Kaksi viikkoa, kaksi päivää...

Ne ihanat kaksi päivää on kuin muisto vain, taas kerran. Olen alkanut vihaamaan niitä kaksipäiväisiä huumaavia hetkiä. Kaksi viikkoa erossa - kaksi päivää yhdessä onnellisia. Siitähän ne kestävät avoliitot on varmaan tehty, eikö? 

Olen pistänyt viimeisen neljän päivän aikana montakin asiaa merkille Sampasta ja meistä. Vast'ikään tosiaan havahduin tuohon kuinka meidän onni kestää alle 48h, mutta sittemmin olen huomannut mitä tapahtuu sen jälkeen. Samppa osaa selkeästi sanoa niitä kauniita sanoja, mutta ei todellakaan ole valmis tekemään mitään käytännössä niiden asioiden parantamisen eteen. S:n mielestä osallistuminen vauvanhoitoon tarkoittaa edelleen sitä, että pojalle käydään näyttämässä hymynaamaa metrin päästä silloin tällöin ja matkitaan muutaman kerran vauvan ääntelyä. Sain sen kylvettämään Nuutin torstai-iltana kun pakotin, vaippaa ei ole suostunut enään kotona vaihtamaan. S ei ole myöskään ollut kuin kolmessa työvuorossa tämän viikon aikana, kahdessa illassa ja yhessä aamussa. Herra nukkui myös ensimmäisen yön kotona mun vieressä sängyssä, kun sai Sitä. Sen jälkeen siirtyi sohvalle "nukkumaan paremmin", vaikka Nuutti ei todellakaan edes itke öisin kun ehdin aina herätä jo sen nälkä-äkinään. Olen yrittänyt jopa väkisin lähentyä S:n kanssa, pyrkinyt että se nukkuisi mun kanssa samassa sängyssä ja niin edelleen. Tuntuu hullulta että nykyään S haluaa mielihyvin nukkua sohvalla, minne se raskausaikana ei olisi mistään hinnasta halunnut mennä. Se eräs kerta loppu raskaudesta kun riideltiin pahemman kerran ja "passitin" sen sohvalle. Se vänkäsi vihaisena ovensuussa ainakin tunnin ennenkuin luovutti ja meni sohvalle nukkumaan... Nykyään se ei vaan voi Nuutin takia vaatia sänkyä itselleen, N kun ei voi nukkua mun kanssa sohvalla!

Viime päivinä olen yrittänyt suostutella Samppaa laittamaan Nuutista teettämiä isoja kuvatauluja seinälle, sekä kahta hankkimaani hyllyä. Meillä ei siis ole seinillä yhtikäs mitään, ei edes kelloa, koska Samppa ei halua! Sen mielestä seiniin ei saa laittaa yhtäkään reikää, miettikää! Olen siitä saakka halunnut hyllyjä ja kelloa seinään kun muutettiin tähän marraskuussa, mutta EI. Se sanoo että jos meen itse nakuttamaan niin se repii ne pois! En vaan ymmärrä millä logiikalla se näitä hommia ajattelee...

Eilen yritin sitten miellyttää sitä kaikesta paskasta huolimatta, ja kokkasin illallista kun S tuli töistä klo 22. Miellyttämisellä yritin mm. saada sitä suostumaan niihin hyllyihin ja tauluihin... Tein kaikenmaailman salaatit, ostin toisenlaista salaatti ja juustopatonkia, oli levitettä, oli salaatinkastiketta, oli makkaraa ja lihaa.. Pöytä katettuna kun herra tuli töistä. Ensimmäisenä se kuitenkin meni tokaisemaan, että niitä hyllyjä ei muuten sitten tuu. Suutuin. Miten helvetissä voi elämä mennä pieleen muutamasta reiästä seinässä???? Mitä kaikkea minä olen joustanut ja katsellut S:n käytöstä, enkä saa lapsestani laittaa kuvia seinille ja muutamaa hyllyä asuntoon?! Paloi päreet, kirjaimellisesti. Taisi lentää juustopatonkikin minne sattuu siinä huumassa.

Kaikki nämä pienet arkiset idioottimaiset riidat kaiken tämän muun paskan lisäksi. Pälli räjähtää totisesti, en jaksa! En jaksa tuota aikuista, pöhöttynyttä ja suuta aukovaa 24-vuotiasta lasta enään, joka kaiken lisäksi haluaa dominoida kaikkea mun elämää täällä kaupungissa! Ja se ei edes vaivaudu tekemään mitään arkiaskareita täällä kotona kun me tullaan tänne. Se itsekin toteaa, kuinka hän kyllä tekee täällä asioita silloin ku me EI OLLA TÄÄLLÄ, mutta ei tosiaan silloin kun minä tulen tänne Nuutin kanssa.

Tulee tosiaan sellainen olo kuinka se "alistaa" mua toiminnallaan. Olen tällainen turhanpäiväinen äitiysLOMALAINEN, koska pelkkää lomaahan tämä lapsen hoito vaan on! Sen verran rankkaa kuitenkin ettei hän itse voi hoitaa lastaan lainkaan. Ei edelleenkään minkäänlaista arvostusta, ei kiitosta mistään. Ei edes siitä valmiista illallisesta, minkä S kyllä veti huiviinsa mun vollottaessa vieressä.

Alan olla jo henkisesti melko kypsä eroon. Tänään kun märsäsin sille että onko sen panos meitä kohtaan oikeasti näin olematon, en saanut vastausta, Se ei ole kertaakaan tänä aikana suostunut puhumaan mun kanssa asiallisesti, käyttäytyy vaan todella lapsellisesti ja vääntää tyhmää vitsiä kaikesta. Kysyin siltä eilen illalla että miksei se koskaan sano Nuutille että rakastaa sitä, tai hellittelis sitä (koska se ei mm. ikinä ole suukottanut sitä poskelle tai halannut!), niin S käänsi tyylikkäästi puheenaiheen johonkin täysin muuhun. Lisäksi se tuhahtelee mulle tylysti ettei sen tarvitse selitellä mulle tunteitansa! SERIOUSLY. Sen jos jonkun olisi alettava selvittämään mulle tunteitansa! Raukka mikä raukka....

Huomenna lähden vaihteeksi porukoille. Sanoin S:lle että paskapuhetta se, että meillä ei sujuis sen vuoksi kun oon alkanut viihtymään vanhemmillani. S ei vaan todellakaan halua tulla toimeen meidän kanssa kotona, se haluaa olla itsekseen. Se ei osoita MITÄÄN muutosta, että se haluaisi meidän olevan ja viihtyvän täällä kaupungissa - päinvastoin! Tekee kaikesta jatkuvasti hankalampaa: haastaa riitaa joka helvetin arkiasiasta, ei käy ruokakaupassa mun kanssa vaan minä joudun meneen sinne vauva kainalossa, ei nuku mun kanssa samassa sängyssä, ei hoida poikaa edelleenkään.... lista tuntuu olevan se sama ja loputon!

Tää blogi on niin konkreettinen todiste mulle siitä kuinka pitkään oon kattellut tätä. Tuntuu että mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko poistan tän koko blogin ja hyväksyn tän tilanteeni tai eroan ja alan elää elämääni Nuutin kanssa. Olen pohtinut minkähänlaisia tekstejä multa syntyisi kun ei olisi tätä taakkaa tästä paskasta suhteesta S:n kanssa? Voisin keskittyä Nuuttiin ja muhun, meidän hyvinvointiin...

Tästä tuli taas pitkä ja sekava vuodatus. Olen vaan väsynyt ja vittuuntunut tällä hetkellä. Koska uskallan tehdä sen lopullisen liikkeen? Kuinka paljon jaksan vielä uskoa? 

Itkin äidille tänään puhelimessa, ja se sanoi ettei sen sympatiat enää riitä S:aa kohtaan. Alkaa kuulemma senkin mielestä menemään jo liian pitkälle tää touhu kun S tuntuu suorastaan häätävän meitä toiminnallaan kaupungista mun vanhempien luo!