25. Heinäkuuta maanantaina minulle oli varattuna kontrolliaika äitipolille. Lähdin matkaan yksin autolla luullen palaavani vielä hautomaan kotiin. Elettiin raskausviikkoja 41+3 ja olin jo todella tuskastunut olotilaani, noille viikoille kun sattui vielä todella raskaita hellepäiviä, mitkä ei todellakaan tehneet olostani hehkeää tai helppoa. Musta tuntui raskauden loppua kohden kun tekisin hidasta kuolemaa suoraan sanoen, en jaksanut edes kyykätä saatikka mennä lattialle N:n kanssa leikkimään. Olin turhautunut ja tympääntynyt kun koin olevani aika poissaoleva N:llekkin.
Yllätyksekseni kontrollikäynnillä lääkäri totesi sisätutkimusta tehdessään kohdunkaulan olevan kypsä käynnistämiselle, ja voisin jäädä vaikka saman tien osastolle. Olin ihan äimänkäkenä ja henkisesti valmistautunut takaisin kotiinlähtöön. Ehtona toki oli pahoin pelkäämäni ballongin asennus, sen asettaminen edellisessä käynnistyksessä kun oli suorastaan ihan karmeaa tuskaa, kipua ja kyyneliä. Lääkäri vakuutteli jälleen ettei sen asettaminen tuntuisi miltään - varsinkaan nyt kun kohdunkaula on kypsä. Noh, tottakai suostuin mutta kädet kylmänhikisinä puristin sängynlaidasta ja odotin pahinta saapuvaksi. Turhaan odotin, sillä en totisesti tuntenut tällä kertaa yhtikäs mitään sitä asettaessa!! Siis olin ihan varma ettei lääkäri edes asettanut sitä oikealle paikalle kun se ei kertakaikkiaan tuntunut miltään. Uskomatonta...
Toimenpiteen jälkeen hyppäsin tunniksi käyrille ja sen jälkeen sain lähteä kaupungille odottelemaan supistuksia. Olisin toki voinut jäädä myös huoneeseen makaamaan, mutta mulla ei ollut mitään tuntemuksia niin ajelin keskustaan. VIRHE! Keskipäivän ruuhkassa niitä supistuksia sitten alkoikin satelemaan, olihan siinä kiva ajella sitten kohti kauppakeskusta! Puuskuttelin ja pääsin ostarille, sinnikkona päätin käydä vielä Kapp Ahlissa hakemassa itselleni housut joihin mahtuisin mahdollisen synnytyksen jälkeen. Nappasinpa lähtiessä vielä Piknikistä salaatinkin kun sairaalan lounasaika oli tietysti juuri mennyt. Mahdoin tosin olla huvittava näky mahani kanssa, sillä supistuksia sateli parin minuutin välein kestoltaan minuutin-puolitoista, eikä niiden aikana todellakaan voinut liikkua saatikka puhua. :D Kurvasin nopeasti takaisin sairaalalle ja mietin miten pääsisin mahdollisimman nopeasti omaan huoneeseeni kärvistelemään. Sinne päästyäni supistukset alkoivat pikku hiljaa vaimenemaan, kolmessa tunnissa ne loppuivat tyystin. No eipä siinä, olinkin aika väsynyt ja otin ihan täysin levon kannalta vielä niin voidessani. Supistuksia tuli todella harvakseltaan illan aikana ja mietinkin vaan kuinka paska käynnistysmenetelmä tuo ballonki onkaan. :D No väärässäpä olin jälleen senkin asian suhteen..
Aamulla heräsin hyvin nukkuneena, tai niin hyvin kun sairaalasängyssä voi nukkua. Menin klo 7 aikaan vessaan ja samalla käynnillä tuli supistus, jonka aikana ballonki pullahti ulos. Kätilö tuli vähän jälkeen tutkimaan ja totesti että olen semmoiset nelisen senttiä auki. WOW, oli se mitä ekana ajattelin. Siis miten se on mahdollista kun ei koe minkäänmoista kipua?! Nuuttia synnyttäessä kun olin neljä senttiä auki huusin tyyliin hoosiannaa synnytyssalissa ja rukoilin kaikkia kivunlievityksiä. No en tiedä, mutta mitään en juuri tuntenut kyllä! Seuraavaksi odoteltiin noin klo 9 tienoille ja sain siirtyä synnytyssaliin. Näihin aikoihin myös äitini tuli paikalle, sillä hän halusi olla tukenani, mikä osoittautui jälkeenpäin ajatellen todella hyväksi asiaksi.
Salissa kohtasin gynen joka sitten puhkaisi kalvot klo 10 ja jäätiin odottelemaan mahdollisia supistuksia. Minua hoiti myös kaikkien aikojen herttaisin nuorehko naiskätilö Titta, siis niin ihana ihminen! Kuinka tärkeä rooli kätilöllä synnytyksessä onkaan! Titta selvitti kuinka homma mahdollisesti etenee, kertoi olevansa käytettävissäni ilta seitsemään saakka ja tekevänsä kaikkeni sen eteen että hommat menee niinkuin niiden kuuluukin. Olin siis turvallisissa käsissä. Seuraavan tunnin aikana supistuksia ei piirtynyt käyrään ollenkaan, aloitettiin siis oksitosiinitipalla, jota tulisi nostaa noin puolen tunnin-tunnin välein jos mitään ei tapahtuisi. Klo 11:30 synnytys katsottiin alkaneeksi kun alkoi todenteolla supistella. Tässä kohden kävin jälleen mielessäni läpi kuinka hulluja me naiset ollaankaan kun pistetään itsemme siihen pisteeseen tietoisesti jne jne. :D Supistuskivuthan olivat suorastaan tukkaa nostattavan järeitä, kuinka vuodet pyykivätkin nuo tunnemuistot pääkopasta?!
Ensin toki kokeiltiin lämpimät jyväpussit, mutta aika pian siirryttiinkin ah, niin ihanaan ilokaasuun! Tunsin ainakin hetken ajan olevani voittaja kun siedin supistuksia sen avulla, ja aika hyvin siedinkin, sillä selvisin sellaiset kolmisen tuntia kunnes olin valmis ottamaan epiduraalin. Harmi vaan, että epiduraali tuli liian myöhään! Klo 16 olin saanut epiduraalin (minkä laitto meni mallikkaasti, vaikkakin tuntui ikuisuudelta!) ja anestesialääkäri selvitti kuinka se alkaisi puolessa tunnissa vaikuttamaan. No eipä ehtinyt vaikuttaa, avauduin seuraavan 45min aikana sellaiset neljä senttiä, ja se kyllä tuntui! Epiduraalin laittamisen jälkeen ihana Titta lähti evästauolle, mutta jouduin pian hänet keskeyttämään. Tunsin kun tuli ponnistamisen tarve, se vanha tuttu järjetön ponnistamisen tarve. Tämän jälkeen soitin kelloa ja tuntui ikuisuudelta että Titta on salissa. Hänen saapuessaan karjaisin että nyt on pakko työntää ja hän karjaisi takaisin että nyt pidätät! :D Seuraavaksi paikalle laukkasi joku toinen kätilö avustamaan ja kuulin kun Titta tokaisi hänelle että "toi äskönen oli sitten eka ponnistus ja lapsi on melkein ulkona" Seuraavat kolme minuuttia Titta joutui hidastamaan lapsen ulostuloa, sillä olisin tosiaan ekalla ponnistuksella syössyt lapsen maailmaan, ja tämän seurauksena olisin kuulemma saattanut aika pahasti revetä. Muutama ponnistus piti siis "pidätellä", mikä tuntui tosiaan aika maailman hirveimmältä asialta tuossa tilassa, mutta lopulta lapsi päästettiin tulemaan ja voi hyvää päivää jälleen kerran sitä helpotuksen tunnetta! Ponnistusvaiheeksi kirjattiin neljä minuuttia, neljä! Nuuttia yritin vääntää maailmaan lähes tunnin! Vaikkakin koin tällä kertaa ponnistusvaiheen hirveämmäksi kuin N:sta (tai sitten aika on haalistanut kipumuistoja..), niin oli synnytys kaikenkaikkiaan niin uskomattoman helppo verraten N:n syntymään, että en ollut uskoa tapahtunutta.
Synnytys kesti viitisen tuntia yhteensä ja olin ihan voimissani sen jälkeen. En saanut minkäänmoisia repeämiä tai nirhaumia ja olotila alapäässä normalisoitui aikalailla vuorokaudessa! Hyppäsin synnytyspöydältä suihkuun, puin vaatteet ylle ja sain paijjata ihanaa vauvaani salissa melkein kolmatta tuntia. Äitini läsnäolo synnytyksessä oli merkittävä. Hän oli todella tuki ja turva mitä silloin tarvitsin, ja mistä jäin N:n synnytyksessä paitsi. Äiti kellotti supistusvälejä ja minä vedin sen mukaan ilokaasua, äiti tarjosi juotavaa, paranteli asentoa, silitteli, piti kädestä, rohkaisi heikoimmalla hetkellä. Teki kaiken sen mitä tarvitsin ja enemmän. Kun sain pojan syliini, tuntui etten voinut lakata itkemästä onnesta. Olin niin onnellinen että kaikki meni hyvin ja selvittiin. Sain terveen poikalapsen, joka on ihan uskomattoman kaunis ja mun ikioma. Tummatukkainen ja sinisilmäinen, kovin erinäköinen kun N. Äiti tokaisi salissa mun olevan varsinainen leijonaäiti, ja koin suurta ylpeyttä. Tämä lapsi oli sylissäni koska minä halusin taistella ja uskoa meihin. Selvisin raskausajasta ja vieläpä synnytyksestä. Koin kaiken kovin voimauttavana! Korjaava synnytyskokemus kun vertaa Nuutin syntymään, mikä oli todella raskas kaikinpuolin.
Vietin vauvan kanssa sairaalassa neljä päivää, mikä tuntui hyvältä, sillä sain keksittyä vain vauvaan ja itseeni. Siihen että maito alkaisi laskea ja sain levätä samalla tutustuen uuteen tulokkaaseen. Hän onkin varsin rauhallinen tapaus, vähintäänkin yhtä helppo kun isoveljensä. Isoveli on myös ottanut pikkuveikan hienosti siipiensä suojaan ja on selkeästi ylpeä tittelistään. Toki pientä huomionhakuisuuttakin on ollut havaittavissa, mutta onneksi minulla on hyvä tukiverkosto ja auttavia käsiä Nuutin hoidon suhteen. Joka päivä joku on käynyt meitä katsomassa ja hieman auttelemassa. Ei voi kun olla kiitollinen tästä kaikesta! <3
Vajaa 50cm ja 3,8kg puhdasta kultaa
Mikä ihana, kaunis pieni ihminen. Ja sinä olet upea ja rohkea nainen. Onnea paljon <3
VastaaPoistaKiitos<3
PoistaOi apua, mennyt ihan ohi tämä pikkupojun saapuminen! Valtavasti onnea koko perheelle! :)
VastaaPoistaKiitos :D <3
PoistaLämpimät onnittelut koko perheellenne!
VastaaPoistaKiitos<3
PoistaOi mikä postaus. Tuli vedet silmiin! Oot kyllä niin pirun vahva nainen et hattua nostan!! :)
VastaaPoista<3
PoistaMitä teille kuuluu? Miten arki kahden pienen kanssa on sujunut? Kuulumisia kaipaan!! <3
VastaaPoista