Pausella

Kolmatta päivää vietellää pojun kanssa vanhempien luona, eikä vanhemmat ole vielä ainakaan hermostuneet meihin. :-) Äiti ja iskä kovasti haluavat myös vauvaa sylitellä ja hoitaa ehtimisensä mukaan. Kivahan se olisi jos toinenkin syli olisi tarjolla, mihin laskea poikaa kun itse pitäisi suorittaa välttämättömiä vessakäyntejä ja ruokataukoja. En ollut käsittänyt aiemmin kuinka kokonaisvaltaisesti vauva vie kaiken ajan! Kyllähän tähän on silti jo tottunut... Enkä surkuttele todellakaan sitä kuinka oma aika on minimaalista, en vois kuvitellakaan elämääni ilman tuota tuhisevaa rakkauspalleroa.<3

On myös kolmas päivä kun S:sta ei ole kuulunut mitään! Tiedän, on kai typerää laskea päiviä koska tiedetäänhän se millainen se on. Mua silti suututtaa ettei sitä kiinnosta. Minä sentään sanoin lähtiessä että hän on kyllä tervetullut meille vanhempien luo viikonlopuksi jos kerran tahtoo poikaansa nähdä. Kaipa kuvittelin että S tekisi mitä vain tässä tilanteessa, ja tulisi meidän luokse tänne selvittelemään asioita. Tai edes katsomaan poikaa, ja osoittaisi kerrankin kiinnostuksensa sitä kohtaan. Mutta ei. Ja kaupunkiin palatessa S tulee vaan syyttämään mua, kuinka hän ei mun takia vaan tullut tai kysellyt mitään pojan kuulumisia.

Alan pian kuulostamaan tosi säälittävältä näiden juttujeni kanssa. Toistan itseäni, ihan ahdistaa. Tämä tilanne on toistanut itseänsä miljoona kertaa, ja silti uskottelen että kyllä se tästä... En löydä enään sitä entistä itsenäistä naista sisältäni, joka olisi ottanut ja lähtenyt aikaa sitten! Olen ihan vihainen siitä itselleni! Miksi en uskalla aikuisena ihmisenä tehdä päätöksiä elämäni suhteen, vaan nojaudun vieläkin omaan äitiini ja hänen neuvoihinsa toimia?! 

Haluaisin aloittaa elämäni "puhtaalta pöydältä" vauvan kanssa. Olisi ihana keskittyä vain meihin ja meidän hyvinvointiin. Haluaisin lörpötellä täällä blogissa enemmän siitä mitä kaikkea meidän päiviin kuuluu, ja mitä kaikkea mun pieni mies jo osaa. Sen sijaan että valitan loputtomasti S:sta ja mun romahtaneesta parisuhteesta, mitä yritän väkisin pitää kasassa. Jos en minkään muun vuoksi, niin julkisivun. Tätä menoa menetän uskoni onnelliseen tulevaisuuteen ja onnelliseen parisuhteeseen. 

Huoh. Mun elämä on pausella.