Suru

Jotenkin kauhee epätoivo, suru ja ahdistus. Ihana combo. Keskustelin sit asiasta äitini kanssa, ehkä ainoa ihminen jolla tällaisessa tilanteessa kannattaa uskoutua, sillä tunteehan hän minut läpikotaisin. En ensin aikonut kertoa hänelle mitään, mutta kun Samppa osoittautui tommoseksi nössöksi ja jätti mut tähän tilanteeseen yksin, niin mitä mä voisin? Ahdistua kuoliaaksi yksin?? Sampasta ei ole kuulunut mitään sitten eilisen tempauksen. Se on jossain. Eikä sitä näköjään kiinnosta mun vointi. Äiti puolestaan alkujärkytyksestä toivuttuaan yritti lohduttaa. Mutta melko pian se jo oli silleen, että koita tyttö ryhdistäytyä ja ala lukemaan tulevaan tenttiin. Että eihän tää tyyliin meinaa mitään.

Tulee sellainen tunne, ettei mulla ole oikeutta surra! Tämä päiväkin on mennyt vaihtelevalla menestyksellä. Sain unen päästä kiinni kolmelta yöllä, heräsin aamulla silmät turvonneina melkein kiinni. Pelkästä itkemisestä. Eilinen päivä on epämääräistä mössöä ajatuksenkulussani, sisälti paljon pelkoa ja surua. Sanoin Sampalle eilen sairaalassa, että mua pelottaa kun gyne passitti mut osastolle ja sanoi epäilevänsä kohdunulkoista. Samppa vaan tokas et "Mut eihän sua pitäs pelottaa kun hengaat täällä niin paljon muutenkin!" Viittasi siis töihin ja työharjoitteluun. Mua ärsyttää se, että ihmiset olettaa tommosia vaan siksi että musta tulee sairaanhoitaja. Etenkin Samppa! Totta helvetissä mulla on oikeus pelkoon vaikka oisin mikä. Miehet.. En voi uskoo kuin idiootti se on. Ei siis herunut paljon säälipisteitä. Hoitaja puolestaa naistentautien osastolla oli kultainen, ja silitteli mua pahoitellessaan tapahtuneesta. =/

Tämä päivä on ollut fyysisesti kivulias. Kohtu selkeästi supistelee kun tulee sellaista tärinäkivun tyyppistä kramppailua alavatsalle. Ja eilenhän vuosin melko lailla kuin hana olisi aukaistu, sama on jatkunut mutta tänään onkin tullut kauheita hyytymäklimppejä. Eli sieltä se limakalvo valuupi. Toivottavasti nyt tyhjenee kunnolla ettei tarvita mitään kaavintoja! Sitähän se gyne huomenna varmaan haluaa katsoa. =((

Mutta palatakseni suruun, niin äitikin vaan oletti, että no kun raskaus oli niin alussa ettei se vaikuttas muhun paljoa. Ehkä se nyt vaikutti kun se oli suunniteltu ja olin totutellut jo kuukausia ajatukseen. Tuudittautunut siihen ajatukseen vauvasta.

Siellä osastolla oli tosiaan samassa synnyttäneet, abortin tehneet naisen ym naistentauteihin lukeutuvat. Melko ihmeellinen osasto sinänsä, mutta paikkakunnan sairaala ei ole kauhean iso. Oli siksi hiukan ikävää maata siellä, enkä todellakaan halunnut jäädä sinne yön yli. Omankin visiittini aikana syntyi kaks lasta, sen kyllä kuuli. Toinen  oli seinän takana kun eka kiljuttiin niin perkeleesti, ja sen jälkeen vauva rääkyikin. Se oli jotenkin tosi absurdia. Mainitsin sen jälkeen Sampalle että se vauva on kaiken ton huudon ja kivun arvoista, aivan varmasti. Se ei sanonut mitään. Sai varmaan kunnon sätkyt. Huoh.