Kevättä kohti

Täällä ollaan, on tainnut tulla pieni blogitauko. Olen menettänyt kiinnostukseni kirjoitella elämästäni. Kiva kuitenkin, kun osa oli kaipaillut kuulumisia. Meidän pieni täyttää tässä kuussa puoli vuotta. Aika on totisesti liitänyt. Lapsen isästä ei ole kuulunut pihaustakaan ja elomme kolmistaan on sujunut hyvin. Olen tyytyväinen ettei hän ole hankaloittanut elämäämme, vaan kunnioitti "sopimustamme". En olisi voinut luottaa häneen kaiken sen jälkeen, koen että tein keväällä oikean ratkaisun torjuessani hänet. Lapsi näyttää pitkälti isältään, siitä ei ole kahta sanaa. Ihana, söpö lapsi on hän. Luonne on kovin erilainen mitä isoveljellä, pienempi näyttää tunteensa voimakkaasti ja hän ei ole yhtä nauravainen kuin isoveljensä ikäisenään. Meidän perheessä kuuleekin vitsiä siitä, kuinka pikkuveli ei ole mikään tyhjännauraja. Hienosti on myös kasvanut pelkällä tissimaidolla näihin päiviin, todellakin potra poika on. Nyt on aloiteltu maistelemaan kiinteitä, mutta huonosti menee niiden osalta.

Me ollaan pysytty terveinä, Nuutti on kotihoidossa minulla edelleen ja olen yrittänyt luoda meidän päiviin rutiineja jotta isovelikin viihtyisi. En sano että tämä aika pikkuveljen syntymän jälkeen olisi ollut helppoa, välillä kaikkea muuta. Imetyskin lähti niin hurjalla kohinalla käyntiin kotiinpäästyä, että luovutin yhteensä 25 litraa maitoa sairaalallekkin ekojen kolmen kuukauden aikana! Olin todella helpottunut kun lapsi syntyi heinäkuussa, se valtava fyysinen helpotus ensinnäkin ja arki sai alkaa. Suurimpien endorfiinien laantuessa kuukausien kuluessa myös väsymys ja muut negatiiviset tunteet saivat otetta minusta. Vauva nukkui ensimmäiset kolme kuukautta todella hyvin, sittemmin yöt ovat melko katkonaisia ja vauva viihtyy arviolta kuusi kertaa yön aikana tissillä. Välillä siis päivät tuntuvat melko harmailta ja pelkkä ulkona käyminen ja ruuanlaitto tuntuvat pakkopullalta. Ajoittain tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Ihan kuin räpiköisin jossain lammikossa naamallani eikä kukaan halua auttaa. No asian laita nyt ei ihan täysin ole noin, toki vanhempani auttavat mitä töiltään ja harrastuksiltaan ehtivät, mutta suurimmaksi osaksi pyöritän tätä palettia täysin yksin. Ja vaikka lapset vievät ajatuksia muualle, poden aika valtaisaa yksinäisyyttä ajoittain. Nuutti on mummolassa välillä yökylässä, mutta tuntuu että silloin varsinkin tulee se yksinäisyys kun jää vaan vauvan kanssa kotiin. Välillä mikään ei tunnu hyvältä, ei edes "oma aika" yksin. 

Olen alkanut käymään kuntosalilla kahdesti viikossa niin, että äitini tulee silloin hoitamaan poikia. Kaipa se on hyvä asia, kun tuntuu etten saa itsestäni mitään irti. Tähän mennessä olen siis muutaman kuukauden ajan pakottanut itseni kirjaimellisesti siihen. Jos salille sattuu muitakin ihmisiä, ahdistaa hirmuisesti. Kaipa minua vaivaa nyt jokin suuren suuri epävarmuus, sillä raskaus ei ainakaan parantanut ulkomuotoani. Siihen kun lisää kaiken edellä mainitun, olo on tosiaan varsin väljähtänyt suurimmaksi osaksi. En nyt sano että olisin masentunut, mutta alakuloinen. Syytän osaksi myös talven kaamosta, että en koe olevani pirteä. 

Ystäväni kanssa joulun alla juteltuani pakotin itseni myös tinder-kahville erään kolmikymppisen miehen kanssa. Ajattelin, että pakko ottaa härkää sarvista, jotta en nostata tätä miesvihaani liiaksi korvieni välissä. On haastavaa järjestää edes pientä kahvitteluhetkeä ilman lapsia, mutta olen näin muutaman kerran tehnyt. En tiedä, jostain syystä en tunne mitään. Tämä mies on mukava ja komeakin, ja hänellä on yksi lapsi. Ja ilmeisesti kiinnostunut, vaan en tunne mitään. Kaipaan ehkä halausta ja sitä, että joku sanoisi vielä joskus, että kelpaan tällaisena kuin olen. Nyt kuitenkin tuntuu että ei musta ole mihinkään, hyvä kun tämän hullunmyllyn pyöritykseen kotona. Itku pääsee usein, mutta silloin kun saan sitä "omaa aikaa". Olen muutaman kerran saanut kuulla vanhemmiltani, että koska olen tähän leikkiin lähtenyt, niin se leikki on kestettävä. En siis halua purnata heille ajoittaisesta ahdistuksestani enempää. 

Joka päivä olen kiitollinen terveistä lapsistani, meillä menee ihan hyvin. Yritän ajatella myös omaa hyvinvointiani ja olen alkanut liikkua ja syödä terveellisemmin. Haluan mennä kesää kohti ja päästä tästä kaamoksesta ja loputtomista lumitöistä & uunin lämmittämisestä.  En ole ajatellut vielä mitään työsuunnitelmia, olen kesän yli kotona lasten kanssa. Me mennään päivä kerrallaan, yritän nauttia tästä ajasta, sillä eihän sitä voi tietää vaikka tämä vauva olisi se viimeinen minun osaltani.

Kirjoittelin synnytyskertomusta monena päivänä, kun yllättäen aina jompi kumpi pojista on vailla äitiä, tai sitä kuuluisaa äidin omaa aikaa ei vaan enää ole. Toki olen päässyt viimeisen pian neljän viikon aikana kahdesti yksin kauppaan ja kerran yksin ulkosaunomaan, kunnes olen palannut todellisuuteen. Ja kyllä, se yksinäinen kauppareissu on tuntunut luksuslomalta, kuin olisin yksinäinen sinkku - tosin sen hetken vain! Heh.. Kiva illuusio, mutta jälleen todellisuudessahan omista lapsistaan ei mistään hintaa luopuisi. 

Tuntuu että pää on niin kiireinen tämän kotiarjen pyörityksen ja vähäisten unien vuoksi, että unohtelen älyttömiä JA älyttömästi asioita. Tuntuu että päivät menee hirmuisella vauhdilla, hyvä että perässä pysyy. Aikalailla tämä kotona oleminen on mennyt niiden rutiineiden pyörityksessä, mutta sekään ei suju niin ongelmitta kun aikuisia on yksi, lapsia kaksi ja tahtipuikkoa heiluttaa se kolmiviikkoinen vauva. Olen siis kokenut haastavaksi saada arjen rullaamaan, mutta nyt alkaa jo hieman helpottaa. Toki tiesin ettei se arki ainakaan helpotu toisen lapsen myötä, mutta maistuupahan ainakin enemmän elämälle. Vauva nukkuu suht hyvin öisin eikä nyt suurempia ole itkeskellyt. Hän on rintamaidolla kasvanut hienosti ja olen päässyt äidinmaidonluovuttajaksikin asti näillä maitomäärilläni. Maidon pumppaaminen vie myös helposti parituntisen yhteensä päivästäni "pahimpina päivinä", kun rinnat on koko ajan ihan pakissa!  

Ylimääräisiltä stresseiltäkään ei tässä ole vältytty, sillä sosiaaliturva/raha-asiani eivät vieläkään niin sanotusti pelitä toisen valtion osalta, ja olen joutunut joka välissä niitäkin setvimään puhelimitse ja vaatimaan rahoja jotka minulle kuuluu. Todella TODELLA surkeaa ja turhauttavaa. En minä perhettäni pahoitteluilla valitettavasti elätä, vaan haluan ne vanhempainpäivärahat ym tililleni! Toisekseen olen päässyt jälleen tukkanuottasille kuntamme lastenvalvojan kanssa, joka yrittää astua ylitseni siinä että lapsen isyys tunnustettaisiin. Valitettavasti hän ei sitä pääse tekemään kun en ole paljastanut isän nimeä - tietenkään! Mutta olen saanut todella törkeää palvelua hänen osaltaan ja kertonut tästä myös hänelle. Asia on edelleen kesken, sillä minun tulee toimittaa joku vapaamuotoinen lausunto hänelle asiasta jne, jonka perusteella hänen tulisi keskeyttää isyyden tunnustus. Luulin alunperin että tämäkin asia olisi harvinaisen selvä, sillä kumpikaan vanhemmista ei halua isyyttä tunnustaa, mutta eipä sekään mennyt sitten niinkun oli kuvitellut. Saa nähdä minkälaisen souvvin hän saa tästäkin aikaiseksi, mielenkiinnolla odotan. Olen selkeästi joku ongelmamagneetti mitä tulee byrokratiaan.

Tässä hieman tunnelmoita täältä kaaoksen keskeltä siis, eiköhän ne asiat ala suttaantumaan. Jos ei parempaan niin ainahan ne näyttää voivan mennä huonompaan suuntaan! :D Mutta lippu on korkealla ja johan tässä on niin tottunut itsensä puolustelija, että ihan sama mitä tulee eteen niin se kohdataan. 

Synnytyskertomus

25. Heinäkuuta maanantaina minulle oli varattuna kontrolliaika äitipolille. Lähdin matkaan yksin autolla luullen palaavani vielä hautomaan kotiin. Elettiin raskausviikkoja 41+3 ja olin jo todella tuskastunut olotilaani, noille viikoille kun sattui vielä todella raskaita hellepäiviä, mitkä ei todellakaan tehneet olostani hehkeää tai helppoa. Musta tuntui raskauden loppua kohden kun tekisin hidasta kuolemaa suoraan sanoen, en jaksanut edes kyykätä saatikka mennä lattialle N:n kanssa leikkimään. Olin turhautunut ja tympääntynyt kun koin olevani aika poissaoleva N:llekkin. 

Yllätyksekseni kontrollikäynnillä lääkäri totesi sisätutkimusta tehdessään kohdunkaulan olevan kypsä käynnistämiselle, ja voisin jäädä vaikka saman tien osastolle. Olin ihan äimänkäkenä ja henkisesti valmistautunut takaisin kotiinlähtöön. Ehtona toki oli pahoin pelkäämäni ballongin asennus, sen asettaminen edellisessä käynnistyksessä kun oli suorastaan ihan karmeaa tuskaa, kipua ja kyyneliä. Lääkäri vakuutteli jälleen ettei sen asettaminen tuntuisi miltään - varsinkaan nyt kun kohdunkaula on kypsä. Noh, tottakai suostuin mutta kädet kylmänhikisinä puristin sängynlaidasta ja odotin pahinta saapuvaksi. Turhaan odotin, sillä en totisesti tuntenut tällä kertaa yhtikäs mitään sitä asettaessa!! Siis olin ihan varma ettei lääkäri edes asettanut sitä oikealle paikalle kun se ei kertakaikkiaan tuntunut miltään. Uskomatonta... 

Toimenpiteen jälkeen hyppäsin tunniksi käyrille ja sen jälkeen sain lähteä kaupungille odottelemaan supistuksia. Olisin toki voinut jäädä myös huoneeseen makaamaan, mutta mulla ei ollut mitään tuntemuksia niin ajelin keskustaan. VIRHE! Keskipäivän ruuhkassa niitä supistuksia sitten alkoikin satelemaan, olihan siinä kiva ajella sitten kohti kauppakeskusta! Puuskuttelin ja pääsin ostarille, sinnikkona päätin käydä vielä Kapp Ahlissa hakemassa itselleni housut joihin mahtuisin mahdollisen synnytyksen jälkeen. Nappasinpa lähtiessä vielä Piknikistä salaatinkin kun sairaalan lounasaika oli tietysti juuri mennyt. Mahdoin tosin olla huvittava näky mahani kanssa, sillä supistuksia sateli parin minuutin välein kestoltaan minuutin-puolitoista, eikä niiden aikana todellakaan voinut liikkua saatikka puhua. :D Kurvasin nopeasti takaisin sairaalalle ja mietin miten pääsisin mahdollisimman nopeasti omaan huoneeseeni kärvistelemään. Sinne päästyäni supistukset alkoivat pikku hiljaa vaimenemaan, kolmessa tunnissa ne loppuivat tyystin. No eipä siinä, olinkin aika väsynyt ja otin ihan täysin levon kannalta vielä niin voidessani. Supistuksia tuli todella harvakseltaan illan aikana ja mietinkin vaan kuinka paska käynnistysmenetelmä tuo ballonki onkaan. :D No väärässäpä olin jälleen senkin asian suhteen..

Aamulla heräsin hyvin nukkuneena, tai niin hyvin kun sairaalasängyssä voi nukkua. Menin klo 7 aikaan vessaan ja samalla käynnillä tuli supistus, jonka aikana ballonki pullahti ulos. Kätilö tuli vähän jälkeen tutkimaan ja totesti että olen semmoiset nelisen senttiä auki. WOW, oli se mitä ekana ajattelin. Siis miten se on mahdollista kun ei koe minkäänmoista kipua?! Nuuttia synnyttäessä kun olin neljä senttiä auki huusin tyyliin hoosiannaa synnytyssalissa ja rukoilin kaikkia kivunlievityksiä. No en tiedä, mutta mitään en juuri tuntenut kyllä! Seuraavaksi odoteltiin noin klo 9 tienoille ja sain siirtyä synnytyssaliin. Näihin aikoihin myös äitini tuli paikalle, sillä hän halusi olla tukenani, mikä osoittautui jälkeenpäin ajatellen todella hyväksi asiaksi.

Salissa kohtasin gynen joka sitten puhkaisi kalvot klo 10 ja jäätiin odottelemaan mahdollisia supistuksia. Minua hoiti myös kaikkien aikojen herttaisin nuorehko naiskätilö Titta, siis niin ihana ihminen! Kuinka tärkeä rooli kätilöllä synnytyksessä onkaan! Titta selvitti kuinka homma mahdollisesti etenee, kertoi olevansa käytettävissäni ilta seitsemään saakka ja tekevänsä kaikkeni sen eteen että hommat menee niinkuin niiden kuuluukin. Olin siis turvallisissa käsissä. Seuraavan tunnin aikana supistuksia ei piirtynyt käyrään ollenkaan, aloitettiin siis oksitosiinitipalla, jota tulisi nostaa noin puolen tunnin-tunnin välein jos mitään ei tapahtuisi. Klo 11:30 synnytys katsottiin alkaneeksi kun alkoi todenteolla supistella. Tässä kohden kävin jälleen mielessäni läpi kuinka hulluja me naiset ollaankaan kun pistetään itsemme siihen pisteeseen tietoisesti jne jne. :D Supistuskivuthan olivat suorastaan tukkaa nostattavan järeitä, kuinka vuodet pyykivätkin nuo tunnemuistot pääkopasta?! 

Ensin toki kokeiltiin lämpimät jyväpussit, mutta aika pian siirryttiinkin ah, niin ihanaan ilokaasuun! Tunsin ainakin hetken ajan olevani voittaja kun siedin supistuksia sen avulla, ja aika hyvin siedinkin, sillä selvisin sellaiset kolmisen tuntia kunnes olin valmis ottamaan epiduraalin. Harmi vaan, että epiduraali tuli liian myöhään! Klo 16 olin saanut epiduraalin (minkä laitto meni mallikkaasti, vaikkakin tuntui ikuisuudelta!) ja anestesialääkäri selvitti kuinka se alkaisi puolessa tunnissa vaikuttamaan. No eipä ehtinyt vaikuttaa, avauduin seuraavan 45min aikana sellaiset neljä senttiä, ja se kyllä tuntui! Epiduraalin laittamisen jälkeen ihana Titta lähti evästauolle, mutta jouduin pian hänet keskeyttämään. Tunsin kun tuli ponnistamisen tarve, se vanha tuttu järjetön ponnistamisen tarve. Tämän jälkeen soitin kelloa ja tuntui ikuisuudelta että Titta on salissa. Hänen saapuessaan karjaisin että nyt on pakko työntää ja hän karjaisi takaisin että nyt pidätät! :D Seuraavaksi paikalle laukkasi joku toinen kätilö avustamaan ja kuulin kun Titta tokaisi hänelle että "toi äskönen oli sitten eka ponnistus ja lapsi on melkein ulkona"  Seuraavat kolme minuuttia Titta joutui hidastamaan lapsen ulostuloa, sillä olisin tosiaan ekalla ponnistuksella syössyt lapsen maailmaan, ja tämän seurauksena olisin kuulemma saattanut aika pahasti revetä. Muutama ponnistus piti siis "pidätellä", mikä tuntui tosiaan aika maailman hirveimmältä asialta tuossa tilassa, mutta lopulta lapsi päästettiin tulemaan ja voi hyvää päivää jälleen kerran sitä helpotuksen tunnetta! Ponnistusvaiheeksi kirjattiin neljä minuuttia, neljä! Nuuttia yritin vääntää maailmaan lähes tunnin! Vaikkakin koin tällä kertaa ponnistusvaiheen hirveämmäksi kuin N:sta (tai sitten aika on haalistanut kipumuistoja..), niin oli synnytys kaikenkaikkiaan niin uskomattoman helppo verraten N:n syntymään, että en ollut uskoa tapahtunutta. 

Synnytys kesti viitisen tuntia yhteensä ja olin ihan voimissani sen jälkeen. En saanut minkäänmoisia repeämiä tai nirhaumia ja olotila alapäässä normalisoitui aikalailla vuorokaudessa! Hyppäsin synnytyspöydältä suihkuun, puin vaatteet ylle ja sain paijjata ihanaa vauvaani salissa melkein kolmatta tuntia. Äitini läsnäolo synnytyksessä oli merkittävä. Hän oli todella tuki ja turva mitä silloin tarvitsin, ja mistä jäin N:n synnytyksessä paitsi. Äiti kellotti supistusvälejä ja minä vedin sen mukaan ilokaasua, äiti tarjosi juotavaa, paranteli asentoa, silitteli, piti kädestä, rohkaisi heikoimmalla hetkellä. Teki kaiken sen mitä tarvitsin ja enemmän. Kun sain pojan syliini, tuntui etten voinut lakata itkemästä onnesta. Olin niin onnellinen että kaikki meni hyvin ja selvittiin. Sain terveen poikalapsen, joka on ihan uskomattoman kaunis ja mun ikioma. Tummatukkainen ja sinisilmäinen, kovin erinäköinen kun N. Äiti tokaisi salissa mun olevan varsinainen leijonaäiti,  ja koin suurta ylpeyttä. Tämä lapsi oli sylissäni koska minä halusin taistella ja uskoa meihin. Selvisin raskausajasta ja vieläpä synnytyksestä. Koin kaiken kovin voimauttavana! Korjaava synnytyskokemus kun vertaa Nuutin syntymään, mikä oli todella raskas kaikinpuolin.  

Vietin vauvan kanssa sairaalassa neljä päivää, mikä tuntui hyvältä, sillä sain keksittyä vain vauvaan ja itseeni. Siihen että maito alkaisi laskea ja sain levätä samalla tutustuen uuteen tulokkaaseen. Hän onkin varsin rauhallinen tapaus, vähintäänkin yhtä helppo kun isoveljensä. Isoveli on myös ottanut pikkuveikan hienosti siipiensä suojaan ja on selkeästi ylpeä tittelistään. Toki pientä huomionhakuisuuttakin on ollut havaittavissa, mutta onneksi minulla on hyvä tukiverkosto ja auttavia käsiä Nuutin hoidon suhteen. Joka päivä joku on käynyt meitä katsomassa ja hieman auttelemassa. Ei voi kun olla kiitollinen tästä kaikesta! <3

Vajaa 50cm ja 3,8kg puhdasta kultaa

Kotona

Pikaisia kuulumisia täältä vauvapesästä. Ylimääräistä aikaa ei tunnu kellosta löytyvän tällä hetkellä että edes konetta ehtisi avata! Viihdyttiin sairaalassa viisi päivää, mutta kokonaisuudessaan olin siellä sen kuusi päivää. Synnytys oli aivan mieletön, todella voimauttava kokemus kun vertaa N:n syntymään. En olisi voinut olla tyytyväisempi valintaani vaihtaa toiseen synnytyssairaalaan. Maito nousi 3. Pvänä synnytyksestä ja sitä tulee niin paljon että olen jopa alkanut luovuttamaan sitä synnärille! Vauvan paino on noussut kohisten syntymän jälkeen.:) Oma paino on myös tullut kivasti alaskäsin. Keräsin +15kg, josta jäljellä istuu tällä hetkellä 4kg. Ei huono! 

Arki on lähtenyt rullaamaan ja N on ottanut vauvan hienosti vastaan. Toki pientä mustasukkaisuutts on ilmassa kun äiti ei repeä joka paikkaan juuri sillä sekunnilla kun N haluaisi. Mutta eiköhän tämä tästä ala suttaantumaan, tai tasaantumaan. Kyllä on kädet täynnä töitä, mutta univelkaa ei ole eikä mieliala ole matalalla lainkaan. Päinvastoin, tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan. Niin kiitollinen kaikesta tästä. Mun ihanat pojat.<3

Kirjoittelen synnytyskertomusta kun ehdin sekä muita fiiliksiäni.

Pikkuveli on täällä

Hän saapui tänään. Ihana, ihana pieni poikani. N:n pikkuveli. Meidän uusi perheenjäsen, joka on niin suloinen ja rakastettava tummatukkainen ruttunaama!<3 

Vointimme on loistava olosuhteisiin nähden. Palaam asiaan kun tuntuu taas siltä, nyt jatkan vauvatuprussa leijumista.

Rv 41+3

Huomenta. Täällä ollaan aamukahvilla ja kello on kuuden pintaan. Karmea yö takana, sillä oli niin kuuma. Helteitä on nyt riittänyt usean päivän ajan, joten asunto on kuin sauna. Olen nukkunut pätkittäin ja huonosti, mut no can do. Tänään on siis päivä kun suuntaan nokkani Äpolille taas, menen tällä kertaa yksin. Mun pitää olla paikalla jo ysin jälkeen, ja matkaan menee 1,5h. Vanhempani onneks tulee mun luo, joten ei tarvii Nuuttia raahata ite mihinkään. N nukkuu yleensä muutenkin lähemmäs kymmentä, joten en tiedä raskinko herättää sitä edes lähtiessäni vaikka mieli tekisikin. Enhän tiedä otetaanko mut nyt osastolle vaiko ei. Ärsyttää oikein tää "tietämättömyys".

Kätilökin oli jotenkin huvittunut mun kysyessä että koska VIIMESTÄÄN mut otettas käynnistykseen. Kyllä mua hieman tää välimatkakin stressaa tän tukalan olon lisäks nyt. Eikä huvita jos pitää kolme kertaa käydä tällä viikolla reissu kaupungissa. Bensoihin kun menee aina se 40e ja polimaksuakin tulee 35e joka käynnistä, eli ei oo ilmasta lystiä. Huoh...

No näihin tunnelmiin. Lievää menkkajomottelua on alavatsalla, mutta njäh. Ei merkkejä sen kummemmin tulevasta synnytyksestä. Turhautunut ja tympääntynyt kuvaa varmaan nyt oloa parhaiten. 

Palataanpa asiaan kun ollaan viisaampia. 

Rv 41+0

Noniin, oliskohan vika raskausviikko meneillään?!! Eilen soiteltiin Äpolilta että maanantaina EKAAN yliaikaiskontrolliin, niitä kun on olemassa kuulemma useampia, sillä odotellaan rauhaksiin että vauva lähtis syntymään. No ei tuu tapahtuun sanon minä. :D Epäkypsää kohdunkaulaa kun ei haluta lähteä sörkkimään. Mikähän mun kehossa on "vikana" kun se ei kypsytä sitä kohdunkaulaa?? Mulla on tullut sitä limatulppaa jonkin verran, mutta senkin tulo on nyt hiipunut lähes kokonaan viime päivinä. :( Hieman arvelluttaa tää yliajalla oleminen, onhan vauvalla varmasti turvallista edelleen kohdussa jne. Mut viisaammathan ne näitä päätöksiä puolestani tekee. 

Mun vanhemmilla on myös vika lomaviikko ensi viikolla, joten nyt todella nostaa päätään myös stressi siitä, kuka hoitaa Nuuttia kun lähden synnyttämään. Jos en siis saa lasta ulos ensi viikon aikana. Eikä pelkästään se ulos saaminen, vaan meneehän siellä sairaalassakin päiviä sen jälkeenkin! Mun vanhempi siskohan oli tosiaan täällä 2,5 vkoa ja lähti viime sunnuntaina kolmen viikon reissuun ulkomaille, hän ei siis päässyt mukaan synnytykseen. Nuorempi siskoni on heinäkuun alussa lähtenyt  Etelä-Suomeen omien töidensä vuoksi. Mulla ei edelleenkään ole niitä hyviä ystäviä kotipaikkakunnalla jotka voisivat hoitaa Nuuttia/joiden kanssa Nuutti olisi niin sinut että voisi olla tyyliin yötäkin. Eikä kyllä ole oikeastaan muuallakaan enää. Sampan luonakaan N ei ole ollut ikinä yötä, joten sekin on hienosti poissuljettu ajatus! 

Kyllähän tässä jostain aina saa stressinpoikasta aikaiseksi. Saisi masamyöhänen nyt vaan alkaa harkitseen sitä synnytystapahtumaansa, täällä käydään kärsimättömiksi ja mamma on ainakin ihan ylikypsä henkisesti. <3