Kolmas kerta toden sanoo?

Perustin tämän paikan itselleni henkireiäksi, kertoakseni niistä fiiliksistä mitä ei voi ääneen jokaiselle sanoa. Toivoen myös, että löydän vertaistukea niiltä naisilta jotka istuvat samassa veneessä. Aion pysytellä piilossa, mutta olen valmis pitämään blogia pystyssä niin pitkään kuin tuntuu siltä. Sen verran taustaa minusta, että olen onnellisesti avoliitossa vuotta vanhemman mieheni kanssa ja olen sairaanhoitaja opintojeni loppusuoralla.

weheartit.com

Havahduin vauvva-ajatukseen noin 10 kuukautta sitten, mutta mieheni ei lämmennyt ajatukselle. Päälle puolen vuoden kypsyttelyn jälkeen sain luvan jättää pillerit ja aloitimme yrityksen. Mikä onkin osoittautunut haasteellisemmaksi mitä luulimme. En toki ole koskaan ajatellut sen olevan itsestäänselvää! Mutta lähtökohdat olivat mielestäni potentiaaliset laittaa uusi elämä alulle: olemme suht nuoria ja sitä kautta teoriassa ainakin hedelmällisimmässä iässä(?), hyvä kuntoisia fyysisesti ja terveelliset elämäntavat omaavia (ei alkoa tai tupakointia), plus että omat kk kiertoni ovat olleet säännöllisiä koko ikäni. Pillereitä olen syönyt joskus teininä ja viitisen kuukautta ennen kuin päätimme aloittaa vauvvantekohommat. 

justlittlethings.net

Elän taas niitä kuukauden kriittisimpiä päiviä enkä malttaisi odottaa. En ole viimeisessä kahdessa kierrossa enään harrastanut ovistikuttelua. Pillereiden jälkeisenä kuukautena tikuttelin, mutta en bongannut ovulaatiota. Tosin luulen sen johtuneen vielä pillereiden vaikutuksesta, yhdistelmäpillerit kun estävät ovulaation tapahtumisen. Pistin siis ekan kierron epäonnistumisen pillereiden lopettamisen piikkiin. Toisessa kierrossa yrityskerrat jäivät ehkä turhan harvaan muista kiireistä johtuen ja nyt on ensimmäinen ns. kunnollinen yrityskierto takana. Joten toiveet ovat korkealla, ja pelkään tipahtavani kovaa ja korkealta. Malttamattomana tein testin tänään, kahta päivää ennen oletettua menkkojen alkamispäivää ja negahan sieltä tuli. Ei mitään selkeää viivaa ainakaan, joten saa luvan olla negatiivinen. Joten nyt odotan kiltisti sunnuntaita, eli varsinaista testipäivää. Oireitahan (vihlovat alavatsakivut, toispuoleinen alavatsajomotus..) on toki ollut joka lähtöön vaikka ajatusta on pyrkinyt hylkimään mielestä. Testauksenkin tein mieheltä salassa, se pettymys on jotenkin siedettävämpää yksin. Eikä aiheesta haluta hänen kuulleen sitten niin paljon vouhottaakkaan. 

justlittlethings.net

Olen  kuitenkin alkanut epäilemään oman kehoni kyvykkyyttä raskautua jo näinkin lyhyen ajan jälkeen. Onko minussa jotain vikaa? Ja jos on, niin pelottaa edes ajatella syitä. Varsinkin kun on jo koulutuksenkin pohjalta tietoinen monista mahdollisista syistä. En haluaisi olla se ihminen lääkärin vastaanotolla selvittämässä niitä, maailmankaikkeuden henkilökohtaisimpia asioita. Yritän kieltää vielä sen mahdollisuuden joutua sinne. Vaikka en pelkää lääkäreitä, niin kaipa silti pelkään jotain siinä. Heikkouden tuntemusta, paljastusta. Kehoni ei toimi niinkuin luonto on sen määrännyt? Ehkä tämä kaiken kyseenalaistaminen aiheeseen liittyen on normaalia? 

Olen oppinut asioita kärsivällisyydestä, siitä että on elettävä päivä kerrallaan. Ei voi hyppiä ovulaatiosta testauspäivään, vaan elää kierto kerrallaan. Parhaimmassa tapauksessa pyrkiä unohtamaan koko kierto ja mennä fiilispohjalta. Eikä tästä nyt vielä ainakaan ole onneksi mitään pakkopullaa tullut välillemme, että hampaat irvessä tekisimme jotain mitä on tehtävä maailmaan. Ei ei... Vaikka välillä minulla on huonoja päiviä, epäuskoa, kyyneleitä, niin se toinen haluaa lohduttaa ja ymmärtää. <3