmärrystä herunut.

Olisi tehnyt mieli passittaa S samana iltana jo takaisin kaupunkiin, kun ei kerran viikon näkemättömyyden jälkeenkään kiinnostanut puhua mistään! Nukuttiin kuitenkin yön yli ja en jaksanut välittää enempää, nieleskelin vihani. Ajattelin että toki S:lla on oikeus olla poikansa kanssa, vaikkei se sen rakkaus Nuuttia kohtaan ole ainakaan käsinkosketeltavaa. Tokaisihan se mulle sitten kykenee kyllä olemaan pojasta erossa vaikka viikkoja, sillä hän ei ole kuten minä (joka ei voi olla ollenkaan poikasesta erossa...). Mua surutti sen letkautus....  Lauantaina me vaan hengailtiin kotosalla enkä kehdannut riidellä tai näyttää nyrpeältä porukoiden edessä. Sunnuntaina, eli tänään, käytiin jopa sukuloimassa mummolassa. Toisin sanoen pakotin S:n tulemaan mummolaan, sillä en jaksa enään vastailla kaikkien ihmetykseen MISSÄ SAMPPA, JA MIKSI OLEN EDELLEEN VANHEMPIEN LUONA NUUTIN KANSSA.  Siispä kukaan ei kysynyt näitä kiusallisia asioita. S kuitenkin lupasi jäädä vielä jopa yhdeksi yöksi, sillä maanantaina ei ollut luvassa lainkaan töitä. Palattiin porukoille, päästiin sisään, Nuutti päätti vielä torkahtaa ja salamana S hakee reppunsa ja sanoo että onkin päättänyt lähteä kaupunkiin. Että hänellä on hommia. HOMMIA?! Eli ei vittu mitään hommia ole, vaan sai yksinkertaisesti taas tarpeekseen meistä. Ei sen kummempaa juttelua aiheesta, ei selityksiä, ei halauksia ei varsinkaan suukkoa. Ei vittu mitään. Heipat ja jätkä livisti tiehensä. Selkeästi velvollisuudet oli hoidettu kun oli taas käyty hetki hymyilemässä täällä ja vietetty pakonomaisesti aikaa oman pojan kanssa. Vituttaa. Vituttaan niin maan perkeleesti. Miksei se tahdo viettää MUN kanssa aikaa? Tääläl on kaikki puitteet siihen, iso talo, mulla on oma iso huone, on tv on netti on elokuvia on vittu kaikkea! Tai sitten voitas vaan olla ja jutella.. mutta eih.

Meen keskiviikkona Nuutin neuvolaan kaupunkiin, mutta päätin just että meenkin päiväreissulle. En todellakaan mee kaupunkiin näissä tunnelmissa. Eikä S kyllä kysynytkään tullaanko me kaupunkiin.. Se sanoi perjantaina mulle ettei aio enää ruinata meitä kaupunkiin, kun kysyin miksei se ole edes pyytänyt meitä takaisin kotiin. Ei sen kummempia selittelyjä. Mutta hän ei kuitenkaan tahdo erota! En ymmärrä. Mun ymmärrys ei riitä.

Minkähänlaista juhannusta sitä uskaltais toivoa ensi vuodelta? Tai kuvitella missä me Nuutinpalleroisen kanssa ollaan... No en kuvittele ainakaan liikoja.