Kohtaamisia

S lähetti yllättäen tekstiviestin, että voiko tulla äitinsä kanssa katsomaan Nuuttia. En voinut kieltää, enkä nyt haluakaan tietystikään. Onhan S:lla oikeus nähdä poikaansa ja toisinpäin. Ahdistihan se kuitenkin rinnassa... Se että näkee S:n ja hänen äitinsä tässä tilanteessa. Miten hänen äitinsä käyttäytyy, miten mun porukat, mitä S sanoo tai tekee..?

Kaikki piti yllä hieman teeskenneltyä iloa. Olin melko hiljaa suurimmaksi osaksi, mutta pidin myös pientä hymyä naamalla. Tuntui niin vaikealta. Tähän mennessä vaikeampia tilanteita. Onneksi siskoilla lensi juttua ja tottakai huomio oli Nuutissa koko ajan. Onneksi myös Nuutti jaksoi viihdyttää muita... S:n kanssa välteltiin toistemme katseita. Muutaman kerran ne kohtasivat, eikä siellä näkynyt mitään. Sen katse oli niin tyhjä. Ennen se on voinut olla sitä koiranpentumaista "ikävä" -katsetta. Pidättelin pahaa oloa sisällä kynsin ja hampain, olin päättänyt etten heittäydy mitenkään tunteelliseksi. Ja sitäpaitsi ne tunteet ovat mun ja S:n välisiä, joita en ala puimaan yleisesti. Me ollaan päädytty tähän tilanteeseen ja sille on syynsä!

Heidän tehdessä lähtöään olihan mun äidin sitten ihan PAKKO mainita, että no E muutta nyt Nuutin kanssa sitten sinne lähemmäs sua (viitaten S:n äitiin).S:n äidille tuli niin paha mieli, se alkoi nyyhkyttää ja mun äiti alkoi nieleskellä myös. Se oli se helvetillinen hetki jolloin ois tehny mieli läppästä mun äitiä!! Miksei äiti voinut olla ajattelematta omia tunteitansa?!?! Vittu että olin vihainen mielessäni. S sanoi pikaiset heippamoikat pojalle, veti tossut jalkaan ja häipyi autolle. S:n äiti nyyhkytteli vedet silmissä jotain "tulee niin ikävä..." Eikä mua itkettänyt. Pahalta tuntui kyllä, mutta itku ei vaan tuu vieläkään. 

Syyttelen mielessäni S:aa. Se tämän aiheutti ja se sitä ja tätä ja tota.. Se ei pyytänyt meitä kotiin, se ei halunnut keskustella ja selvittää meidän onglemiamme, S on ollut kuin poissa vaikka me ollaan oltu saman katon alla! Mun mieleen suorastaan tulvahtelee kaikki negatiiviset tapahtumat kun alan kelaileen meidän yhdessäoloa, ja sen jälkeen olen pian raivon vallassa. Sen jälkeen tiedän aina MIKSI minun oli tehtävä tämä. Mun ja Nuutin vuoksi. 

Silti epäröin välillä. Tekisi mieli itkeä, mutta pidättelen. Tekisi mieli romahtaa, vollottaa ja haistattaa pitkät paskat koko elämälle! Mitä helvettiä meille kävi?! Olen niin vihainen että meidän perhe-elämä meni vituiksi! Mitä minä tein väärin?! Vaadinko liikaa?? Mitä tein että asiat ovat nyt näin??? Mutta kunhan pääsen sinne omaan uuteen kotiini, siellä saan tuntea. Nuutin ollessa päiväunilla saan vaikka vollottaa kaksi tuntia putkeen ja kieriskellä itsesäälissä oman asuntoni lattioilla.... Täällä en halua näyttää olevani heikko, en kaipaa sääliä enkä asioiden puimista. Muilla on liikaa tunteita pelissä, ja erityisesti sympatiaa S:aa kohtaan. En kestä sitä. Haluan käsitellä tunteeni yksin..

Pari viikkoa vielä ja tämä kaikki on ohi. Muutto on suoritettu, tavarat aseteltu omaan kotiin.. Aion asettua, olla positiivinen ja odottaa hyvää tulevalta. Aion silti tuntea kaikki nämä paskatkin fiilikset. Aion päästää ne silloin pintaan ja vaan tuntea.. Onneksi mulla on vuosi aikaa sopeutua Nuutin kanssa elämiseen ennen koulun suorittamista loppuun. Mulla on aikaa nuolla näitä haavojani, parannella itseäni, ETSIÄ ITSENI JÄLLEEN!  Teen lupauksen itselleni paremmasta tulevasta. En tyydy ihan mihin vaan, en itseni enkä muiden suhteen. Annan Nuutille kaikkeni, kunhan mun vauvallani on hyvä olla niin se on tärkeintä. Nuutti ei tule näkemään yhtäkään huuto-itkuraivari-riitaa mun ja Sampan välillä...

Olen niin ylpeä ajoittain itsestäni, että onnistuin. Pistin Nuutin ykköseksi ja tein tämän maailman vaikeimman päätöksen, olin niin kiinni sairaassa suhteessamme... En ajattele liikoja mitä tuleva tuo. Toivon toki että Samppa heräisi omasta koomastaan ja alkaisi myös tuntea. Tekisi kaikkensa että olisi läsnä Nuutin elämässä ja oikea isä hänelle.

Aika näyttää.