Rv 23+4

Se jokin odottamaton "käänne" tapahtui, se mitä en olisi kuvitellut enää tapahtuvan. 

Vauvan isä otti työsähköpostiini yhteyttä, pyytäen minua pian ottamaan häneen yhteyttä. Olen siis estänyt hänet ihan joka paikasta lokakuun lopun jälkeen. Facetime, whatsapp, facebook, puhelut jne jne. Meillä on Ruotsissa sama työnantaja, sillä hänkin on hoitoalalla, joten hän oli löytänyt sitä kautta työsäpöni. Ovelaa. Ilmeisesti "hätä" keinot keksii!

Lähetin hänelle whatsapp viestin mistä kiikastaa moinen lähestyminen. 

Hän oli pahoillaan viimeisestä. Niin, siitä puolen vuoden takaisesta, jolloin hän toivotti minulle kylmästi "Good luck!". Yea, right. Hän oli kuulemma yrittänyt joulukuun puolivälin jälkeen ottaa minuun yhteyttä, tuloksetta. Oli kuulemma jo aikeissa kirjoittaa kirjettä. Hah. En tiedä uskoisinko vaiko en. En tiedä oikeastaan enää mihin uskoa. Joka tapauksessa, olin kuulemma ollut hänen mielessään joka päivä. No ehkä normi-ihmistä tällainen pienehkö luuranko kaapissa saattaisikin ahdistaa, jos siitä kukaan läheinen tai ystävä ei kenties tiedä mitään. Minulla sentään ei ole lähipiirissäni salattavaa. Olen sanonut asiat niinkuin ne ovat, ja elänyt seurausten mukaisesti. 

Viestiketju oli pitkäkin. Hän oli nöyrä ja vaikutti aidosti olevansa pahoillaan. Olen silti täysin varpaillani, enkä aio edelleenkään ruinata yhdenkään miehen perään. Nyt on aika, jolloin jonkun ihan muun on ruinattava minun perääni, jos sikseen. Selviän kuitenkin vallan mainiosti itseksenikin, eikä minua kiehdo mitkään huoltajuuskiistat sitten pätkän vertaa. Lisäksi olen lopen kyllästynyt siihen, että joudun jakamaan lapsiani, mutta kukaan ei huoli minua tällaisena kuin olen. 

Hän on kuitenkin tietoinen tilastani, voinnistani ja asian laidasta. En ole vihainen, mutta äärimmäisen pettynyt häneen. Hän tietää sen ja on pahoillaan. Mitäpä muuta tässä voi. Tekojaan ja sanojaan ei voi ottaa takaisin, niiden kanssa on elettävä. Päivä kerrallaan, on edelleen mottoni. Mihinkään en ole rynnimmässä ja vaalin omaa perhettäni ylitse kaiken. En tunne häntä oikeasti, en tiedä mitkä hänen motiivinsa lopulta voivat olla. 

Nyt palaan taikinakulhojen kimppuun, jotta nämä synttärit saadaan kunnialla ohitse..

3v kestit

N:lla oli 3vee synttärit, jotka tosin jatkuvat vielä tänään. Kahviteltiin mun isovanhempien kanssa ja huomenna tulee S:n puolen perhe, sekä EHKÄ itse isikin. Hän kun ei ollut varma jaksaako aamuvuoron jälkeen. Ei kai siinä, poika odottaa isiä kovasti mutta saapa nähdä miten on sitten se jaksamisen laita. Jaksaako miellyttää lastaan hänen syntymäpäiviensä kunniaksi. (HUOH.)

Mun taidonnäytteeni. :D N:n toiveissa oli autokakku.

Onnea rakkaimmalleni, kolmevuotiaalleni.

Nuutti täyttää tänään kolme vuotta. Aika on mennyt niin nopeaan, että sitä ei käsitäkkään. Ennen lapsen syntymää kaikki oli kuin hidastetusta filmistä. No nyt on asiat toisin ja elämäni on sisältöä täynnä - onneksi! Sain lapsen rakastamani ihmisen kanssa aikanaan, josta olen ikihyviksi kiitollinen. Paljon on kolmessa vuodessa tapahtunut: on menty pohjalle, mutta myös noustu sieltä pinnalle. Tällä hetkellä koen olevani niin vahvoilla henkisesti, että en edes suostuisi painumaan takaisin pohjalle. Saan lapsistani sellaista voimaa, mitä en voi ikinä mistään muualta saada tai löytää. <3 <3

Paljon onnea synttärisankarilleni, rakkaimmalle Nuutilleni! 

Viimeiset kolme vuotta elämästäni ovat olleet ne parhaimmat kevyesti. Ne kaikista antoisimmat, palkitsevimmat ja opettavaisimmat. Koen olevani tänä päivänä aikuinen, sillä äitiys on tehnyt minusta sellaisen. Ei tee kipeää ottaa tätä kaikkea vastuuta yksin harteilleni, päinvastoin. Pelottavaa edes ajatella miten tyhjä elämäni ilman Nuuttia olisi ollut. Minä halusin äidiksi ja sain sellaiseksi tulla. Se oli puhtaasti unelmieni täyttymys, sillä tunsin niin vahvaa tarvetta tulla äidiksi. 

Lupaan aina ja ikuisesti olla Nuutin rinnalla. Ei ole asiaa mikä tulisi väliimme. Haluan olla se tuki ja turva hänelle aina ja ikuisesti. Pelkkä Nuutin syntymäpäivän ajatteleminen kolme vuotta takaperin saa kyynelet kihoamaan silmiini, niin mullistava se päivä oli elämässäni. En tiennyt että sellaisia rakkauden tunteita on olemassakaan. Ja vasta nyt ymmärtää kaiken sen, mitä äidit selittävät rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Se on jotain, mitä ei voi verrata mihinkään muuhun.

Äiti rakastaa sinua Nuutti enemmän kuin mitään muuta, nyt ja aina. <3

Rakenneultrassa

Eilenhän se sitten koitti, suuren suuri päivä! <3

Vauva on tutkimusten mukaan terverakenteinen, eloisa, pieni poika. Enpä voisi olla kiitollisempi tästä kaikesta mitä minulle annetaan.

Kuva: Pinterest.

Rv 21+6

Tulin vaan jänskäämään huomista päivää. Oon vihdoin taittanut neljän yön putken ja huomenna on "jouluaatto", kun mennään sairaalaan rakenneultraan. Tai minä menen ja äiti plus N tulevat mukaan, mutta sovittiin että itse ultraan meen yksin. Olen odottanut sitä kuin kuuta nousevaa, vaikka en ole malttanut olla töissä vilkaisematta meidän akuutin ultralla vaavia. Viimeksi toissa yönä vilkaisin ja arvatkaas, olin kyllä niin selkeästi nyt näkevinäni hippelin. :') Meillä on N:n kanssa ollut jo pitkään pojalle sopiva nimikin tiedossa ja ollaan oikeastaan puhuteltukkin vaavia sillä nimellä koko ajan. :D Jännitystä ilmassa siis.. Kyllä se sukupuolen tietäminen jollain tavalla vaan konkretisoi sitä vauvaa, kumma kyllä. 

Vauva jumppaa ja liikkuu tosi paljon masussa, välillä tuntuu et nahka repee! Mut kyllä mamma pärjää, kunhan pieni voi vaan hyvin. <3 En malta odottaa kesää ja vauva-aikaa, mun "vauvakuume" on heräillyt vasta ihan viime aikoina henkiin uudelleen. Kyllä se luonto tekee tehtävänsä näköjään senkin asian suhteen, onneksi. En epäile pätkääkään enää etten tuntisi samoin tätä pientä kohtaan, miten tunsin N:a kohtaan hänen syntyessään. Olen etuoikeutettu jos ja kun saan kokea sen kaiken tavallaan uudelleen. Eikä sillä ole väliä vaikka olen yksin, on se musta silti ihan yhtä ihmeellistä. 

Työt puolestaan aiheuttavat mulle draamaa ja stressiä. Meillä on työyhteisössä eräs veemäinen akka suoraan sanoen, joka on ottanut mut silmätikukseen. Se on jatkuvasti pomon puheille viemässä jokaista kollegaa vuorollaan ja nyt on ilmeisesti mun vuoro. Kaikenlaisesta turhasta sitä ihminen voikin alkaa taikinoimaan asioista, ihan kun mulla ei olisi tarpeeksi yksityiselämässäni. Ja tämä henkilö on vielä siihen mun yksityiselämäänkin halunnut sotkeutua, sanon vaan että törkeää. Mua ei tosin "pelota" mitenkään tämä pomon puheille meneminen, sillä en ole tehnyt mitään väärää eikä kukaan potilas ole ollut vaarassa. Tämä henkilö vaan sattuu olemaan todella vaikea persoona ja olen vahvasti sitä mieltä, että hänellä on henkisiä ongelmia. Mut kaikkea turhaa sitä joutuukin.. Plah. 

Mukavaa loppuviikkoa toverit. xoxo

Henkinen sydämen pysähdys

Me koettiin hieman liian jännittäviä hetkiä eilettäin! N meni mun vanhempien luona tonkimaan astiakaappia ja löysi sieltä ilmeisesti mielenkiintoisen putelin, sillä päätti ihan maistaa sitä. Normisti N ei ole tehnyt moisia typeryyksiä, mutta eihän pieni lapsi voi tietää mitä missäkin pullossa on! Kyseessä oli siis hyvin vahva, emäksinen myrkky Clorin. N:lla oli varmaan janokin ja pullon löytyessä meni huikkaamaan siitä. Pullossa oli 1/3 suunnilleen jäljellä ja ilmeisesti pullosta holahti kunnon suullinen, sillä huomasin käynnissä olevan tapahtuman pari sekunttia liian myöhään ja ehdin paikalle kun riepu nielaisi suullisen. Lapsella ei ilmeisesti ole kovin harjaantunutta reaktiota sylkäistä tuollaisessa tilanteessa koko suullista ulos. Menin totaalisen paniikkiin ja aloin puskea hysteeristä itkua kun äitini nappasi N:n syliin. Äitini on siis ammatiltaan (onneksi) ensihoitaja, ja osasi toimia paljon järkevämmin kuin minä! 

N alkoi mennä tulipunaiseksi naamasta ja kakoa ahdistuneesti. Myrkky korvensi varmasti kurkkua ja vatsaa hirmuisesti!:((( Äitini juotti välittömästi maito-kermaseosta perään ja N onneksi suostuikin sitä juomaan jopa pari desiä! Silti suu haisi todella voimakkaasti kloritille ja N voi huonosti. Lapsesta tuli outo, veltto ja pahoinvoiva, joka vetäytyi sohvalle makaamaan. Soitin itse heti myrkytyskeskukseen, ja sieltä ohjeistettiin vaan seuraamaan tilannetta ja juottamaan ensiapuna "jotain nestettä" kunhan se ei ole hiilihapollista. Oksettaa lasta ei kuulemma saa. Ruotsissa ohejeistetaan juottamaan maitoa ja mielellään rasvaista kermaa / öljyä sen mukana, sillä ne jotenkin neutralisoivat/laimentavat ja rasva sitoo ainetta tms. Tämän tiesi äitini.. En sietänyt odotella kuitenkaan mitään pidempää seurailua vaan soitin hätäkeskukseen ja he lähettivät ambulanssin. Mutta tässä tulee se kauhein kohta: Koska me asutaan täällä Lapin kairassa, niin saimme odottaa ambulanssia 2,5h!!! Jos lapsi olisi ollut tajuton, kouristeleva tms vielä vakavampaa, niin me olisimme olleet kirjaimellisesti kusessa. Ennuste olisi ollut todella huono. Sairaalaan kun on matkaakin vielä 120km. :'(( Elin todellisia kauhunhetkiä kuten voitte kuvitella. Mietin kaikki vaihtoehdot läpi ja sen pahimmankin. En ole pystynyt tapahtuman jälkeen nukkumaan. Olen tällä hetkellä ollut pari vuorokautta hereillä, sillä eilen sairaalasta päästyämme jouduin lähtemään yövuoroon. Ja toinen yö olisi tiedossa, joten nyt olisi parempi jos pystyisin lepäämään...

Sairaalaan päästyämme N tutkittiin ja hänen vointinsa onneksi koheni, eikä huonontunut. Tilanne oli kuitenkin vakava, ja lääkäri sanoi että pienikin  määrä kyseistä ainetta voi syövyttää limakalvoja ruokatorvessa ja vatsalaukussa. Tästä olisi seurannut sitten tähystystä ja mitä kaikkea toimenpidettä... N sanoi voivansa huonosti vielä illalla ja yöllä kun päästiin lastenosastolle tarkkailuun. Hän kuitenkin joi nestettä vaikkei ruokaa suostunutkaan syömään. Seuraavana päivänä päivällä hän alkoi olla oma itsensä ja päästiin iltaa kohden kotiin. Pissaa onneksi tuli ja kakkakin lopulta, mikä haisi ihan järkyttävälle myrkylle! Yhh. Mun pieni reppana, siis ihan hirveää. Omassa kotonani joka ikinen myrkkyputeli on N:n saamattomissa korkealla kaapissa. Toki tämä oli kauhea kauhea erehdys ja äitini potee hirmu huono omaatuntoa tästä. Hänellä kun oli jäänyt pullon turvakorkki kaiken lisäksi auki, joten siksi N sai sen auki heti.

Mutta Luojalle kiitos kaikki on nyt hyvin! Selvittiin suunnilleen sydämen pysäyttävällä slaagilla ja säikähdyksellä. Myös Sampalta riitti hieman sympatiaa, sillä hän vei meidät eilen kotiin sairaalasta. Hän siis asuu paikkakunnalla jossa sairaala sijaitsee. Se oli helpotus, sillä olin ihan rättipoikkiväsynyt, tunsin oloni nuhjuiseksi ja surulliseksi. Ei tarvinnut sitten huolehtia kyytejä, ja toki N oli super iloinen nähdessään isin. Meillä on onneksi ihan hyvät välit nykyään S:n kanssa, siis asialliset. Nuutti -keskeiset. Kiitos siitäkin. Automatkalla soi Sannin "Me ei olla enää me", jota kuunneltiin vaivautuneena. Muistan kun huudatin sitä aikanaan sydänsuruissani, se oli juurikin se biisi kun erottiin. Kerroin S:lle myös tilanteeni, että saan pian vauvan ja että lapsen isä ei tahtonut tätä kanssani. S ei ollut kuullut, mutta suhtautui tapansa mukaan täysin tunteita näyttämättä. Kuin se olisi ollut "onpa kaunis päivä tänään" -tokaisu. Mutta samapa tuo, se on kerrottu ja sillä siisti. Onhan hänen tavallaan hyvä tietää asia kuitenkin. 

Huoh.. Nyt menen makoilemaan ja miettimään tulisiko uni. Ja muistakaa ottaa kaikki varman päälle ja pistää joka ikinen myrkky lasten ulottumattomiin. Kolmevuotiaskin voi olla niin hömelö että tekee mitä mieleen juolahtaa..

Rv 20+2

Tänään N meni isänsä luo kolmen viikon tauon jälkeen. Poika aloitti eilen ettei halua lähteä isälleen, mutta läksi sitten onneksi ihan tyytyväisenä kun maanittelin sen matkaan. Mua suruttaa ajoittain S:n välinpitämättömyys vanhemmuuteensa. Minä teen kaikkeni ja hän tekee mitä kehtaa. Suurimmaksi osaksi elän ihan sinut tilanteemme kanssa, mutta välillä sitten en. Tänään tuli itku kun poika lähti ja tyhjyys laskeutui taloon. Vollotin sitten tovin itsekseni ja surin tätä kaikkea. Onneksi N palaa kohta kotiin, silloin ei ehdi liikoja taas miettiäkkään.

Ehkä nää tunteet ajoittain eskaloituu kun tää nykyinenkään tilanteeni ei mistään helpoimmasta päästä ole, mitä vanhemmuuden jakamiseen tulee. Yritän vaan pysyä tasapainossa ja pitää arjen raiteillaan, olla ajattelematta liikoja. Mielestäni olen onnistunutkin alun shokkivaiheen jälkeen säilyttämään balanssini, enkä todellakaan haikaile tämän masuvauvan isän perään pätkääkään. Pidän häntä lähinnä läpimätänä munapäänä, jolla ei vaan oo enää mitään asiaa meidän elämäämme. Mulla ei hänen kanssaan ollut sellaista historiaa mitä S:n kanssa, jonka kanssa jaoimme sängyn ja paljon muuta useamman vuoden ajan. Mun ja S:n viha-rakkaussuhde, en ikinä oikein uskonutkaan sen kestävyyteen. Tai viimeisellä yrittämällä halusin kyllä uskoa, mutta se ei vaan riittänyt enää. 

Joka kerta silti kirpaisee nähdä S. Nousee muistoja pintaan, jonka jälkeen ne muistot pitää upottaa uudelleen. Usein se on sellainen kaiho, että kaipaa sen kosketusta, tuoksua ja läheisyyttä. Muuta en juuri siltä kaipaa, ja meidän juttuhan perustuikin pitkään pelkkään fyysisyyteen. Kaikki muu oli ihan täyttä paskaa. Minä valitin ja S ei välittänyt mistään, oli vaan välinpitämätön idiootti. Mut kyllä se rakastella osasi, parhaiten kuin kukaan muu mun kokeilemistani miehistä. Ha.

Nyt on vaan hyvä olla yksin. En ois aiemmin kuvitellut sanovani näin, tässä elämäntilanteessa, mutta en vaan yksinkertaisesti kaipaa ketään. Tiedän selviäväni arjesta kahden lapsen kanssa. Ja jos välillä tuntuu etten selviä, nojaan turvaverkkooni, joka on lähellä. Olen omistautunut äitiydelle jo pian neljän vuoden ajan, se on mun juttu. Kaikki muu on vaan toissijaista kun siihen verrataan. Lisäksi olen vahvasti sitä mieltä, että mun lapsiluku on tän pirpanan jälkeen täysi, enkä halua sellaista kumppania, joka rakentelee vielä pilvilinnojaan. Siinä mielessä oon katkeroitunut, että mun pilvilinnat on romuttunut, enkä usko että niitä saa kukaan kaksilahkeinen enää sen ehyemmäksi. Tää saa olla tarpeeksi ehyttä mulle, mun kaksi täydellistä lasta, joiden eteen lupaan tehdä kaikkeni. <3