Täällä pöly on laskeutunut, ja ollaan palattu ylilyönnistä perus purnauksen pariin! Eli auotaan päätä toisillemme suunnilleen joka kerta kun yritetään kanssakäydä.
Oltiin viime yö mun vanhemmilla, ja S joutui lähtemään mukaan kun vietiin sinne yksi peräkärry. Nukuttiin kyllä eri huoneissa, sillä vauva nukkui mun kanssani. En tiedä oonko maininnut että nukutaan nykyään muutenkin jo erillään. S viihtyy paremmin kuin hyvin sohvalla ja minä vauvan kanssa makkarissa! S haluaa siis nukkua sohvalla, koska silloin ei herää pojan yöllisiin äkinöihin... En tiedä miksi tämä ärsyttää mua niin paljon, että S saa nukkua yönsä kunnolla! Koska eihän se voisi mua auttaa yöllä muutenkaan kun on kyse pojan syöttämisestä. Jotenkin mua ärsyttää, että se miehenä saa pitää tietynlaisen itsekkyytensä! Ja onhan se nytkin omilla reissuillansa: pitsalla ja isänsä luona iltaa istumassa!
Olen pohtinut viime aikoina tosissaan eron mahdollisuutta. Selviäisinkö vauvan kanssa kaksin? Olisinko entistä yksinäisempi sitten, koska nykyäänkin tunnen yksinäisyyttä 90% ajasta täällä kaupungissa. Tarkoitan nyt aikuista seuraa, toki vauva tuo sisältönsä mun päiviini. On tosin se osa minusta edelleen, joka kaipaa sitä toista aikuista osapuolta. Kaipaan hellyyttä, läheisyyttä ja rakkautta. KOSKETUSTA! Siitä on NIIN kauan. Niin kauan... Siis mistään läheisyyteen liittyvästä. Ja nytkin kaipaisin vain paijjausta, halailua ja suukottelua. Niistä on muodostumassa mulle vain fantasioita, koska en kaipaa niitä S:lta. :-( Eikä se niitä mulle halua edes antaakaan. Ai niin, sehän tokaisi yksi päivä kuinka hänen testosteronitasonsa on varmaan laskeneet lapsen syntymän jälkeen, koska sillä ei vaan kuulemma tee mieli oikein mitään! Ja kuulemma kun imetän poikaa, niin sekin on tosi epäseksikästä ja luotaantyöntävää!
Voi jeesus. Tuskin imetän poikaa, jotta S saisi siitä minkään tason mielihyvää! Onhan se mies jollain tasolla vähän töhö. Tai ainakin se on vielä niin lapsen kengissä itsekkin. Lapsellinen (pian) 24-vuotias "mies". Välillä kaduttaa vain yksi asia, ja se on se mitä näinkään S:ssa ikinä aikoinaan!
Puuduttavaa.
Mietin myös paljon mun taloudellista tilannetta. Se estää melkolailla sen pois muuttamisen. Tai estää ja estää... tekee siitä helvetin paljon hankalampaa. Joutuisin alkaa venyttämään joka helvetin senttiä! S:lle ei taaskaan koituisi mitään päänvaivaa siltä osin, koska hän jäisi tähän äitinsä omistamaan asuntoon asumaan! Ja tässä vuokra on OLEMATON. Siis vaivaset 400e/kk kaikkine kuluinensa! En tulisi saamaan kämppää alle 450e tällä hetkellä, ellen haluaisi asua jossain homeläävässä. En myöskään haluaisi mennä vanhempien helmoihin, en todellakaan. Saisin osakseni moralisointia, ja ennenkaikkea isovanhempani moralisoisivat. Juuri eilettäinkin mummoni istui iltaa meillä kotona ja mainoi kuinka hienoa se on kun meitä on sentään KAKSI huolehtimassa pojasta! Voi että kun mummo tietäisi todellisuuden. Mutta ei auttanut kuin hymistä vastaukseksi....
En tiedä. Ei auta kuin jatkaa hiljaa mielessä hymisemistä, että joku antaisi jonkin vastauksen... tai edes vihjeen tähän mun tilanteeseeni. Ulospääsyn? :'-( Huoh..
Kyllä sä saisit asumistukea, yh korotuksen lapsilisään sekä elatustuen.
VastaaPoistaMieti siltä kannalta, että parempi pojalla olla kaksi erillään asuvaa onnellista vanhempaa, kuin kaksi saman katon alla aina riitelevää vanhempaa. Ja vaikka sulla on vauva niin varmastikaan et tuu yksin elämääs viettämään, mistä sitä tietää vaikka se oikea olisi jossakin nurkan takana odottamassa :)
Paljon voimia, raskas päätös edessä ja toivottavasti saatte jonkun ratkaisun!
Niin ja älä todellakaan ajattele, että mitä muut ajattelee! Sun on elämäs elettävä ja oikeus elää se onnellisena! :)
Oonkin käynyt kelan sivuilla lueskelemassa nuista tuista..
PoistaOot oikeassa ettei riitelevät vanhemmat tee ketään onnelliseksi. Tuntuu vaan todella pelottavalta tehdä SE päätös.
Mulla olisi sulle niin paljon sanottavaa, etten tiedä mistä aloittaa. Tai no tiedänpäs. Jätin avomieheni kun odotin vauvaa rv 20. Nyt vauvani on jo iso taapero. Kun lopetin suhteen, olin 21v ja mahani lisäksi elämässäni oli 2v lapsi. Perheeni asui toisella puolen Suomea, eivätkä he aavistelleet eroa ollenkaan, niin hyvin olin kulissit pitänyt yllä.
VastaaPoistaLähdin mieheni ja minun yhteisestä vuokra-asunnosta mukanani vain lapsen pinnasänky ja lelut sekä molempien vaatteet. Kaikki muu jäi. Muutin asumaan kauas ex-miehestä mutta myös kauas omasta perheestäni. Sain vuokra-asunnon, en edes mitään kaupungin halvinta ja huonokuntoisinta, ja Kelalta siihen täyden asumistuen. Elin kotihoidontuella odottaen äitiyslomaa ja suurempia tuloja keskellä uutta tuntematonta kaupunkia.
Kerroin neuvolassa rohkeasti tilanteestani ja sain tukea ja apua, niin henkistä kuin taloudellistakin. Omille vanhemmilleni tein selväksi, että elämäni on nyt näin ja sillä selvä. Ja he omalla tavallaan ymmärsivät. Toivat minulle käytetyn sängyn ja ruokapöydän uuteen kotiini. Rahaa vanhempani eivät edes yrittäneet minulle tarjota, eikä se minua haitannut.
Aloin rakentaa omaa kotiani pikku hiljaa. Ei 2v ja pikkuinen vauva paljoa tarvinnut ympärilleen. Ja yksinäistäkin oli, ennen kuin päätin tehdä asialle jotain. Hymyilin kaupankassalle ja tervehdin naapuria. Enkä väitä, että viikossa sain kasan uusia ystäviä, mutta pitkästä aikaa minulla oli sentäs energiaa ja iloa tavata uusia ihmisiä! Entisessä suhteessa minusta tuli niin pahoinvoiva, että kanssakäynti toisten ihmisten kanssa tuntui mahdottomalta välillä.
Välillä iltaisin kun vauva itki, toivoin, että olisi joku, joka välillä kävisi laittamassa tuttia suuhun. En kuitenkaan halunnut, että se joku olisi ollut ex-mieheni, joka ei loppupeleissä kunnioittanut minua tai lapsia ollenkaan. Mielummin minä kärsin yksin, kun laittaisin itseni ohella lapsenikin kärsimään.
En tiedä, mitä haluan tarinallani kertoa. Ehkä sen, että kyllä asiat järjestyy? Ja että asiat voisivat loppu peleissä olla sulla ja vauvalla paljon paremmin, jos vain ymmärtäisit teidän arvon. Ehkä on turhaa odottaa, että mies muuttuu. Muutu sinä, se on helpompaa. Mutta älä muutu välinpitämättömäksi ja pelkuriksi. Muutu vahvaksi ja oman arvonsa tuntevaksi naaras emo äidiksi, joka tahtoo perheelleen vain parasta!
Taisi tulla pitkä sepostus. Toivon vain, ettet mitenkään loukkaannu tästä viestistäni. Olen kauemman aikaa seurannut blogiasi, ja on tehnyt mieli monesti kommentoida ja mm. kirota miehesi alimpaan helvettiin, mutta en ole sitten uskaltanut. Sulla on kuitenkin myös ne syyt, miksi miehestäsi edelleen välität ja ydinperheen koossa pitäminen on varmasti jokaisen muunkin äidin unelma, eikä siinä mitään väärää ole.
En välttynyt kyyneliltä kun luin tämän kommentin. Ja ei, en loukkaantunut. Kiitos kun vaivauduit näin pitkästi mulle avautumaan.
PoistaKaipa teitä "kohtalonsisaria" on siellä, jossain...
Sinun tarinasi todella riipaisee. Ja sinä selvisit. Eikä sinulla ollut edes vanhempiasi kannattelemassa sinua?!
Tämä on niin vaikeaa. Olisi ollut todellakin helpompaa lähteä ennenkuin vauva syntyy! Mutta enhän minä sitä tiennyt, ja halusin antaa tämän typerän mahdollisuuden S:lle! Näitä miljoonia typeriä mahdollisuuksia!! Elättelin niin suuria kuinka S muuttuu kun vauva syntyy. Niissä mun unelmissani ja kuvitelmissani tämä aika olisi mun elämäni parasta aikaa! Itku puskee väkisin läpi nytkin kun sanon tämän ääneen täällä. En kai halua hyväksyä todellisuutta? Tai kohdata sitä. Että ei tämä nyt mennyt niinkuin saduissa...
Ja haluan kyllä lapselleni parasta. Haluaisin itsekin olla onnellinen, enkä kadota tähän onnettomaan elämään S:n kanssa. Luulin että olen vahva ja itsenäinen nainen, sillä olin sitä joskus. Miten minusta on tullut näin heikko?! Olen alkanut jo vähättelemään itseäni ja kyvykkyyttäni selvitä yksin lapsen kanssa. S saa aikaa minussa nämä tunteet.
Kun mainitsit vielä lopussa että on ne syyt, miksi pitää ydinperhettä kasassa. Ja aloin miettimään niitä syitä... Päällimäisenä tuli suuri sääli S:aa kohtaan. Ja juurikin se oma unelma. Se mistä pikku tytöstä saakka on haaveillut, omasta perheestä.
Ok, on todettu (jossain tutkimuksessa), että miehenkin hormonitasot laskevat vauvan tulon myötä, koska eihän heti synnytyksen jälkeen varmaan kukaan ole ekana kuksimassa lisää babyja. Mutta silti, tuo kommentti imetyksestä on kamala. Imetyshän on luonnollista, eikä siihen voikaan liittyä mitään seksikästä, hyi. Ja onko sillä joku läheisyysongelma, kun ajattelee imetyksestä että se on luotaantyötävää? Joo,teikä ruokkii teidän vauvaa pelkästään rintamaidolla ja toinen avautuu noin. Onhan se kiva, että puhuu ja suoraan, mutta meikä heittelis pitkin seiniä tai ovesta ulos hormonihöyryissä tuommosen.(Omalle miehelle luin tuon kommentin ääneen ja se sano, että joku senkin kaveri oli joskus laukonut samaa imetyksestä! Käsittämätöntä.)
VastaaPoistaTuliko hormonihöyrypuuroo? Eikun vaan asuntoa vaikkapa kunnalta hakemaan!
No siinä tapauksessa S:n hormonitasot kokivat suuren suuren kolauksen kun astuin synnärin ovista sisään 14.3! :D
PoistaJa joo, S ei kai tiedä miten suhtautua imetykseen? Mulle tuli vaan taas kerran paska fiilis sen sanomisesta. Tässähän sitä ruokitaan senKIN lasta mun tisseilläni, että kiva jos on luotaantyöntävää. Ja S:lla nimenomaan on joku helvetin läheisyyongelma, sinäpä sen sanoit!:DD
Olin kyllä nokka rutussa S:lle sen jälkeen kun se avautui mulle. Yhh..
Asuntoja oon ahkeraan selaillut. Kuumeisesti pohdin pistänkö yhteen varteenotettavaan hakemuksen menemään..Kauhee kynnys.
Mä ajattelisin näin ett laita ihmeessä se asuntohakemus menemään jos yhtään siltä tuntuu! Eihän sitä asuntoa sitten ole pakko ottaa, jos sen saat ja tuntuukin siltä ettet vielä halua muuttaa pois? Ootko puhunut S:lle oman asunnon hankkimisesta ja erilleen muutosta? Mitä se siihen sanoo?
PoistaTsemppiä kovasti tuohon ikävään tilanteeseen, ja niinkuin muutkin sanoivat, älä mieti sitä mitä muut ajattelee. Tärkeintä on, että sinä ja vauva ootte onnellisia MOLEMMAT :)
Mulla ois samassa tilanteessa menny varmasti jo niin totaalisen hermot, että oisin marssinu tieheni vauvan kans ja jättäny koko äijän oman onnensa nojaan. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten itsekäs joku voikaan olla! Kyllä muaki varmasti ärsyttäis jos mies nukkuis toisessa huoneessa vaan sen takia, että hän ei häiriintyis jos vauva heräilee. Totta, että ei siinä toinen voi oikein auttaakaan, mutta oishan se kiva ku toinen vaikka kysyis että voiko auttaa jotenki tai tarviiko jotain ennemmin ku menis vaan toiseen huoneeseen ja ois niinku ei oliskaan..
VastaaPoistaMuutenki tuntuu jotenki omituiselta (tai mun kuvitelmat on tosi ruusuisia) ku ite oon aina ajatellu/toivonu/haaveillu että sitte jos joskus lapsia saan, niin mies ois niin onnellinen ja muuta että ois tavallista hellempi ja rakastavampi ja kaikkea niin sitte ku lukeeki ihan päinvastasta. Esimerkiksi tuosta imetyksestä, niin jotenki tökeröä sanoa tollasta. Kai nyt jokainen tajuaa että sen ei oo ensisijaisesti tarkotus olla mitenkään seksikästä..
Musta ainaki tuntuu, että vaikka päättäisit muuttaa pois niin kyllä te varmasti pärjäisitte! Taloudellinen puoli varmasti hoituis tukien avulla ja sun olo vois olla helpompi, ku ei tarvis katella miestä joka tuntuu tekevän kaikkensa että tilanne ei ainakaan parantuis. Yksinäistähän ja raskastahan se voi alkuun olla, mutta sitte ku oot vähän aikaa totutellu niin uskon että sun elämä sujuis paremmin ku hyvin. :)
Eikä kannata liikaa ajatella, että miten muut suhtautuu tai sanoo, koska se on tosiaan sun oma elämäs niinku ylempänä Tiia sanoki ja sulla on oikeus elää se onnellisena. :)
Suo anteeksi, kamalan pitkä ja epäselvä kommentti, mutta jotenki näin sunnuntai-iltana ei lauseiden muodostaminen onnistu yhtä sujuvasti ku normaalisti.. Hurjasti voimia vaikeaan tilanteeseen sulle! <3
Mun kuvitelmat oli myös yhtä ruusuisia. Harkitse tarkkaan kenen kanssa alat lapsia tekemään tulevaisuudessa ;) Ei kannate tyytyä sekundaan! Itse haluaisin kokea joskus oikeasti rakkaudentäytteisen yhteisen odotuksen vielä. Ja sen jälkeisen hattaramaisemman vauva-arjen. Mutta tiedän ettei se tule ikinä toteutumaan S:n kanssa!
PoistaMun pitää selvitellä nuita tukiasioita sun muita.. Ja ottaa itseäni jollain keinoin niskasta kiinni!
Kiitos kommentista, ihana kun jaksat edelleen kommailla mua täällä! Eikä ollut epäselvä ollenkaan!:)
Pakko itsekkin kertoa vielä näin "lapsen" näkökulmasta, että oman lapsuuteni suoraansanottuna yks parhaimmista asioista oli vanhempieni ero. Aina ydinperhe ei oo se onnellisin ja paras ratkasu.. Nyt me ollaan oltu jo 10vuotta onnellisina, kaikki erillään, mutta silti enemmän yhdessä kun koskaan ennen :)
VastaaPoistaJa kyllä ne hankalatkin sukulaiset sun tueksi varmasti tulee, kun ymmärtävät että sä itse teet omat päätökset elämässä, ymmärsi ne niitä tai ei :)
Oon samaa mieltä Mamin kanssa, itehän en oo ikinä nähnykkään vanhempiani yhdessä, mutta silti tunnen kasvaneeni äärettömän rakastavassa perheessä. Molemmat vanhemmat ovat olleet elämässäni pienestä asti, ja vaikka kasvatusmetodit oli molemmilla omanlaisesna, pärjäsivät he mainiosti eri asunnoissa. Suurimman osan olen aina viettänyt äitini luona (joka toinen vkn loppu isällä) ja vaikka oma äitini oli nuori ja kasvatti minut 3-vuotiaaksi asti kelan tuilla, on meillä silti aina ollut varaa laittaa juustoa leivän päälle.
VastaaPoistaMun mielestä sun pitäis ehdottomasti laittaa siitä asunnosta hakemusta. Ei pelkästään sun oman hyvin voinnin takia, vaan myös vauvan. Oon kuullu että noin pienet vauvatkin vaistoo äidin ahdingon pelottavan helposti.Ei minkään tarvi olla lopullista, pääsisitpä kokeileen siipiäs omillas, eikä tarvis olla niin alakulonen S:n takia.
Suoraa sanottuna ton imetyskommentin jälkeen mä oisin heittäny ukkoo jollain, EI SUN TARVI KUUNNELLA TOTA. Oon ite kovasti yrittäny jalostaa meijän tulevan daddyn päähän, että sen homma on ihan mitätön verrattuna siihen mitä naiset käy läpi koko tän prosessin aikana, VITUT mistään testotasoista sanon minä, herran jumala naiset kärsii hormoonitasojen ailahteluista koko raskausajan, puhumattakaan ajasta vauvan syntymisen jälkeen.
Sun ei tarvi tuntee oloos hauraaks tai voimattomaks, OOT VAHVA NAINEN! sä oot pistäny maailmaan ihanan vauvelin ja siinä samalla kuunnellu tommosta ruikuttavaa räkäposkee kaiken tän ajan, jos joku on teijän perheessä heikko lenkki, se on S !
Kiitos ja kuittaus taas (8