Murtumispisteessä

Viime yö meni huonosti. Vauva herätteli ahkeraan joka 1,5h päästä. Tuntui että en tiedä olinko hereillä vai unessa koko yönä! En pääse nykyään enään syvään uneen ollenkaan, kun nukahdettua pitää jo kohta herätä. Ei sillä että haluaisin valittaa, mutta VÄSYTTÄÄ. Ja väsymyksestä johtuen olen alkanut mm. unohdella todella paljon asioita, mikä on epätavanomaista mulle. S saapui isänsä luota eilen puolilta öin, ja nukkui tietysti sohvalla kauneusunensa. Tänä aamuna se jopa kurkkasi makuuhuoneeseen, ilmeisesti varmistaakseen ollaanko me hengissä, kun makoilin siellä vauvan kanssa vielä yhdeltätoistakin. Yleensä noustaan puoli yhdeksältä, mutta tänä aamuna olin niin kuollut väsymyksestä että imetin poikaa, vaihdoin vaippaa ja yritin aina torkahtaa kun poika ummisti silmiänsä. Mahdollisimman pitkään....

Tämä päivä on tuntunut erityisen synkältä, kun väsymyksen lisäksi tää mun elämäntilanne S:n kanssa ahdistaa niin paljon, että kurkkua kuristaa. Kaiken kukkuraksi aamupäivällä klo 12 maissa S:n toinen mummo hurautti meille katsomaan vauvaa. Olin jo päässyt unohtamaan että mummo oli tulossa, eikä hän sitten vaivautunut soittamaan tarkempia ajankohtia kyläilylleen. Onneksi olin juuri saanut vaatteet päälleni ja vauvan aamutoimet tehtyä. Vedin perinteisen "naamarin" päähäni ja esitin iloista mummon edessä. Kaiken lisäksi mummo yritti udella pojan nimeä, mitä emme ole kenellekkään vielä paljastaneet. Sanottiin taas kerran että se kerrotaan vasta nimijuhlissa, johon hän vastasi että "eikun mietin vain että jos se nimi onkin niin kummallinen sitten että sitä saa hävetä." Olisittepa nähneet mun sisäisen virnistyksen mummolle, mutta toki kivetin kasvoni. Voi että mua taas ärsytti! Kellään ei pitäis olla nokan koputusta mun lapsen nimen suhteen, oli se sitten Jorma tai Aslakki! Oh hoijaa. :-D Jotkut ihmiset on niin töksöjä! Mutta ei tarvii ihmetellä kun kattoo S:aa itseäänkin että mistä moinen töksöys kumpuaa sitten....

Myöhemmin päivällä pojan nukkuessa nostin S:n kanssa puheeksi viime viikkoisen riidan ja silloin puheeksi tulleen eron. Sanoin että aion alkaa hakemaan asuntoa, etten kykene asumaan enään hänen kanssaan täällä. Olen väsynyt, stressaantunut, vittuuntunut ja onneton. Olen kadottanut jo näiden parin vuoden aikana minäni! En ole enään se hauska höpöttäjä mikä joskus olin. Joskus nauroin ja väänsin vitsiä, paljon. Nykyään olen vain päätä aukova, vaativa ja tylsä avopuoliso. En saa S:lta sitä mitä parisuhteelta haluan. Enkä edes hae täydellisyyttä, haen vain ripautta onnellisuutta! Me ollaan S:n kanssa toistemme vastakohdat, eikä selkeästikään täydennetä toisiamme. :-( 

Seuraavaksi pitäisi tosissaan etsiä se kämppä ja osata muuttaa. Pitäisi kertoa äidille tilanteesta ja ottaa paskat niskaan. Pelkään sitä hetkeä kun S:n puolen perhe kuulee uutisesta ja mun puhelin tulee soimaan tauotta. Meillä on kuitenkin nimijuhlat vasta kesäkuun 2.pvä, joten en haluaisi sitä ennen kertoa omien vanhempieni lisäksi tästä erosta kenellekään. Nimijuhlat kun pidetään mun vanhemmillani ja sinne tulevat kaikki. En todellakaan halua että ihmiset kyselisivät tai tuomitsisivat meitä siellä! Yhh.. Niin vaikeaa niin vaikeaa..

Nyt kun olen sanonut tämän kaiken ääneen S:lle, epäilen teinkö oikein?! S:n koiranpentuilme alkaa säälittämään, tekisi melkein mieli pyörtää sanat takaisin, vaikka tiedän ettei se auta pidemmällä tähtäimellä. Samppahan ei kuitenkaan haluaisi erota. Hänen mielestään olen luovuttaja, joka ei anna hänelle tarpeeksi mahdollisuuksia muuttua! 

Vielä se itku tulee, mutta pidättelen. Yritän leikkiä aikuista ja vahvaa. Tuntuu että murrun hetkenä minä hyvänsä, mutta en tee sitä S:n silmien edessä.