Avautumisia

Olen ollut viime päivinä todella herkkä emotionaalisesti. Nyt on tapahtunut se kuuluisa itkuraivari, mikä kesti puoli päivää ja mistä eilettäin sain toipua kokonaisen päivän. Meinaan sitä hedaria ja silmien turvotusta ei meinannut saada millään lähtemään. Tosin se itkuraivari sai aikansa mun ja Lauran riidasta. Meidän piti lähteä L:n ja äidin kanssa kaupunkiin viettämään mukavaa päivää, kunnes L sai älyttömät kilarit mulle ja lähdin kotiin, ja kotoa mun kämpille. Onneksi L lähtee ens viikolla takaisin Aasiaan, eikä mulla ole sille enään mitään sanottavaa. Poistin sen jopa mun facebookista, olen saanut tarpeekseni. 

Olin surullinen ensinnäkin riidasta ja toisekseen siitä, että se "häätää" mut aina porukoiden luota pois. Sitten mua alko itkettämään se, että en saanut viettää vkonloppua mun koiran kanssa, koska se asuu porukoiden luona maalla. Tiedän, pienet asiat tuona päivänä saivat aivan uudet mittasuhteet, mutta olen kyllä tähän mennessä jo yrittänyt suhteuttaa sitä päivää. Laurasta en silti ole päässyt mihinkään muuhun tunnetilaan kun vihaan. Vaikka olen aina ajatellut, että katkeruus on pahasta, en voi silti olla katkeroitumatta Lauran suhteen... Tällä hetkellä olen todella katkeroitunut meidän sisarussuhteesta. Mulla ei ole kuitenkaan just nyt voimia tällaiseen, joten Laura ja tämä sotku hänen osaltansa jää leijumaan hamaan tulevaisuuteen. Ehkä se tajuaa joku kaunis päivä, mitä se on saanut aikaan, mutta en voi taata onko mulla silloin halua ja aikaa korjata enään näitä sen aikaansaannoksia.

Tulin perjantaina kotiin ja ollaan vietetty viikonloppua Sampan kanssa. Ei tämäkään viikonloppu silti ilman kärhämiä meidän osalta ole sujunut. Perjantaina se kyllä oli kovin ymmärtäväinen kun itkin ja vuodatin kyyneleitä, mutta tuntui että seuraavana päivänä se ihminen oli taas jossain.... muualla. Tai oikeastaan mua ärsyttää kuinka huomionkipeä siitä on tullut. Se haluaa jatkuvasti että mun pitäis paapoa sitä, mutta se ei itse tajua paapoa mua ja mun olotilaa. Mua vituttaa ettei se käsitä tätä OLOTILAA. Tänään se sentään tiskas kun olin oksentanut, mutta ei se lohduttanut mun oloa. Oltiin vaan hiljaa. 

En tiedä onko se vaan tää raskaana olo, mikä saa kaiken tuntumaan sietämättömältä? Stressaan niin monesta asiasta ilman parisuhde- & perhesotkujakin, että välillä tuntuu et seinät kaatuu niskaan. Mulla alkaa 6 viikon työharjoittelu, mikä sisältää yhteensä 40 h koulupäiviä, mitkä mun pitää KORVATA harjoittelussa! Enkä todellakaan tiedä miten ja missä välissä harjoittelun jälkeen jaksan tuon täyden viikon korvata. Olen niin pettynyt kouluunkin, että koulupäivätkin pitää tästä syksystä lähtien korvata, eihän siinä ole mitään helvetin järkeä?!! Toisekseen stressaan miten mun pää kestää tän painonnousun ja haluaisin kontrolloida sitä ihan hirveästi. Varasin just 19.11 klo 8.00 sokerirasitukseen ajan ja oon silloin rv 23+4. Mulla on siis tässä hyvin viikkoja aikaa syödä terveellisesti ja liikkua. Eli opetella jo valmiiks nää hyvät elämäntavat, eikä järkyttyä vasta sitten sen sokerirasituksen jälkeen ja mennä paniikkiin sitten.

Tää nyt oli taas tällanen avautuminen. Vituttaa suoraan sanottuna. Haluaisin vaan että asiat on hyvin ja että voisin nauttia tästä raskausajasta. Säikähdin jopa tänään ajatusta, kun mietin et kunpa tää raskausaika menis ihan super nopeasti. :-( Eihän mulla silleen hätää ole, enkä ole kovin huonosti voinut, mutta tää pullahtaminen hirvittää. Jospa tää nyt on taas sarjassamme näitä huonoja päiviä... Ainoa asia, mikä tänään on saanut ison hymyn huulille oli dopplerin vahvat jumpseet. Sykkeet oli 145-147. :-) Mun rakkaus.<3