tiistai 28. kesäkuuta 2016

Rv 37+5

Kävin eilen laittamassa pään kuntoon, eli hiukset saivat kahden kuukauden takaa taas fressimmän ilmeen! Ihanaa! Meillä on monen vuoden takainen asiakassuhde kampaajani kanssa, ja on lähes koomista kuinka "avoin" voi olla käytännössä tuntemattomalle ihmiselle. Mitä nyt kuukauden-parin välein muutaman tunnin jutustelulla voi toisesta todella tietää? Ainakin jonkinlainen mielikuva on, ja arkojakin asioita on jaettu. Tuntuisi todella vaikealta luopua siitä luottokampaajasta minkä kanssa kemiat kohtaa, hassua! 

Eilettäin N meni myös S:n äidille hoitoon siksi aikaa kun hoitelin asioita kaupungilla. S meni sitten hieman myöhemmin katsomaan poikaa ja oli paikalla kun kurvasin asioideni jälkeen suoraan kahvipöytään. Kampaajani on tietoinen mun ja S:n historiasta karkeasti, hänellä kun sattuu itsellään olevan hieman samantapainen historia kanssani mitä tulee parisuhdeasioihin. Kampaajaa tietysti huvitti kun tullaan kumminkin niin hyvin toimeen nykyään S:n kanssa, että saatan tosiaan siellä kahvipöydässäkin istahtaa senkin kanssa, eikä siinä ole nykyään enää mitään ihmeellistä. No toki tietäähän hän, ettei se työttä ole tullut, ajatustyöttä. Ja tietää hän myös ettei ne kaikki tunteet S:aa kohtaan ole täysin kuolleet, tuskin kenenkään kohdalla joka jotain ihmistä on rakastanut tosissaan. Kampaaja kysyikin yllättäen voisinko antaa S:lle vielä anteeksi, jos hän sitä pyytäisi. Vastasin lähes viiveettä kyllä. Se vaan tuli jostain takaraivosta, hetkeäkään miettimättä. Mutta kampaaja ymmärsi tämän, paremmin kuin hyvin.

Vaikka mulla ja S:lla on järjetön vuoristoratahistoria tunnesaralla, oon aina rakastanut sitä intohimoisesti ja palavasti, mutta myös tuntenut järjetöntä vihaa. Eli suhteemme oli todella viha-rakkausmainen. En ole kenenkään kanssa tuntenut samoin, eikä kukaan ole saanut mussa tuntumaan sitä samaa kihelmöintiä ensi kosketukselta. Saatikka sellaista ärsytystä kun jossain riidan vallassa! Oltiin myös nuoria ja temperamenttisia aikoinaan, onhan tuosta hieman kasvanut. Nykyään S:n kosketuksesta on aikaa se kolme vuotta, enkä oikeastaan osaa tarkalleen ottaen sanoa kuinka paljon hän on muuttunut itse tässä ajassa. Kuinkahan paljon hän on miettinyt mua, meitä? Mitä olisi voinut tapahtua jos oltais annettu toisillemme aikaa? Näitä asioita olen itse miettinyt. 

Eilen kahvipöytään istuessa kainostelin hieman vauvamasuni kanssa, mietin mitähän S mahtaa ajatella. Siinä se istui mua viistosti vastapäätä ja katseli, sillä oli se ilme ja katse. Se oli ajellut päänsä kaljuksi, mitä jopa N ihmetteli mulle kohteliaasti jälkeenpäin: "Miksi isillä ei oo hiuksia? N tahtoo myös kaljupään." Niin. Niin äitikin tahtoisi jos vaan saisi... Tuota kaljua päätä on tullut siliteltyä ja sanottua maailman ihanimmaksi kaljuksi pääksi. Se oli kuin suoraa kiusausta ajella kesätukasta kaljupää. Ja se ilme, vieno hymy, isot siniset loistavat silmät joiden silmäkulmissa oli se tuttu pilke. Miksi ihmeessä S kiusasi mua. Sen ajatukset on yksi suuri mysteeri, oisin voinut antaa sillä hetkellä paljon niistä ajatuksista. Kysyin mitä S:lle kuuluu, johon hän hörähti kuin yllättyen kysymyksestä, eikä voinut pidätellä enää hymyään, mutta vastasi mulle lyhyesti vaan, että hyvää kuuluu.  Yllättäen N illalla nukkumaan mennessä kysyi multa, että "äiti rakastatko isiä?", josta yllätyin ihan hirveästi, eihän se ole ikinä moisia kysellyt! Vastasin neutraalisti, että toki rakastan, johon N vastasi kihertäen, että isi rakastaa vain Nuuttia. Ehkä S on käynyt jonkin sortin rakkauskeskestelua salaa selkäni takana N:n kanssa aiemmin. Monesti isin luona keskustellut asiat tulevat sinä iltana ikäänkuin pinnalle kun N on käynyt tapaamassa isiä. Olin vaan yllättynyt...

Toisekseen musta tuntuu että ilman tätä tulevaa lasta mulla ja S:lla ois voinut ollakkin vielä mahdollisuus. Soittihan hän mulle sen epämääräisen puhelunkin viime syksynä, josta olisin voinut salamana juosta hänen syliinsä. Mutta tiesin mitä menetän kun tein päätökseni. En kuvitellut sen päätöksen jälkeen enää hetkeäkään, että S hyväksyisi tätä lasta ikinä omakseen. Joten tavallaan kuolletin ajatukseni S:sta ja kaikista muistakin sen jälkeen kun päätin pitää tämän lapsen. Tein vaan niinkun mun sydän sanoin, ja otan vastaan mitä annetaan. Eiköhän se elämä ohjaa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heiss, jätähän ajatuksesi tähän ja vastailen heti kun ehdin! :o)