Synnytyskertomus

Mun synnytykseni on nyt muistojen kirjossa ja selvisin siitä kunnialla vaikka toisin pelkäsinkin! Käynnistysurakka oli todella pitkä ja väsyttävä! Kuusi päivää sairaalassa olemista ennenkuin varsinaisesti mitään alkoi tapahtua.. Ensin sain cytotecejä suun kautta, sitten sen helvetillisen ballongin, sitten taas cytotecejä suun kautta ja lopulta niitä laitettiin alapäähän milloin alkoi tapahtua!

Sairaalassa peiliposetusta!:-D

Kuudentena käynnistyspäivänä, eli keskiviikkona 20.3, tulin illalla kahdeksan-yhdeksän maissa kipeäksi. Supistuksia alkoi sadella noin 3-4min välein. Päivällä cytotecit saatuani hiihdin osaston ja sairaalan käytäviä tylsistyksissäni ja ajattelin ettei tätä lasta saada ikinä ulos. Samppakin tuli sairaalaan marmattamaan kuinka mitään ei tapahdu ja tarviiko hänen olla paikallakaan. Noh, illalla sitten vaadin että S jää luokseni kun olin kipeä. Kieriskelin supistuskivuissa käyrillä sängyssä ja S katseli televisiota. Kivunlievityksinä toimi tässä vaiheessa lämpöpussit ja grammanen panadol. S suostui jäämään yöhön saakka ja saikin makoilla huoneeseen raahatuilla paareilla. Puolen yön jälkeen S alkoi kuorsaamaan ja minä inisin sängyn pohjalla kivuissani, S ei todellakaan tehnyt tikkua ristiin oloni eteen... Koin vain oloni jotenkin turvallisemmaksi kun joku oli huoneessa. Muutenkin sairaalassa oloaika oli jo tuntunut ikuisuudelta ja olin ollut todella yksinäinen. :-( Viiden maissa aamuyöllä S heräsi ja ärähti ettei pysty nukkumaan niin kovalla alustalla ja käskin sen sitten lappasta kotiin nukkumaan paremmin! Itsehän en ollut nukkunut silmän räpäystäkään koko yönä. S:n lähdettyä kätilö tuli ehdottamaan että siirtyisin kylpyammeeseen lillumaan, ja siellä viihdyin 1,5h. Kummasti se vain lievensi supistuskipuja. Mutta vain sen tietyn aikaa.. Jossain vaiheessa kätilö teki myös sisätutkimuksen ja totesi vain "johtoviivan" tms.. laskeutuneen.. Jotain edistystä oli siis tapahtunut. Olin siis sormelle auki ja kanavaa pari senttiä jäljellä sen lisäksi.

Miljoonas kerta käyrillä makaamista jo takana varmaan...

Aamiainen ei todellakaan enään maistunut kahdeksan maissa, vaan halusin sen sijaan oxynormia!:-D Maailman ihanin mieskätilö hoiti mua aamuvuoronsa ajan ja kiikutti mulle ensimmäisen satsin oxynormia klo 8-9 välillä. Hän myös ohjasi mua hengittämään oikealla tavalla supistusten tullessa (kukaan naiskätilö ei tätä aiemmin ollut mulle ohjannut!) Huohotin ihan väärällä tekniikalla ja pidättelin hengitystä kun kivut yltyivät. Teki siis todella hyvää opetella rentouttamaan keho ja hengittelemään syvään ja hartaasti. Tämäkin auttoi muutaman tunnin ajan oxynormin ohella... Sain myös jonkinlaista lääkettä lihakseen, mikä pehmensi kohdunsuuta. Muistikuvat alkavat tosiaan hämärtyä mitä kivuliaammaksi tulin.

Pienellä kaikki hyvin <3

Kymmenen maissa mulle annettiin peräruiske ja olo oli taivaallinen sen tyhjennysoperaation jälkeen!:-D Suosittelen ihan jokaiselle synnyttävälle, eikä se satu pätkääkään jos joku niin luulee. Eipähän tarvi synnyttäessä miettiä kakattaako vaiko ei. Tai ainakin todennäköisyys on pienempi ruiskeen saatua. Tämän jälkeen lääkäri tuli vielä ultraamaan tarkoituksena puhkaista kalvot. Olin siis pari senttiä auki ja kanavakin oli muistaakseni hävinnyt. Yllätyin kuinka lämmintä lapsivesi olikaan kun se valui pois! Kalvot siis puhkaistiin ja siirryin synnytyssaliin. Tässä vaiheessa Samppakin saapui jälleen sairaalaan.

Kivut yltyivät ihan järkyttäviksi kalvojen puhkaisun jälkeen. Kiemurtelin ja opettelin ilokaasun käyttöä. Sinnittelin sen voimin pari tuntia, minkä jälkeen kätilö alkoi hommata mulle epiduraalipuudutetta. Aloin olla epätoivoinen kun anestesialääkäreillä oli kiire eikä ketään saatu paikalle. Laskin mielessäni kuinka monta supistusta mahdollisesti selviäisin vielä hengissä. Ilokaasu oli kyllä mulle aivan ehdoton kivunlievitys synnytyksessä, ilman sitä olisin ollut pulassa! Joka supistus mikä tuli, oli aiempaa kovempi, ja yhdessä välissä aloin nähdä jo tähtiä.. En todellakaan ollut enään tässä maailmassa supistuksen huipun tullessa. Muistan kyllä edelleen että se vaan sattu ihan saakelisti. Mun maha oli ihan räjähtämispisteessä ja alapäärssä oli älytön paine. Sampalle taisin kuvailla että tuntuu siltä kuin tulipallo pyörisi mahassa ja yrittäisi alapäästä ulos... :-D Äidillekin olin vielä tässä vaiheessa tekstannut tyyliin "On tämä helvetillistä hommaa.." Samppa istuskeli kaukana musta tuolissa ja näppäili puhelinta. Äidiltä tuli lohduttavia tekstareita joissa se sanoi ajattelevansa mua ihan koko ajan kotona, ja sanoi mun olevan sille älyttömän rakas ja tärkeä. Se lämmitti mieltä edes vähän. Yhdessä vaiheessa pyysin että Samppa silittäis mun päätä kun vaikeroin kivusta, ja se kävi kaksi kertaa sipaisemassa palaten kännykkänsä pariin. Hmm. Niinpä.

Oikeastaan koko sairaalassa oloaikana en vaatinut Sampalta mitään. Toki se kävi kattomassa mua päivittäin, mutta se oli aina sitä, että se hoki usein koska pääsee lähtemään kotiin. Eikä se halunnut halailla tai lohduttaa mua mitenkään muutenkaan, vaikka pyysin. Sen mielestä ei ollut soveliasta tehdä sellasta sairaalassa! Vaikka suurimmaksi osaksi oltiin kahdestaan huoneessa sinä aikana. Jotenkin heti sairaalaan menon jälkeen erkaannuttiin entisestään. Siitä on tullut tosi etäinen ja se käyttäytyy tällä hetkellä entistä lapsellisemmin.

Joka tapauksessa anestesialääkäri saapui kahdentoista-yhden välissä ja oli oikein ihana nainen. Muistan tämän mielikuvan hänestä, sillä hän jutteli mulle ennen toimenpidettä, esitteli itsensä ja kehui lopuksi kuinka hyvin pärjäsin. En hievahtanutkaan puudutteen laiton aikana, koska päätin että se on mentävä kerralla oikeaan osoitteeseen. :-D En ois kestänyt yhtäkään ylimääräistä supistusta. Lopuksi taisin mainoa hänelle kuinka taivaanlahjoja anestesialääkärit ovat synnyttäville naisille ja kiittelin vuolaasti.. :-D Helpostus ei silti saapunut heti, vaan puolen h sisällä...

Koko synnytyksen aikana en myöskään päästänyt suustani ettenkö olisi kyennyt siihen. Olin päättänyt että vaikeroida saa, ja ähistä ja puhista, mutta en sano etten pysty siihen! Koska olihan siitä selvittävä. Ja jotenkin se, ettei Samppa ollut sellainen joka olisi paijjannut mua synnytyksessä, teki musta "kovan". Ei vaan ollut varaa itkeä, joten en itkenyt vasta kun vauva nostettiin mun vatsani päälle. Taisipa Samppa sanoakin jossain vaiheessa että ei itku auta tässä tilanteessa, kun sanoin että mun tekisi mieli itkeä.

Pärjäsin epiduraalin voimin kolmisen tuntia. Tunsin koko ajan lievää paineentunnetta takapuolessa, mutta kestin sen. En todellakaan pystynyt kuitenkaan nukkumaan vaikka olin kuoleman väsynyt. Avautumisvaihe kesti ja kesti.. Avauduin siis todella hitaasti aluksi. Kahdesta sentistä kuuteen senttiin avautuminen kesti noin 9h! Kolmen - neljän maissa iltapäivällä supistukset olivat taas luokkaa : helvetti maan päällä. Tunsin kauheaa painetta takapuolessa, ja joka supistuksella tuntui että perse räjähtää kappaleiksi. Vedin ilokaasua kuin viimeistä päivää... Onneksi löysin oikean hengitystekniikan ja sain kaiken hyödyn kaasusta. Aloin siis vetämään sitä vähän ennen supistusta hengittäen sitä läpi supistuksen. Parhaimmillaan sillä sai oikealla hetkellä "tajun pois". Jossain vaiheessa mulle pistettiin jälleen kohdunsuuta pehmittävää lääkettä lihakseen. Sain myös oksitosiinitipan vauhdittamaan jotta avautuminen edistyisi, ja sen jälkeenhän se edistyi! Supparit oli kyllä aivan painajaismaisen kipeitä sen tipan laiton jälkeen. Epiduraali meni maximilla loppuun saakka 12ml/h, onneksi! Kätilö nimittäin arpoi loppu vaiheessa tekeekö uutta ruiskua epiduraalia ja minä vaadin että tekee. :-D

Samppa kiikutti mulle käskystä trippi mehua suuhun. Viimeiset 3cm avauduin noin tunnissa ja se selittikin ne tajuttomat kivut ja työnnättämisen tunteen. Tasan kello seitsemän mut oli valmisteltu ponnistusvaiheeseen. Sitä ennen kätilö pyöritteli mua kyljeltä toiselle, sillä jotain reunaa tuntui kohdunsuulla. Kätilö painoi reunaa ja minä ponnistin jonkun supistuksen läpi. Tuntui pahalta. Aloitin varsinaisen ponnistamisen selällään puoli-istuvassa asennossa. Parin supistuksen jälkeen vauvan sydänäänet laskivat 70-80 tienoille ja kätilöillä iski hätä kääntää mut kyljelle. Siinä vaiheessa Sampasta oli suurin hyöty, koska se riuhtaisi mut selältä kyljelleen. Tämän jälkeen kun tosi oli kyseessä, Samppakin alkoi auttamaan. Se piteli mun vasenta jalkaa ylhäällä kun ponnistin kylkiasennossa, sekä tuki niskan takaa. Jossain vaiheessa mut käännettiin takaisin selälleen ja loppu ajan ponnistin siinä. Kyllähän se oli älytöntä touhua, ja mitä kaikkea se naiselta vaatiikaan että vauva saadaan alateitse maailmaan! Muistan kyllä että se kaikki tuntui ihan hirveältä, ei koskaan eläissä ole tuntunut niin hirveältä... Vilkuilin puolivaloilla välillä kelloa salin seinässä, minuutit tuntui tunneilta! Levähtelin ponnistusten välissä vetäen happea ja miettien koskahan se kuolema tulee mun kohdalle tällä menolla. Kätilöt tsemppasi tosi paljon ja kehui että tilava lantio ja hienosti vauva puskee ulos. Vaikeaa kaikesta teki se, että vaavi oli jotenkin väärässä tarjonnassa ja sen pää jumi kanavassa. Sen vuoksi ilmeisesti mun ponnistusvaihe kesti 45min kaiken kaikkiaan. Mutta hyvin kai sekin ensisynnyttäjälle? 

Viimeisillä ponnistuksilla kätilöt aikoivat kuulemma "tehdä tilaa" vauvalle ja tuolloin ajattelin että NYT SE TAPAHTUU, KUOLEN. Mutta nips naps ja episiotomian ansiosta vauva puski ulos seuraavalla piiiiiitkällä ponnistuksella! Sen helpotuksen määrää ei voi sanoin kuvailla kun lapsi saadaan ulos! Mulla ainakin kivut hävisi siihen paikkaan. Hoin vain kuinka onnellinen olen ja itkin silmät päästäni kun vauva nostettiin rinnalle. Samppa tölläsi hämmentyneenä vieressä, sanomatta sanaakaan. Istukka syntyi 10min sisällä kun kätilö paineli mahaa ja veti napanuorasta. En tuntenut tuotakaan, mutta sen ulos tullessa mulla oli höyhenen kevyt olo!:-D Ajattelin että nyt sain vartaloni takaisin! (Mutta ei se nyt ihan niin oo mennytkään.. ainakaan ulkonäöllisesti ;-) ) 

Vauvan synnyttyä episiotomiahaava oli revennyt kuulemma kummallisesti siksakkiin emättimeen käsin. Kätilö kuvaili myös siellä olevan jokin "riekale", jota ei osannut ommella, ja tätä varten gyne tuli ompelemaan.. Nice. 1,5h mua sitten ommeltiin kasaan. Kyllähän se vähän sattui, mutta sain vielä henkoset ilokaasua tuona aikana, joten aika kului "pilvessä" ja vauvaa ihastellessa rinnalla.<3 Vuodin myös ihan kivasti sen repeämisen takia ja hemoglobiinikin laski synnytyksen jälkeen 100.... 

Tällä hetkellä mun peppu ei kestä istumista enempää, kun eppari on niin kipeeeee! Oon väsännyt tätäkin tekstiä miljoonassa osassa. Nyt kuitenkin julkaisen tämän ja loput myöhemmin! 

ENJOY! Ei muutakun tervemenoa synnyttämään. :-D