Oon vähän sellaisessa "tienhaarassa" tän blogin suhteen. Toisaalta ei kiinnostaisi jatkaa kun tekstit tuntuvat toistavan itseään, enkä ole vielä päätynyt mihinkään ratkaisuun. Alan olemaan jotenkin voimaton henkisesti Sampan suhteen, mutta yritän iloita joka päivä Nuutista. Oon myös alkanut karistamaan mammakiloja hiomalla ruokavaliota ja vaunulenkkeilemällä. Sekin on hiukan kohottanut mielialaa kun tietää että vihdoin toimii tämän pehmeän olomuotonsa eteen. :-D
Kuten viime viestissä mainitsinkin, meillä ei ole Sampan kanssa mennyt sen kummemmin kuin aiemminkaan. Tällä hetkellä odotan lähestyviä nimijuhlia mitkä pidetään 2.6. Haluan vaan saada ne pidetyksi meidän osalta. TAAS kerran kuvittelin, että nekin juhlat olisivat meille molemmille tärkeät, ja että se tulisi olemaan ihana juhla pojan kunniaksi. Samppahan ei olisi siis halunnut koko juhlia, mutta mun äitini sanoi sille että ne järjestetään halusi se tai ei!
Viimeksi kun kotiuduttiin N:n kanssa, niin meidän eka päivä S:n kanssa meni oikein hyvin. Huomasin sen jälkeen, että joka kerta kun kotiudutaan mun vanhempien luota niin S on todella mielin kielin. Mutta seuraavana päivänä ollaan jo hyvää vauhtia menossa väärään suuntaan. Minä tietysti aina kotiin mennessä olen niin onnessani kun S lepertelee mulle kuinka hänen on aika ryhdistäytyä ja plaplapla. Kaiken lisäksi tuolloin kun koen että hän huomioi mua, kuuntelee mitä mulla on sanottavana ja pyytelee typerää aiempaa käytöstään anteeksi, minä hellyn. Tästä seuraa se, että S nukkuu myös sängyssä ensimmäisen yön kun ollaan kotona ja "ottaa" haluamansa. Eli haluaa harrastaa seksiä. Olen tähän jo muutaman kerran ollut suostuvainen, ja jälkeen mulla on ollut vaan käytetty olo!
S ei ole muuttanut mitään itsessään! Se on tosiaan nykyään linnottautunut sohvalle asumaan, ja pitää siis tiukasti yöunistaan. Eikä siinä mitään, hyväksyn toki että hän nukkuu yönsä, mutta aamulla sentään voisi herätä ihmisten aikoihin! Kaiken lisäksi S tekee nykyään suurimmaksi osaksi iltavuoroa ja sillä on usein vapaapäiviäkin viikolla, mutta se herääminen kun vaan on niin vaikeeta. Me noustaan pojan kanssa 8.30-9.30 välillä aamulla, jolloin olen imettänyt, vaihtanut vaipat ja päivävaatteet pojalle. Tämän jälkeen musta tuntuisi kivalta (enemmän kuin kivalta!) jos S kehtaisi reippaasti nousta ylös viihdyttämään poikaa, jotta minä saisin istahtaa ja juoda aamukahvini rauhassa. Tai käydä suihkussa ja vessassa! Mutta eeeeei. S nousee kyllä, mutta taistelun kanssa. Joka ikinen aamu sille saa vouhkata että "VOISITKO nousta nyt ylös, kello on jo 10?!?" Ja saan usein vastauksesti vänkäystä siitä kuinka ei hän vielä haluaisi nousta! Siis joo, minähän se haluaisinkin nousta aamulla ja herätä vähintäänkin sen 4 kertaa yössä imettämään.
Tuosta heräämisasiasta on kyllä noussut viime aikoina erityinen riitakapula. Mua suorastaan vituttaa ja inhottaa S:n välinpitämätön käytös. Aamulla ensimmäisenä kun nään sen vaan lojumassa olkkarin sohvalla kuorsaten, tunnen järjetöntä inhotusta! Laiska ukko, ei jaksa muuta tehdä kuin syödä ja nukkua! Nyt loppu ajasta en jaksanut edes yrittää herättää S:aa aamuisin, tein aamutoimiani poika toisessa kainalossa ja välillä sitterissä viihdyttäen häntä samalla. S kuorsasi puolille päivin. Oi tätä perhe-elämän ihanuutta jossa kaksi vanhempaa jakaa vastuuta!
Toisekseen kun S saa silmänsä auki, niin eipä tuo ole jaksanut kauaa kotona keikkua. Myös tämä viime aikainen autohankinta on työllistänyt kaiken S:n vapaa-ajan, autossa kun on ollut ihan helvetisti fiksattavaa. Sen korjaamiseen on uponnut ilmeisesti niin paljon rahaa, ettei S halua edes lähteä mun kanssa ruokakauppaan enää, vaan oon käynyt vauva kainalossa siellä ruokakaupassakin omista vähistä rahoistani!
Sanoin S:lle tänne vanhemmilleni lähtiessä, kuinka musta tuntuu että ollaan Nuutin kanssa sille vaan riesa, mitä se ei jaksa kotona kattella. S sanoi mulle, että ei poika ole se riesa vaan minä (siis viittasi muhun!). Ei kuulemma jaksa mua kun vaadin siltä koko ajan jotain. Öö ensinnäkin vaadin sitä heräämään aamulla kun mekin herätään, vaadin sitä täyttämään ja tyhjentämään astainpesukonetta, vaadin ripustamaan pyykkiä, vaadin viemään lehtikassin eteisestä roskikseen.... Kaikkea tätä kun en itse joka kerta vauvan hoitamiselta ehdi! Ai niin, vaihtoihan S pojalle vaipan kerran kotona ollessa vapaaehtoisesti ja sen jälkeen mun siivottavana oli niskakakat kun vaippa oli niin huonosti ja löysästi aseteltu.
Sanoin S:lle myös kuinka haluaisin vaan että me nautittaisiin tästä vauva-ajasta yhdessä, niin sain vastauksesti "Ettei se käsitä mitä nauttimista tässä vauva-ajassa on?!" Niinpä niin.
S tuntuu olevan toivoton tapaus. Ja jotenkin me ollaan jo niin pitkällä tässä epätoivon suossa ettei osata sieltä pois. Tai S ei halua edes yrittää... Se on taantunut jo niin lapselliselle ja välinpitämättömälle tasolle ettei auta vaikka mitä sille yrittäisin sanoa.
Olen ihan totaalisen väsynyt vaan. Kaikkeen. Onneksi saadaan taas hetki olla täällä vanhemmilla. Mulla on ensi viikon keskiviikkona viimeinen tentti tehtävänä johon pitäisi saada aikaiseksi myös lukea. Haastavaa siitä kyllä tekee tuo lapsi joka ottaa tunnin tirsoja silloin tällöin.. Mutta tätäpä se yksinhuoltajankin arki olisi! Eipä se S mua auttaisi kotona vauvan hoidossa nytkään että saisin tenttiin luettua..
En lue blogeja. En koskaan. Ja nyt kun hain raskausviikko-hakusanalla jotain vauvahömppää niin tämä blogi osui silmiini. Ja voi luoja. Teksti on aivan kuin minun elämästäni neljä vuotta sitten. Oksettaa, tärisyttää, itkettää. Sitä ei tajunnutkaan minkälaisessa sonnassa eli vuodet. Mun tekis mieli tulla repimään sut väkisin sieltä ja saisitte alkaa pojan kanssa elää! Mulla kesti kaks vuotta, ennen kuin aloin edes käsitellä koko paskaa suhdetta, sillä olin erotilanteessa vain niin onnellinen, kun pääsin lopulta kaikesta paskasta ja paskasta miehestä. Minun ei tarvinnut enää elää yksinhuoltajana parisuhteessa lapsen isän kanssa, vaan sain vihdoin ihmisten silmissä oikeuden olla yksinhuoltaja. En puhunut juuri kenellekään tilanteesta, siis siitä ettei miestä edes uskaltanut jättää kaksin lapsen kanssa. En tiedä kuinka kestin niin kauan. Lisäksi myös opiskelin samanaikaisesti niin kuin sinäkin. Erosta on aikaa reilu kaksi vuotta ja en ole koskaan ollut näin onnellinen. Olisi niin paljon sanottavaa, kannustettavaa, haluaisin lähettää lämpimiä halauksia mutta toisaalta pääni lyö nyt aivan tyhjää. Joku on kirjoittanut minun elämääni. Elämää, jota salailin aivan liian pitkään.
VastaaPoistaÄlä lopeta kirjottamista :(
VastaaPoistaEi sun tarvi jaksaa tollasta käytöstä, en ymmärrä miteen kukaan voi puolustella tuommoista miestä!
Eikä sillä oo väliä toistaako blogi välillä itseään, sellasta se elämä on, välillä junnataan jossain kohtaa ja pian taas toisessa, sellaista se on meillä lukijoillakin, itse ainakin jaksan mielenkiinnolla lukea silti :) Ja saahan tästä sitä vertaistukea, koska onhan noi miehet välillä vähän kelvottomia otuksia! :D
Kuulostaa kyllä pahalta. Olisiko sinulla mitään mahdollisuutta irtautua tuosta tilanteesta aivan kokonaan ja mahdollisimman pian? Kuten joku jo sanoi, ei tuollaista tarvitse jaksaa, kun toinen ei selvästi halua muuttua mihinkään suuntaan. Kyllä tuohon väsyisi kuka tahansa.
VastaaPoistaP.S. Pahoittelut, että pahoitit mielesi edellisestä kirjoituksestani. Ei ollut tarkoitus. Pidä lippu korkealla ja yritä saada kunnolla elämästä kiinni! Olette sen poikasi kanssa ansainneet.
Minusta tuo, että olette liian pitkällä epätoivon suossa on tosi hyvä vertaus. En usko, että omin avuin löydätte pois. Olen aika varma, että vaihtoehdot ovat joko hakea ulkopuolista apua tai sitten vain jätät sen koko suon taaksesi ja muutat vauvan kanssa pois. Sinun sanomisillasi tuskin on mitään painoa, koska Samppa on todennäköisesti näkee tilanteen vain niin, että aina se nainen nalkuttaa, turha sitä on kuunnella. Odottelemaan ei kannata jäädä, rikot siinä vain itseäsi.
VastaaPoistaTuo vaippahomma on muuten aika tyypillinen. Eihän sitä harjoittelematta tiedä kuinka kireälle se pitäisi laittaa, joten siinä mielessä virhe on aika ymmärrettävä. Siinä kohtaa vain pitäisi koettaa pitää suuta kiinni, koska isä herkästi toteaa, ettei kannata edes yrittää, jos kaikesta tulee sanomista. Kokemusta löytyy tästä ihan riittävästi.
Komppaan Mamia: Älä lopeta kirjoittamista. Sellaista se elämä tosiaan on, että välillä junnataan ja joskus sitten taas liikahdetaan eteenpäin.
Toi kuullostaa kyllä niin kamalalta. Elää yksinhuoltajana kelvottomassa parisuhteessa.. :(
VastaaPoistaJa älä lopeta kirjoittamista, koska ainakin ensimmäisen kommentin perusteella, sun on mahdollista saada hyvää vertaistukea täältä :)
Koita jaksaa.
Mä niin toivon, että sä jättäisit S:n :( helppohan se on näin täältä kaukaa sanoa, vaikeetahan se on erota, mutta mä oon vaan vakuuttunut siitä, että se olisi teille parhaaksi. Samanlaisessa tilanteessa olevia on muitakin, oon kertonut että olin itsekin, ja kyllä sitä oikeesti pärjää, ja jopa paremminkin.
VastaaPoistaNoh, taas toivotan ne voima-toivotukset ja onnea kokeeseen :) ja tietysti toivon, että jatkat blogia! <3
Olen tän ehkä jo jossain kommentissa sanonut, mutta omat vanhempani olivat yhdessä "lapsien takia" 10 vuotta ja äitini ei uskaltanut koskaan kunnolla erota, ei uskonut pärjäävänsä yksin meidän kaikkien kanssa.
VastaaPoistaMutta sitten se lopullinen eron päivä koitti ja se oli mun elämäni jollain tapaa onnellisin ja huojentavin päivä. Oon ollu niiin onnellinen siitä asti, mulla on edelleen molemmat vanhemmat ja tapaan kumpaakin, mutta yhdessä ne ei luojankiitos ole! Ja mun äiti vasta onnellinen onkin, sen elämä alkoi vasta eron myötä :)
Se vaatii hirveesti rohkeutta ja voimia, mutta yleensä lopputulos on sen arvoinen :)