Yllä ensimmäinen testi kp35 ja alempana tän aamuinen testi kp37.

Noniin, kuten nähdä saattaa, viiva on tainnut vahvistua... Ennen N:a oisin jo hullunlailla googlannut hcg-hormonin noususta ja laskusta ja minkä värinen viivan kuuluisi olla. Noh, siinä mielessä olen aika stressivapaa odottava äiti. :D En tiedä miksi kaikki on aina niin paniikinomaista ekassa raskaudessa?? Oireista sen verran, että eilettäin esiityi lievää kuvotusta ja ruokahaluttomuutta. Rinnat on kummalliset, ei varsinaisesti kipeät mutta vihlovat ja tuntuu epämukavalta koskea niitä. Alavatsalla samat nippailut, paineentunne, mutta ei kipuja. Mun aknemainen iho poskilla on myös hävinnyt, kun yleensä menkkojen aikaan naama räjähtää suorastaan käsiin.

Kaiken huippuna ette ehkä usko  (enkä meinaa uskoa itsekään) mutta mies ei missään vaiheessa ole tullut mun sisään, ja tässä on silti tulos. Siis voisin pistää vaikka pääni pantiksi asiasta, ja samoin hän itse. Meinasinhan melkein kuristaa hänet kun käskin tunnustamaan, jos näin muka pääsi sillä kerralla käymään. Eli ne kaikki legendaariset "touhutipoista ei tule raskaaksi" fraasit ei pidä paikkaansa. Tai sitten miehet tosiaan voivat ejakuloida ennen aikojaan tuntematta mitään, ja silti tulla jälkeepäin uudelleen?? En tiedä, jotenkin tuo jälkimmäinen kuulostaa ihan yhtä tyhmältä kun ensimmäinenkin vaihtoehto. 

En edelleenkään tiedä mitä teen. Tiedän kyllä mitä haluaisin tehdä, mutta en tiedä onko se oikea ratkaisu. Jotenkin vaan niin mysteerinen tuo viiva on. Mun ovulaation piti olla lähes viikko aiemmin mitä me hässittiin, mies ei edes tullut jne.. Ja SILTI tuo viiva on tuossa. Jotenkin vaan on sellainen olo, että oisko tän vaan tarkoitettu sit menevän näin? Tällä hetkellä mun pää ei kestä ajatusta keskeytyksestä, mutta pitäminenkin tuntuu tietyllä tavalla riskaabelilta. Mun ja poikaystävän välit on silti hyvät ja lämpimät, mietiskellään. :)

Viiva

Se tunne, se kun se piirtyy siihen viereen. Tärisen kauttaaltaan, tällä kertaa en todellakaan toivonut sen piirtyvän. Se piirtyy siihen tahtomattani. En tiedä mitä ajatella. Se yksi huolimaton kerta! Se yksi!! Ei voi olla mahdollista. 

Jep. Menkat on myöhässä, viikon. Rinnat on kipeet, alavatsalla vihloo ajoittain. Oli pakko testata, vaikka oisin voinut valehdella itselleni hieman pidempään. Uskotella muuta.

Tuli itku, mutta itkin vasten poikaystäväni syliä tällä kertaa. Hän sanoi, että me olemme tässä yhdessä. Muusta me ei vielä sitten tiedetäkkään...

Katsoessani kuvaa huomasin, että meillähän oli eilen S:n ja mun "kihlajaispäivä", mikä unohtui mulla ekaa kertaa. Yleensä se on kummasti pulpahtanut mieleen. Nyt taisi olla jotain hieman enemmän mielenpäällä kuin surkutella vanhoja. Pah, ironista! Toivon vain ja ainoastaan sitä, ettei historia toista itseään kohdallani.

Olisi muuten kiva tietää omakohtaisia tarinoita samankaltaisessa tilanteessa olevista. Näin 2,5kk tapailu-seurustelun jälkeen raskautuneista.

En tiedä.. Me ollaan ainakin lilluttu meidän "rakkauskuplassa" aikalailla koko aika, kunnes tuli tämä elämän pieni realiteetti peliin mukaan. Hän on onneksi hieman päälle 10 vuotta itseäni vanhempi, luotettava ja vastuullinen isä jo nyt yhdelle pojalle. En osaa kuvitella että hän jättäisi minua mitenkään yksin asian kanssa, näin on ainakin luvannut. Ja on sanonut, että loppu kädessä päätös tulee olemaan minun. Toivon että tämä asia selkiäisi omalla painollaan itsellenikin.

Uusi luku

On pyörinyt jälleen mielessä useamman viikon ajan kirjoitella tänne pienet terveiset, että elossa ollaan! Voisin hieman avata tämän hetken "lukua" teille, missä me menemme.

Me on asetuttu N:n kanssa tänne mun kotipaikkakunnalle, pieneen rintamamiestaloon rajan tuntumaan. Ja kyllä, ihan täysin kahdestaan. Elämä on oikeestaan todella seesteistä tällä hetkellä pienestä stressistä huolimatta. Kaikki viime vuosien ihmissuhdesopat, koulusta valmistuminen ym. on ollut melko rasittavaa henkisesti. Tällä hetkellä kaikki on just hyvin ja luulen löytäneeni palan itseäni. Jonkin puuttuvan palan, sellainen lämmin mielenrauha vallitsee kyllä sisällä. Oon tehnyt töitä sen eteen etten katkeroituisi ja antaisi vihalle valtaa, vaikka näitä vastoinkäymisiä tuntuu riittävän ajanjaksosta toiseen. En varmasti ole ainoa.

Valmistuttuani olin kolme kuukautta töissä terveyskeskuksessa tehden kolmivuorotyötä. Kesä meni OK, vaikkakin kolmivuorotyö tuntui fyysisesti aika raskaalta kun se piti yhdistää tätähän pikkulapsiarkeen yksin. Vanhempani ovat kyllä auttaneet, mutta äitini on myös kolmivuorotöissä hoitoalalla ja isäni on hieman sairastellut viime aikoina. Elokuun jälkeen aloinkin kulkemaan rajan toisella puolella Ruotsissa töissä, kun siellä oli suurempi tarve sairaanhoitajista ja hieman parempi palkkakin. Ainoa asia mikä tuossa jännitti oli ruotsinkielentaitoni. Rajalla asuessa hyvä puoli on, että moni osaa Ruotsin puolella suomeakin. Eli jos on ylitsepääsemättömiä sanoja sanottavana, pärjään myös suomella hädän hetkellä. Olen siis joutunut alkaa opettelemaan ruotsia ihan toden teolla. Ja opiskelut jatkuvat kun sitouduin jäämään vielä ainakin tammikuuhun saakka tehden 100% yötyöpestiä. Toivon kyllä että voisin jatkaa siitä hamaan tulevaisuuteenkin siellä ja haaveilen muutosta rajan toiselle puolelle.

Mielestäni asiat Suomessa alkavat vaan mennä huonompaan ja huonompaan suuntaan: hoitajien palkkoja halutaan laskea, ylitöitä pitäisi jaksaa tehdä 100% päälle(!!), työmäärä osastoilla on järkyttävä ja väsyttää nuoren ja hyväkuntoisenkin hoitajan. Kaiken lisäksi minua ärsyttää kuinka suurta hoitomaksua joudun maksamaan lapsestani päiväkotiin, ja nekin maksut nousevat pian tällä paikkakunnalla. Huh.. Ruotsissa vaan tuntuu moni asia olevan paremmin (jopa nuo lasten hoitomaksut ovat puolet halvempia rajan toisella puolen, osassa Norbottenia jopa ilmaiset!). Erityisesti vanhempani ovat kannustaneet minua siirtymään rajan toiselle puolen, äitini on siellä pian parikymmentä vuotta jo töissä ollut, eikä palaisi Suomeen millään. En tiedä, saa nähdä mihin tuuli sitten kuljettaa, mutta olen juuri nyt asettanut muutamia päämääriä omalle elämälleni. Minusta tuntuu että olen menossa oikeaan suuntaan. Olen myös tavannut erään ummikko ruotsalaisen miehen, johon olen korviani myöten ihastunut. Joten pakko myöntää, että tämä asia on viime aikoina myös saanut minut miettimään monia eri vaihtoehtoja. :)

N kasvaa kohisten, puhua pulputtaa taukoamatta ja on osoittautunut äidin korvaamattomaksi kaveriksi. Aina auttamassa ja touhuamassa, reipas poika kuin mikä. Pientä uhmailuakin on havaittu, mutta on vaan pakko ihmetellä kuinka sopeutuva poikanen hän on ollut. Samppa puolestaan on ollut yhtä poissaoleva kuin aina ennenkin, ei ole turhia isyydestään edelleenkään stressaillut. Näkee poikaa harvakseltaan, viimeksi viisi viikkoa sitten. Hänestä kuuluu jos on kuullakseen, olen yrittänyt unohtaa koko ihmisen suurimmaksi osaksi. N silti kaikesta vähäisestä näkemisestä huolimatta tunnistaa isänsä, tai "isin", ja on aina kovin onnellinen nähdessään hänet. Lähtee niin mielellään isin mukaan ja ikävöi isiä aina silloin tällöin. En ole isiä ikinä N:lta halunnutkaan riistää, päinvastoin. Ja teinhän minä lapseni onneksi sellaisen miehen kanssa, jota oikeasti rakastin. Toivon että S herää vielä tulevaisuudessa ja haluaisi olla N:lle enemmän kuin se isi, joka haluaa nähdä silloin tällöin. 

Nyt on pakko mennä laittamaan leivinuuneen tulet, sillä tämä talo on sitä mallia, joka näillä miinusasteilla tuntuu jo aika kolealta ilman lämmittämistä! Toki löytyy myös patterit, mutta ei niillä saa niin ihanaa lämmöntuntua pirttiin kuin sillä että pistää valkeat pesään. 

Kertokaahan tekin, mitä kuuluu? On ollut ikävä. :')

Ps. Olen hieman pohtinut tämän blogin deletoimista. Tämä sisältää niin paljon asioita jotka haluaisin tänä päivänä vaan unohtaa, toki hyviäkin muistutuksia menneisyydestä, mutta niin paljon ahdistusta. Sen sijaan olen pohtinut että perustaisin jonkin uuden blogin joka seuraisi mun ja N:n arkea, tosin anonyyminä edelleen. Haluaisin lisätä kuviakin, mutta sellaisia joista meitä ei tunnistettaisi. Voisin kuitenkin haluakkaille lukijoille ilmoittaa blogin olemassaolosta. Mitä olette mieltä, kiinnostaisiko teitä tavallisen yh-mamman arki? Minä nimittäin kaipaisin edelleen vertaistukea, monessakin asiassa. 

Hengissä!

Täällä tuulettelee vastavalmistunut sairaanhoitaja! Tunne on MIE-LE-TÖN. 

Minä tein sen! MINÄ TEIN SEN IHAN ITSE. Oon niin super ylpeä itsestäni. Kaikki vaikeudet matkalla tähän pisteeseen selätettiin. Ei aina kyynelittä, mutta selätettiin kuitenkin. :')

Tein kolmen kuukauden sisätauti-kirurgisen loppuharjoitteluni samassa työpaikassa, jossa jatkan kesätöillä 15.6. Tein harjoitteluni viimeisen viikon palkallista sh:n sijaisuutta jo, ja hienosti meni. Voi vitsi, ihanaa olla ammatissa jossa viihtyy! Koen olevani oikealla alalla indeed.

Haasteet eivät lopu silti tähän. Postista kilahti pääsykoekutsu ensihoidon suuntautumisopintoihin, ja pääsärit ovat ensi viikolla. Hain aikuispuolelle opiskelemaan, jotta voisin käydä suuntautumisen töiden ohella. Saapa nähdä miten lyytille käy! Pääsykokeet ovat haastavat. Se olisi silti työ, jota haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Lisäksi se mahdollistaisi sen, että voisin asua täällä syrjäseuduilla. :)

Olen ollut sinkku nyt keväästä asti. Ei minulla olisi ollutkaan aikaa seurustelulle. Tämä loppurutistus vaati niin paljon, että vietin kaiken aikani joko harjoittelussa/töissä, lenkkipolulla ja opinnäytetyötä loppuun saattaen. Näin jälkikäteen ajatellen en käsitä miten oikeasti selvisin tässä aikataulussa näinkin hyvinvoipaisena. Mutta pakko myöntää että nyt kun aloin kahden viikon breikille, niin se väsymys iski. Se iski niin voimakkaana, että oli peruttava etelän reissu siskon luo. En vaan jaksa lähteä mihinkään. Ensi viikolla tosin lähden käymään pienen patikkareissun Kilpisjärvellä. Niissä maisemissa annan sieluni levätä muutaman päivän, kunnes palaan arkeen ja kesätöiden pariin. Mun työsoppari on elokuun loppuun ja sen jälkeen olen suunnitellut siirtymistä rajan toiselle puolelle Ruotsiin töihin. Siellä olisi pulaa hoitajista ja hieman parempi palkkakin. Pitänee siis alkaa preppailemaan ruotsia kesän aikana! :D

N kasvaa ja voi hienosti. Mitä nyt pieniä flunssia ja vatsapöpöjä välillä, mutta kaiken kaikkiaan ihana reipas poika. N:n ei oo tarvinnut olla kovin paljoa hoidossakaan loppu keväänä kun mun kultaiset vanhemmat ovat halunneet hoitaa sitä itse. En olisi selvinnyt tässä aikataulussa ilman vanhempiani. Niin syvästi kiitollinen olen heille kaikesta tästä. <3

Pitäkää mulle peukkuja ja palataan taas!

xoxo

Täällä taas

Tylsiä uutisia. Nimittäin erouutisia. Ja vieläpä ihan mun omasta aloitteestani. 

En jaksa selitellä, mutta syyksi riittää varmaan ihan se, ettei hän tuntunut oikealta. Kliseisesti sanottuna jotain vaan jäi puuttumaan. 

Mutta en ole tästä pahoillani. Ainoastaan hieman hänen puolestaan, sillä hänen sydämensä selkeästi murskaantui. Onneksi hän silti osasi käyttäytyä suht aikuismaisesti kun asiani esitin. 

Hieman tätä lopullista eropäätöstäni ennen hän tosin "jäi kiinni" tutkailemasta facebookkini yksityisviestejä kun olin vahingossa jättänyt tietokoneelleni sivuni auki. Valitettavasti viesteistä ei löytynyt mitään ihmeellistä, mutta hän ei sulattanut sitä että yksi eksäni menneisyydestä oli joulun alla kysellyt muuten vaan kuulumisiani. Täysin viaton viestiketju siis, mutta hän vaati että jatkossa raportoisin päivittäin hänelle viestittelyni kaikkien kanssa. Siinä vaiheessa lopullinen piste tuli vastaan, ajattelin mielessäni. Elettiin kuitenkin N:n 2-vuotis synttäripäivän aamua, joten en kilahtanut sinä aamuna. Mietin kyllä että miten helvetissä tääkin synttäripäivä voi mennä niin päin helvettiä? N:n 1-vuotis synttäreillä sain vielä tapella Sampan kanssa. 

Kypsyin kyllä sen synttäripäivän aikana, enkä suostunut yhteenkään yhteiskuvaan hänen kanssaan. Nuutin kanssa tosin otettiin yhteiskuvia. <3 Olen niin kurkkuani myöten täynnä näitä kaksinaamaisia miehiä, mulle riittää. En aio kyllä etsiä ketään enää, se sattuu kohdalle jos sattuu. Tinderit sun muut on mun osalta kyllä hyllytetty toviksi!

Aloitan tänään mun vikan työharjoittelun terveyskeskuksessa. Se kestää 11 viikkoa jonka jälkeen mulle on luvattu samasta paikasta kesätyö. Valmistun sairaanhoitajaksi ennen juhannusta, mistä olen todella ylpeä. Tein sen mitä kukaan läheiseni ei uskonut, suoritan puolentoista vuoden opintoni  vuodessa loppuun. Ja vieläpä todella hyvillä arvosanoilla. Suuntaavista teoriaopinnoistakin sain 4! :P Vielä pakerran toukokuun loppuun mennessä opinnäytetyöni loppuun, mutta mitään kursseja ei enää ole jäljellä. Musta tuntuu että tästä kesästä ja vuodesta tulee hyvä, erittäin hyvä. Voin hyvin ja tunnen onnellisuutta. Ja oon jälleen täysin oman elämäni herra, tai neiti, joten ei oo valittamista. ;)

Palaillaan!

Avautumisen paikka

Nyt tuli vahvasti sellainen olo, että voisi puristaa itsestään hieman ihmissuhdeangstia ulos.

Tänään on Ystävänpäivä, sehän on sydämiä ja kaikkea vaaleanpunaista pullollaan. Hyi. Olen oikeastaan aina vihannut Ystävänpäivää yli kaiken. Tänä vuonna jotenkin erityisesti.

Tähän päivään kuuluu seuraavaa: Samppa tulee (äitinsä kanssa) ensimmäistä kertaa hakemaan Nuuttia päiväreissulle kaupunkiin. Poden hirmuista itseinhoa vaikka pelikuva on hiljattain aloitetun ruokavalioremontin myötä kaventunut jo hieman. Olen alkanut tympääntymään nykyiseen parisuhteeseeni. 

Avatakseni edellä mainittuja, olen ihan suhteellisen OK fiiliksellä että S hakee poikansa. Vaikka hieman mietityttänytkin mitä sen päässä liikkuu, mutta A) luotan periaatteessa S:n ajotaitoihin enemmän kuin omiini ja B) S:n mukana on hänen äitinsä, joten jos N alkaa riehua autossa tylsyyttään, voi mummo yrittää laannuttaa riiviön sen sijaan että S alkaisi ajaessa laannuttamaan tilannetta. Voin kokemuksesta sanoa että se kun ei auta ja siinä on vaikea keskittyä ajamiseen.

No omasta peilikuvasta sen verran, että olen  ollut aika monta vuotta tyytymätön itseeni. Positiivista on toki se, että yritän tehdä asialle jotain. Nykyiselle poikakaverilleni toki kelpaan juuri näin, joten itseinho ei kumpua mistään sellaisesta. Oikeastaan kaikille miehillehhän olen kuta kuinkin kelvannut näin, ainakin he ovat sanoneet niin. Mutta the thing is.. että en varmaan kelpaa itse itselleni? Kuinka voit rakastaa jotain toista ihmistä, jos et rakasta edes itseäsi?

Mua on ahdistanut jo jonkin aikaa. Olen käynyt hirmuisen skaalan läpi tunteita. Mistä tämä johtuu?? Miksi minulle ei kelpaa? Miksi kaikki tuntuu loppujen lopuksi ihan paskalta? Miksi, miksi ja miksi?!

Ei kai miehessä sinänsä vikaa ole. Hän on vain melko vaativa, tunnetasolla. Hän on romantikko, minä en. Hän on lepertelijä, minä en. Hän on ylitsehuolehtivainen, minä en. Meissä on monta tällaista kontrastia mitä olen luetellut mielessäni. En ole varsinaisesti puhunut hänelle vielä eroamisesta mitään, sillä hän todennäköisesti huolestuisi niin, ettei nukkuisi seuraavan työviikon aikana yhtään tuntia yössä. Rasittavaa, eikö?! Olen kylläkin toppuutellut häntä, ja jo siitä olen saanut hänet itkemään. Tämä jos jokin on ahdistavaa, ei mitään rakentavaa keskustellua, vaan itkua hänen osaltaan. Huh. Ajattelin ennen seurustelemaan alkamista, että nykyään arvostan herkkyyttä miehessä, ennen kaikkea! Sillä olen tottunut "tunnekylmempiin" miehiin, tai jollain sairaalla tavalla ne vaan iskevät muhun paremmin! Todellisuudessa tunnekylmät miehet ovat antaneet hetken huuman, käyttäneet laastarina ja suoneet joka kerta uuden hylätyksi tulemisen tunteen. 

SILTI en osaa tänäkään päivänä ilmeisesti arvostaa herkkää miestä. En pidä siitä tunteesta että olen "mies" suhteessa, olkapää johon nojata. En pidä itkemisestä, saatikka vauvvakielellä kumppanille lässyttämisestä. Olen hyvinkin suorapuheinen ihminen nykyään, ja loukkaan harvase päivä poikakaveriani sanomalla mitä ajattelen. Hänen mielestään en huomioi tarpeeksi mitä tokaisen, tai en osaa olla tarpeeksi hienovarainen. Tunnekylmien miesten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ikinä ilmennyt. 

Vamnhempani ovat tavanneet poikakaverini, he pitävät häntä unelmavävynä. Nyt ahdistaa jo sekin, että tuottaisin heille pettymyksen eroamalla hänestä. Missä on se Elisabeth, jota ei kiinnostanut pätkääkään mitä muut ajattelee? Yh. Musta tuntuu etten alkanut oikeaan aikaan seurustelemaan, aloin liian varhain. Mielessä pyörii edelleen Samppa ja Sampan kujeet, en ole kokonaan päässyt yli siitäkään. En haikaile sen perään, mutta ajattelen ja prosessoin eroa siitä. En yleensä puhu poikakaverilleni Sampasta tai erosta, mutta sen kerran kun olen puhunut, hän ei kestä kuulemma kuunnella. Wtf? Saimme kerran hienon riidan aikaiseksi tästä ja hän haluaisi kuvitella minun olleen pelkkä sinkku ennen häntä. JA MITÄ VIELÄ, olenko kenties tullut raskaaksi Pyhästä helvetin Hengestä??

Poikakaverini on suhteellisen kokematon parisuhdeasioissa, ja sen kyllä huomaa. Hän leijjuu siinä ensihuumakuplassa, missä minä en ole varmaan koskaan ollutkaan. Siinä vaiheessa kun ihastuttiin kaipasin ihmistä, ja ennen kaikkea läheisyyttä. Toista joka ihastelisi poikani kasvua ja kehitystä, olisi tukena. En tiedä nyt mitä tämä on.. Mutta vaikka hän välittää meistä kovasti ja on aika esimerkillinen "vara-isä" Nuutille, musta tuntuu että hän tukahduttaa mut. Olen huomannut kovinkin omistushaluisia ja vaativia piirteitä, päivittäisten "mitä tähän päivään kuuluu, missä olet ollut ,mitä tehnyt, ketä nähnyt" -kyselyiden muodossa. Ja nämä asiat käydään läpi joka helvetin päivä. Ensin se tuntui kivalta, että oho, jotain kiinnostaa noin paljon ja tarkkaan mitä mulle kuuluu. Kunnes mua alkoi jo ärsyttää samat fraasit, ihan kuin mun arkipäivillä ois joka päivä niin paljon eroa.. Ja sitten toki hän suuttuu jos en kysy samoja asioita häneltä. No mitä jos mua ei kiinnosta joka päivä tietää tai kertoa!? No siitähän se toinen vaan loukkaantuu. Saan olla joka toinen viikko itsekseni, mutta sillä viikolla mua pommitetaan koko ajan joillain viesteillä! Eilettäin kysyin häneltä miksi hän roikkuu jatkuvasti naamakirjassa kun hänen pitäisi tehdä 12h työpäiviä ajoneuvon kuljettajana. Tulos: hän suuttui ja lakkasi kyllä fb-kyttäyksen. Minä siis teen tällä hetkellä opinnäytetyötäni kotona ja koneella arkisin noin 8-15. Kommunikoin opparia kanssani tekevän luokkakaverini kanssa fb:n kautta, ja satun näkemään kyllä usein kuinka poikakaverini sahaa "online-offline". Huoh. Musta tuntuu että mua kytätätään, todella ahdistavaa.

Hänen mielestään kun en huomioi hänen tunteitaan tarpeeksi, syntyy pientä kinaa. Aika hyvin olen välttänyt kaiken riitelemisen olemalla välinpitämättömämpi. En ole mikään tunteista läyhääjä tosielämässä ja haluaisin pitää kaiken mahdollisimman mustavalkoisena. En kaipaa päivittäisiä lässytyksiä tuhanteen kertaan tai sataa sydäntä. Pliiis.. En tiedä myöskään haluanko heti valmistumiseni jälkeen päättää mihin asetun ja hankkia asuntolainaa! Saatikka ylipäänsä mitään yhteistä asuntoa,, taikka lasta/lapsia! Menen suorastaan kauhusta jäykäksi kun hän ottaa nämä asiat esille. Liian nopeaa. Ja tämä tahti on kiihtynyt ihan viimeisen kuukauden aikana. En ole pudonnut kärryiltä mutta haluan hypätä pois kärryiltä.

En tiedä miten asian esittäisin hänelle. Musta tuntuu etten osaa seurustella tai kykene siihen enää. Koen helposti sen tukahtumisen tunteen. Sit raivoan mielessäni miksei S halunnut tukahduttaa mua ja Nuuttia rakkauteensa. Sitten säälin itseäni, sitten poikakaveriani. Tässä olen kierinyt viime päivinä. 

Olen kyllästynyt kaikkien paasaukseen siitä, että nykynuoriso kun vaihtaa seurustelukumppanejaan kuin sukkia. Mikään ei ole hyvä! Jos jossain ihmisessä on virheitä, se on huono asia, ja sitten vaihtuu... En tiedä vaan mitä ajatella. Olenko vaan nyt löytänyt niitä virheitä ja tekemässä eroa? Vai onko tässä nyt pikemminkin kysymys siitä omasta henkisestä kantista, mikä ei kykene seurustelemaan. Musta tuntuu että se on juurikin tuo jälkimmäinen. 

Kevättä rinnassa?

Hei vaan pitkästä aikaa!

Me ollaan muutettu Nuutin kanssa uuteen osoitteeseen vihdoin tänne kotipaikkakunnalleni. Kaikki sujui melko smoothisti, mitä nyt muutto oli yhtä raskas kuin jokaisella kerralla. Tämä oli mun 7. muutto. :S Eikä tule olemaan edes viimeinen! Meidän asunto on vajaa 60neliöinen kaksio, Nuutti sai oman huoneen ja äiskän sänky on tukkimassa olohuonetta. :D Nuutilla on vaan kertynyt hyvin noita leluja enkä halua niitä olohuoneeseen, ja onhan se kiva että pienellä on oma tilansa. Ja toisaalta ihan kiva että äitilläkin on omansa. 

Samppa ei vastustellut muuttoa yhtään. Se näki harvakseltaan - parin vkon välein - Nuuttia ennen muuttoa, ja aikoo viikon päästä lauantaina hakea Nuuttia päiväreissulle kylästelemään. Hieman jänskättää, matkoihinkin kuitenkin taittuu 1,5h suuntaansa... Nuutti silti jostain kumman syystä sanoo Samppaa "isiksi". Isi on tiukassa Nuutin suussa ja usein se myös itkee isin perään kun on käynyt siellä kylästelemässä. Ne hetket on sydäntä raastavia. On selkeää, että Nuutti ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa isänsä kanssa. Harmillista vain, että kaikki se on ollut Sampasta kiinni. Tein syksyllä sovinnon Sampan kanssa omasta puolestani, että hän saa kyllä tavata poikaansa niin paljon kuin haluaa. Vaan eipä halunnut. 

Sovinnoista puheenollen, kävin jouluna Sampan äidin luona myös tekemässä omasta puolestani sovinnon. Kannoin hieman kaunaa hänelle siitä, että Samppa sai eron tullessa jäädä äitinsä omistusasuntoon asumaan. Minua vaadittiin joko muuttamaan pois, tai vain "hyväksymään tilanne aikuisena ihmisenä". Minähän itkin ja purin hammasta, mutta lopulta hyväksyin. Elämäni kovin paikka sanoisinko. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa milloin irroitin ajatuksissani Sampasta. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja tunteet sitä kohtaan ovat haalentuneet ja muuttuneet jokseenkin neutraaleiksi. Olen vaan itse halunnut ajatella etten katkeroituisi ja kyynistyisi jo tässä elämänvaiheessa, että parempi päästä sinuiksi asioiden kanssa. Tehdä sovintoja, pyytää anteeksi jos on itse sanonut sivu suunsa jne.. Helppoa se ei ole ollut, mutta sen arvoista. Olo on kevyt juuri nyt. 

Lisäksi teimme sovinnon Alisan kanssa. Hänen menettäminen on tuntunut vielä isommalta asialta kuin Sampan. Pari kuukautta sitten sain häneltä viestin, jossa kysyttiin olenhan vielä elossa. Siitä jatkui sopuinen viestiketju pahoitteluineen, mutta en ole kyennyt vieläkään näkemään Alisaa kasvotusten. En tiedä mitä sanoisin. Olemme kerran puhuneet puhelimessa ja varovasti vaihdelleet kuulumisia, mutta en vaan tiedä miten jatkaa. Välimatka tekee suhteestamme myös hailakamman nykyään,

Sampan kanssa me emme ole puhuneet mitään ylimääräistä. Olen tunnistanut muutaman viivyttelevän katseen, mutta en ole vastannut niihin, vaan painanut vain oven kiinni joka kerralla. Ja sen jälkeen tirauttanut muutaman kyyneleen, pyyhkinyt ne ja jatkanut elämääni. Se onkin ihmeellistä kuinka Samppa nostattaa silti edelleen ne tunteet pintaan, en oikein tiedä tarkalleen mitä tunnen, mutta usein vaan pitää vähän itkaista. :/

Seurustelen nykyään, edelleen. Pian kolmatta kuukautta!<3 Olen onnellinen, mies on ihana edelleen. :D En voisi toivoa parempaa. Suhteemme etenee kuitenkin hissukseen omalla painollaan. Emme todellakaan asu yhdessä, emmekä voisikaan hänen reissutöidensä vuoksi. Mutta ennenkaikkea en edes haluaisi vielä. Näin on hyvä juuri nyt.

Oon hyvin tasapainoisessa olotilassa tällä hetkellä. Elämä on hieman näyttänyt aurinkoisempaakin puolta, vihdoin! Sain eilen tietää että sijaistan sairaanhoitajana ensi kesän täällä kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa, olen todella iloinen tästä uutisesta! Mun on vaan nyt tiristettävä itsestäni viimeisetkin voimat ja saatettava opinnot toukokuuhun mennessä loppuun. I can do it!!

Lisäksi oon alkanut joulun jälkeen treenaamaan juoksua ja aion juosta Levillä ruskamaratonin aikaan puolimaratonin ensi syksynä. :D Tää vuosi on ilmeisesti pelkkää itseni haastamista! Mutta se on hyvin tervetullutta... Olen myös pohtinut palaamista luistelukentälle jääkiekkoilun muodossa, kotipaikkakunnallani kun on naisten joukkue. Olisi kiva tutustua myös uusiin ihmisiin. :)

Ps. Nuutti on edelleen ihana reipas poika. Hän on sopeutunut uuteen päiväkotiinkin ihan super helposti! Ihan turhaa jännitin. Ei yhtään itkua tai potkuraivareita sinne jäädessä. Eikä ollut kyllä edellisessäkään paikassa, mutta kotiin päästessä usein kyllä! :D Kyllä oon onnekas äiti kun mulla on noin hieno poika <3 Äipän ei tarvii turhia stressailla!

Palaillaan xoxo