Tänään on ollut eka kuumeeton päivä. Olo on nuutunut ja väsähtänyt, mutta parempaan päin. En ole kuullut Sampasta mitään..
Tänään käytiin Nuutin kanssa ruokakaupassa ja sekin tuntui jo ponnistukselta. Ulkona oli kylmä ja mua vaan ketutti kaikki. Kurkku on vielä kipee ja se ihmeen patti kaulassa. Nuutti on tosin aivan ihana touhuilija eikä osoita onneksi merkkejä siitä että sairastuisi tähän samaan tautiin. Mamma ei vaan meinaa jaksaa pysyä perässä kun N haluis ryömiä joka paikkaan ja pistää kaiken suuhunsa.
Tänään on ollut jotenkin erityisen yksinäinen olo. Ihan kuin mut ois "hylätty". Taas iskee päin näköä se ajatus, että halusin sen perheen, en yksinhuoltajuutta.Mistähän mua rangaistaan? Kukaan ei hoida kun sairastan, ei tee mun puolestani asioita, ei hoida Nuuttia kun tarvitsisin auttavaa kättä.. Ihan hirveetä paskaa oikeesti. Mua on viime päivinä väsyttäny ihan maan perkeleesti, olen voinut huonosti, olen itkenyt paljon, olen katsonut peilistä näitä mun silmäpusseja ja säälittävää olomuotoani. Oon tuntenut olevani niin yksin kuin vaan voi olla. Se on vaan kuitenkin niin eri asia juosta N:n perässä koko ajan ja saada siitä seuraa, kun että ois se oma rakas jota välillä halailla ja illalla käpertyä sen kainaloon sohvalle. Kyllä te tajuutte...
Mulla ei kuitenkaan ole Alisan lisäksi täällä paikkakunnalla kavereita. Itseasiassa Alisan kanssakin on ollut viime aikoina vähän riidantynkää. Se on ilmeisesti tekemässä myös eroa miehestään (joka on muuten ihan kunnollinen sellainen), ja kun menin puolustamaan miestä niin olinkin "huono kaveri". Sanoin vaan puhtaasti oman mielipiteeni, mulla kun ei oo tapana mielistellä. Jos nainen ei osaa arvostaa hyvää ja huolehtivaa miestään niin shame on you!
Oon viime aikoina turvautunut liikaa lohtusukaalevyyn. Voin sanoo että alkaa näkyyn vyötäröllä, tai millähän vyötäröllä.... Oo koko vyötäröä olemassakaan vielä! Tänään mua on erityisesti myös suruttanut imetyksen loppuminen. Yritin vielä epätoivoissani jostain syystä pumppailla rintoja illalla eikä sieltä herunut kuin muutamia kymmeniä millejä. Varmasti kaikkeen tähän vaikuttavat myös juuri meneillään olevan menkat, tunteet ovat todella pinnassa. Se imetys jotenkin kirpaisee just nyt kans niin pahasti, ihan kuin oisin menettänyt jotain Nuutista vaikka ei kai se ihan niin oo.. Se kun haluaa hereillä ollessaan niin paljon vaan touhuta eikä ikinä rauhoitu mun syliin, niin se "läheisyys" on kadonnut johonkin mitä imettäessä oli. Sniif. Ehkä tää tästä..
Voi muru <3! Synkkä syksy ja synkät ajatukset :( voimia ja haleja!
VastaaPoistaImetyksen loppuminen on ollu mullekin rankka paikka, ehkä ekalla kerralla enempi, toisella kerralla tiesin jo mitä odottaa ja olin jo valmistautunut...mutta toi läheisyyden vähentyminen on ihan totta! Mutta mä oon huomannut sen, että nykyään J pystyy jo ite ilmaisemaan koska haluaa syliin, ja sehän on taas ihanaa! Eli vaikka se "ruokintaläheisyys" häviää, niin tilalle tulee lapsen halusta lähtöisin olevaa läheisyyttä :)! J:sta ainakin huomaa, että kun on istuttu paljon rattaissa/autossa/syöttötuolissa, niin lattialla ryömii helposti syliin.
Ja kuule, nyt kun sulla ei ole miestä, niin pystyt olemaan täysillä äiti Nuutille :) voin kertoa ja hävetä itse, että kun se ihastus tulee, niin ajatukset pyörii silloin ihan jossain muualla kuin vauvassa :) Että jos yhden hyvän puolen voin keksiä, niin sen :) Näin syksyllä on kyllä karmeeta istua yksin sohvalla tv:n ääressä iltaisin, mutta kyllä senkin aika tulee, kun siinä vieressä on toinen :)
Ja vaikka en oo sua nähnytkään, mutta kuule, sä oot nuori ja palaudut raskaudesta ihan taatusti paremmin kuin tällanen yli 3kymppinen! :D Ei puhettakaan, että mahtuisin vanhoihin farkkuihin, takeista saan kiinni vaan yhden ja rintsikkavarastokin on pitänyt uusia. Maha roikkuu, mutta toisaalta, niin se on roikkunut jo vuosia.
Tsemppihaleja ihana <3!
Kieltämättä tuo pimeys ja kylmyys vaikuttavat mielialaankin! Jotenkin en ole aiemmin ehtinyt vuodenaikojen vaikuttaa siihen, mutta nyt on niin paljon aikaa ajatella että ikkunastakin tulee katseltua useamman kerran päivässä ulos.
PoistaImetys... Välillä tuntuu että niin pirullinen sekin asia. Ensin se ei meinannut ottaa onnistuakseen, sitten onnistuin kuin onnistuinkin ja sitten tuntui tosi pahalta luopua siitä. :( Mutta kaipa tää imetys-alakulo johtuu pitkälti siitä Nuutin tuomasta läheisyydestä juurikin, tässä eletään taas jotain uutta kautta ja N kasvaa isommaksi pojaksi.. Tällä hetkellä se on oppinut ton ryömimisen, joten hereillä ollessa se ei pysy ikinä aloillaan vaan haluaa tutkia koko ajan jotain. :D Syliin otettaessa se vaan rimpuilee niin kauan että pääsee lattialle ryömimään. :D
Ja toi on hieno pointti, kun ei oo miestä niin oon ainakin 100% äiti N:lle. Ja tässä vaiheessa hyvä niin. Mutta en tiedä oonko viime aikoina kaivannut niinkään mitään uusia ihastuksia, vaan edelleen pyörittelen Samppaa mielessä ja sitä mitä meillä sen kanssa olisi voinut olla. En tiedä miten ja milloin tästäkin pääsee yli! Yritän elää päivä kerrallaan vaikka välillä se tuntuu mahdottomuudelta.
Ja tuo raskaudesta palautuminen.. öööh :D Varmaan palaudunkin (ja jokainen meistä) jos vähän näkee vaivaa sen eteen. Näin minä luulen ;) Mutta sen lisäksi että vatsa röllöttää täälläkin, niin mitenhän tuota alakertaa saa jumpattua entiseen? Ei varmaan mitenkään, tuntuu nimittäin ettei tampoonikaan pysy siellä herran jestas! :D Silti välttelen ajatusta löystymisestä ja ostin silti uuden tampax-paketin! :D Hahah..
Kiitos kommentista taas, ja itse olet <3!!
Sulla on varmasti syytä siihen, että tuntuu pahalle, mutta yritä miettiä niin, että ainakin osa pahasta olosta johtuu varmasti hormoneista.
VastaaPoistaMulla on ollut (epäonnistuneiden) imetysten loppumetreillä ihan kamala olo. Kroppa ja aivot yrittää kai jotenkin päästä taas yhteistyöhön ja siihen kun vielä puskee menkat, niin on kyllä maailmanlopun fiilikset. Muutenkin raskaus teettää niin paljon muutoksia, että vasta vuoden päästä synnytyksestä uskaltaa alkaa uskoa olevansa oikeasti oma itsensä. Yritä suhtautua niin, että p*skaa sataa, mutta tää loppuu pian.
S taas tuntuu olevan ihan oma itsensä jo nyt. Olen pahoillani teidän puolesta, mut hyvä että jaksoit odottaa ja ette palanneet yhteen. Selvästikään S ei jaksanut esittää kilttiä ja parannuksen tehnyttä riittävän kauaa ja nyt sillä on taas nollatilanne edessä. Josko se vielä tajuaa, että sen on oikeesti muututtava jos haluaa teidät takas? Tai sit sä löydät paremman, sillävälin kun se räpiköi itsekeskeisyytensä kanssa.
Voimia sulle, Elisabeth.
:)
Hormoneilla on varmasti osansa asiaan, no doubt!
PoistaEn tiedä kuinka kauan sinä imetit, mutta oma imetystaipaleeni (5kk täysimetystä ja 1,5kk osittaista päälle) oli ihan hieno suoritus. En tiedä miksi olen saanut sen "imetys-masiksen" nyt kun se on loppu? :D Onko se tosiaan siitä kun vauva ei olekaan enää siinä lähellä tämän tästä? Ehkä. Todennäköisesti.
Paskaa sataa, mutta toivoa on että se loppuu joskus. Ja tiedostan todella etten ole vielä se oma itseni joka olin ennen raskautta. Sitä odotellessa..
En jaksa edes ajatella nyt mitä S:n mielessä pyörii. Oon vieläkin niin vihainen tapahtuneesta.. Mutta en usko sen muutokseen juurikaan. :/
Kiitos kommentista <3
Hei sinä rakas ihminen siellä! Mun täytyi tehdä itselleni tunnus vain, jotta pääsisin kommentoimaan sinulle.
VastaaPoistaEn tunne sinua, mutta olen lukenut blogiasi jo pitkään ja halusin vain kertoa sinulle kuinka hieno ja rakastettava ihminen oletkaan! Vaikka olo on ajoittain huono ja väsymyksen tunne raastava, eikä apua saa kun sitä niin kipeästi tarvitsisi, niin olet selviytynyt hienosti. Olet voittaja todennäköisesti kaikkien meidän lukijoidesi silmissä. On hyvin kurjaa, että et saanut sellaista perhettä lapsellesi kuin toivoit, mutta ymmärräthän että näin on itsesi parhaaksi, sekä myös Nuutin. Et olisi pystynyt jatkamaan siinä parisuhteessa enää mitenkään ja mitä pettymyksiä Nuuttikin olisi kokenut isompana Sampan suhteen, niin kuin sinäkin olet joutunut pettymään kerta toisensa jälkeen hänen toimintaansa ja tekemisiinsä. Nyt ahdistaa ja olo on yksinäinen, se on kurjaakin kurjempaa kun ei ole ketään kunnon juttukaveria, sitä omaa miestä vieressä, tukemassa ja auttamassa arjessa ja katsomassa kuinka tuo pieni palleroinen kasvaa ja oppii kaikkea, näyttää rakkautensa ja iloisuudellaan kiitollisuutensa siitä, että häntä rakastetaan. Samppa ei saa kokea tuota ja hän ei ymmärrä mitä on menettänyt tai menettämässä.
Yksinhuoltajana on raskasta, niin raskasta että välillä voisi vain itkeä itkun perään ja rutistaa tyynyä niin lujaa kuin jaksaa sekä käpertyä sängylle tai sohvalle itkien itsensä uneen. Sitten on niitä hyviä aikoja, iloisia hetkiä jolloin se rakas pieni ihminen osoittaa rakkautensa ja katsoo sinua kesken leikkien lattialta silmillään varmistaakseen, oletko vielä siinä lähellä, hänen turvanaan vaikka hän ei ole sylissäsi, hymyilee ja odottaa vastaatko hänen hymyynsä. Niin pieni rakastaa vaikka haluaakin kokea uutta ja innostavaa, olla pienen välimatkan päässä sinusta, mutta kaivaten silti sinua.
Olet hyvin ihana ihminen, sanot asiat niin kuin ne ovat, niitä kaunistelematta ja tunteitasi säästelemättä. Kyllä te pärjäätte Nuutin kanssa, olet paras mahdollinen äiti jonka Nuutti voisi ikinä saada. Osaat ajatella itsesi ja lapsesi parasta, etkä tyytyä yhtään sen vähempään kuin mitä ansaitset. Näin sen kuuluukin olla, nyt ja aina. Vielä kohdallesi sattuu sinun arvoisesi Mies, joka rakastaa sinua sekä Nuuttia ja laittaa teidät aina etusijalle elämässään, niin kuin sinä laitat nyt Nuutin.
Paljon voimahaleja ja rutistuksia, kyllä sinä pystyt mihin vaan ja selätät esteet! Olet niin sitkeä neiti ettet itse taida tietääkkään. Ja munaa sinusta löytyy enemmän kuin monesta miehestä yhteensä! Jatka samaan malliin vaan, kyllä ne päivät piristyvät taas <3
Oh, olen hiukan sanaton! Iso KIITOS sinulle viestistä!<3 Tällaisina kausina kun elämä on hyvin musta-valkoista, sinunlaistesi ihmisten voimauttavat kommentit ovat kirjaimellisesti sitä!
PoistaOn aina mielenkiintoista lukea minkälaisen kuvan olen onnistunut teille lukijoille itsestäni antamaan, sillä toki pyrin totuudenmukaisuuteen. Anonyyminä on helppoa olla se "oma itsensä", kirjoittaa kaikki se huono olo sellaisena kuin se on. Kukaan ei tuomitse ainakaan naamani perusteella, ainoastaan sitten niiden tekojen ja sanojen.. Mutta vähäisenlaisesti olen saanut ns. negatiivista kommenttia.. Ainakaan moni ei sitten vaivaudu niitä kommentiksi saakka pukemaan. ;)
Yksinhuoltajana on raskasta. Ehkä tiedät itsekin? Ainakin pystyt hyvin kuvittelemaan. Nämä ajat on ilmeisesti vain "pakko" elää ja kokea. Ehkä jauhan näistä tunteista yli talven, ehkä kevätaurinko saa sen hymyn sitten taas esiin ja enemmän lämpöä rintakehään? Toivossa on hyvä elää, sillä sitä en ole vielä heittänyt menemään.. Mutta nyt elän jotenkin todella haastavia ja vaikeitakin aikoja elämässä. :/ Tämä blogi on todella terapeuttinen paikka minulle, ja suuri työkalu tässä elämäntilanteessa.
Halaus sinulle!
<3 koeta jaksaa vielä vähän aikaa, saat varmasti vielä elää onnelista elämää!
VastaaPoista<3
Poista