Uusi luku

On pyörinyt jälleen mielessä useamman viikon ajan kirjoitella tänne pienet terveiset, että elossa ollaan! Voisin hieman avata tämän hetken "lukua" teille, missä me menemme.

Me on asetuttu N:n kanssa tänne mun kotipaikkakunnalle, pieneen rintamamiestaloon rajan tuntumaan. Ja kyllä, ihan täysin kahdestaan. Elämä on oikeestaan todella seesteistä tällä hetkellä pienestä stressistä huolimatta. Kaikki viime vuosien ihmissuhdesopat, koulusta valmistuminen ym. on ollut melko rasittavaa henkisesti. Tällä hetkellä kaikki on just hyvin ja luulen löytäneeni palan itseäni. Jonkin puuttuvan palan, sellainen lämmin mielenrauha vallitsee kyllä sisällä. Oon tehnyt töitä sen eteen etten katkeroituisi ja antaisi vihalle valtaa, vaikka näitä vastoinkäymisiä tuntuu riittävän ajanjaksosta toiseen. En varmasti ole ainoa.

Valmistuttuani olin kolme kuukautta töissä terveyskeskuksessa tehden kolmivuorotyötä. Kesä meni OK, vaikkakin kolmivuorotyö tuntui fyysisesti aika raskaalta kun se piti yhdistää tätähän pikkulapsiarkeen yksin. Vanhempani ovat kyllä auttaneet, mutta äitini on myös kolmivuorotöissä hoitoalalla ja isäni on hieman sairastellut viime aikoina. Elokuun jälkeen aloinkin kulkemaan rajan toisella puolella Ruotsissa töissä, kun siellä oli suurempi tarve sairaanhoitajista ja hieman parempi palkkakin. Ainoa asia mikä tuossa jännitti oli ruotsinkielentaitoni. Rajalla asuessa hyvä puoli on, että moni osaa Ruotsin puolella suomeakin. Eli jos on ylitsepääsemättömiä sanoja sanottavana, pärjään myös suomella hädän hetkellä. Olen siis joutunut alkaa opettelemaan ruotsia ihan toden teolla. Ja opiskelut jatkuvat kun sitouduin jäämään vielä ainakin tammikuuhun saakka tehden 100% yötyöpestiä. Toivon kyllä että voisin jatkaa siitä hamaan tulevaisuuteenkin siellä ja haaveilen muutosta rajan toiselle puolelle.

Mielestäni asiat Suomessa alkavat vaan mennä huonompaan ja huonompaan suuntaan: hoitajien palkkoja halutaan laskea, ylitöitä pitäisi jaksaa tehdä 100% päälle(!!), työmäärä osastoilla on järkyttävä ja väsyttää nuoren ja hyväkuntoisenkin hoitajan. Kaiken lisäksi minua ärsyttää kuinka suurta hoitomaksua joudun maksamaan lapsestani päiväkotiin, ja nekin maksut nousevat pian tällä paikkakunnalla. Huh.. Ruotsissa vaan tuntuu moni asia olevan paremmin (jopa nuo lasten hoitomaksut ovat puolet halvempia rajan toisella puolen, osassa Norbottenia jopa ilmaiset!). Erityisesti vanhempani ovat kannustaneet minua siirtymään rajan toiselle puolen, äitini on siellä pian parikymmentä vuotta jo töissä ollut, eikä palaisi Suomeen millään. En tiedä, saa nähdä mihin tuuli sitten kuljettaa, mutta olen juuri nyt asettanut muutamia päämääriä omalle elämälleni. Minusta tuntuu että olen menossa oikeaan suuntaan. Olen myös tavannut erään ummikko ruotsalaisen miehen, johon olen korviani myöten ihastunut. Joten pakko myöntää, että tämä asia on viime aikoina myös saanut minut miettimään monia eri vaihtoehtoja. :)

N kasvaa kohisten, puhua pulputtaa taukoamatta ja on osoittautunut äidin korvaamattomaksi kaveriksi. Aina auttamassa ja touhuamassa, reipas poika kuin mikä. Pientä uhmailuakin on havaittu, mutta on vaan pakko ihmetellä kuinka sopeutuva poikanen hän on ollut. Samppa puolestaan on ollut yhtä poissaoleva kuin aina ennenkin, ei ole turhia isyydestään edelleenkään stressaillut. Näkee poikaa harvakseltaan, viimeksi viisi viikkoa sitten. Hänestä kuuluu jos on kuullakseen, olen yrittänyt unohtaa koko ihmisen suurimmaksi osaksi. N silti kaikesta vähäisestä näkemisestä huolimatta tunnistaa isänsä, tai "isin", ja on aina kovin onnellinen nähdessään hänet. Lähtee niin mielellään isin mukaan ja ikävöi isiä aina silloin tällöin. En ole isiä ikinä N:lta halunnutkaan riistää, päinvastoin. Ja teinhän minä lapseni onneksi sellaisen miehen kanssa, jota oikeasti rakastin. Toivon että S herää vielä tulevaisuudessa ja haluaisi olla N:lle enemmän kuin se isi, joka haluaa nähdä silloin tällöin. 

Nyt on pakko mennä laittamaan leivinuuneen tulet, sillä tämä talo on sitä mallia, joka näillä miinusasteilla tuntuu jo aika kolealta ilman lämmittämistä! Toki löytyy myös patterit, mutta ei niillä saa niin ihanaa lämmöntuntua pirttiin kuin sillä että pistää valkeat pesään. 

Kertokaahan tekin, mitä kuuluu? On ollut ikävä. :')

Ps. Olen hieman pohtinut tämän blogin deletoimista. Tämä sisältää niin paljon asioita jotka haluaisin tänä päivänä vaan unohtaa, toki hyviäkin muistutuksia menneisyydestä, mutta niin paljon ahdistusta. Sen sijaan olen pohtinut että perustaisin jonkin uuden blogin joka seuraisi mun ja N:n arkea, tosin anonyyminä edelleen. Haluaisin lisätä kuviakin, mutta sellaisia joista meitä ei tunnistettaisi. Voisin kuitenkin haluakkaille lukijoille ilmoittaa blogin olemassaolosta. Mitä olette mieltä, kiinnostaisiko teitä tavallisen yh-mamman arki? Minä nimittäin kaipaisin edelleen vertaistukea, monessakin asiassa.