Sääli on sairautta

Mulla käy sääliksi, mua itseäni säälittää ja pidän pian itseäni todella säälittävänä.

Soitin S:lle kun siltä ei tullut eilen kuin yksi tekstari "Joo", vastaukseeni oliko tämä ollut töissä. Ei siitä puhelusta tullut taaskaan yhtään mitään. Kysyin oliko S miettinyt mitään meidän välisiä asioita, ei kuulemma. 

Mua alkaa kohta pelottamaan koko omilleen muutto pojan kanssa. En todellakaan halua mennä riitelemään kaupunkiin takaisin S:n kanssa, tiedän että se noidankehä jatkuu vaan jos sille ei tehdä mitään. Eikä S näytä ajattelevan mitään, niin miten asioille voitaisiin mitään tehdä?! Sanoin S:lle hiljaisen puhelun päätteeksi, että täällä me pojan kanssa sitten ollaan, ja S vastasi että niin olette. Sitten heipat ja kylmä puhe sai päätöksensä.

Ärsyttää niin maan perkeleesti! EN KESTÄ. EN KESTÄ EN KESTÄ! Miten joku voi olla niin idiootti?! Miksi se haluaa menettää meidät, MIKSI!!? Miksi mulle ei sitten suoda sitä onnea mitä halusin S:n kanssa??? Saan olla todellakin yksin onnelinen Nuutin kanssa. Välillä vaan on niin yksinäistä, ja pelottaa kuinka kauan tätä yksinäisyyttä sitten jatkuu... Kaikki tämä epävarmuus, pelko tulevasta, miten me pärjätään Nuutin kanssa? Toki me pärjätään ilman Samppaa, mutta kaikki tuleva säätäminen... Asunto, raha-asiat jne. Pelkään etten pärjää, enkä voi ikuisuuksiin "piileskellä" vanhemmilakaan. Ahdistaa. Säälittää.. Mieli matala.