Meillä menee hyvin, mutta menköön!

Onko siellä ruudun takana enää ketään?

Olen tosiaan jättänyt bloggailun taka-alalle. Elämä kulkee niin omaa rataansa tätä nykyä että bloggailu ei ole enää kiinnostanut. Arkeni täyttää lapset, työ, harrastukset ja rakkaus. Ajatella! Sekin vielä. Olen korviani myöten rakastunut erääseen lappilaiseen mieheen. Voisi sanoa että taisi tosiaan olla rakkautta ensisilmäyksellä, kerrankin. Tein aiemmin oman retken pohjoiseen. Löysin itseni tanssilattialta vaihtaen ensisuudelmaa Stigin Roy Orbisonin soidessa taustalla tilanteeseen osuvilla lyriikoilla. Sain turvallisen saaton hotellihuoneeni ovelle pikkuyön tunteina sekä sylin johon käpertyä ja herätä tyytyväisenä aamulla. Myhäilevät katseet aamupalapöydässä eivät jääneet siihen. Aamupalapöytä on vaihtunut kotoisampaan, arkisempaan, myös lasten sorinan täyttävään. Hän ei tätä pelkää, enkä minäkään.

Suurimmaksi osaksi pyöritän arkeani edelleen yksin. Miehellä on koti ja työ toisaalla, tunturissa. Haaveilen voivani siirtyä poikien kanssa sinne, ehkäpäs. Pyörttelen mielessä monenlaisia ajatuksia ja vaihtoehtoja. Elämäntilanteeni on tasapainoinen. Jos joku olisi sanonut kolme vuotta sitten täysin sirpaleiselle Minulle, että anna ajan kulua, löytyy vielä joku erityinen, joka kokoaa sirpaleen kerrallaan ja liimaa ne yhteen. Sitä olisi ollut vaikea uskoa, mutta onneksi en missään vaiheessa menettänyt uskoani parempaan huomiseen! Osaisinko arvostaa tätä hetkeä näin suuresti jos en olisi mennyt läpi harmaan kiven? Tiedän että pärjään yksin, olen siinä liiankin hyvä. Silti se, että vierellä on oma rakas, on parempaa kuin se mitä olen kokenut. Se että joku hyväksyy ja haluaa minut ja pienen perheeni juuri tällaisena, on parasta mitä tiedän.

Pienelle pikkuveljelle joka täyttää kesällä kaksi, tehtiin eilen pieni operaatio sairaalassa. Olemme viimeisen talven olleet hirmuisessa sairaskierteessä hänen kanssaan. Toimenpide oli päiväkirurginen ja toivomme että siitä on vihdoin apu epätoivoiseen kierteeseen. Oma rakkaani pudotteli tunturista luoksemme, jotta minun ei tarvinnut lapsen kanssa lähteä sairaalaan yksin. Hän vietti 12h mukisematta lastenosaston käytävillä notkuen. Vastaanotti väsyneen lapsen heräämöstä joka kädet ojossa tahtoi hänelle syliin. Kulki taaperon perässä ihmetellen asioita, ojenteli pikkuiselle pillimehua ja piti huolta. Hoitajan puhutellessa häntä isäksi häntä hymyilytti ja hän nyökytteli hoitajalle hyväksyväisenä. Tämä kaikki sai sydämeni pakahtumaan, joku joka haluaa välittää meistä. Pitää tätä pikkuista kuin omanaan. Hän sai toki minut hämmentynään käytöksellään jo itsessään, mutta silläkin kun ei alkanut oikaisemaan hoitajan oletuksia.

Saa nähdä mihin tämä rakkaustarina sitten johdattaa. Toivottavasti tulevaisuuteen, jossa on edelleen thtä hyvä olla.

"Kesä"terveiset

Täällä pohoisessa ei varsinaisesti ole kesä, en tiedä onko tulossakaan?!? Mitä pidempään hyttyset pysyvät poissa, sen parempi! Meillä ei ole suurempia kesäsuunnitelmia, josko syksysuunnitelmia kylläkin. Minä nimittäin sain kun sainkin vakituisen työpaikan!  Tunne on huikea, sillä olin murehtinut jo jonkin aikaa miten käy, kun tipahdan kotihoidontuelle. Nyt ei moisesta tarvitse onneksi huolia. Aloitan syyskuun alussa työt. Se on kolmivuoroa, mutta ainakin se on kannattavaa talouden kannalta. Olen ylpeä itsestäni, sillä onnistuin saamaan äitiyslomalla ollessani vakituisen työn. Tämä on oikeasti iso asia yksinhuoltajalle. Olen hurjan kiitollinen ja mielissäni alkamassa töihin. Tiedossa on tasaisen tappavaa yh-arkea hiihtäen työn, päiväkodin ja kodin väliä. Mutta eipä tässä muutakaan vaihtoehtoa ole, joten nautitaan siitä sitten!:))

Meidän vaaville tuli juuri kymmenisen kuukautta ikähaitariin, pian juhlitaan yksivuotispäivää! Hän on juuri oppinut nousemaan tukea vasten seisomaan ja yrittää haparoiden ruveta kävelemään. Sanavarastossa on ainoastaan "äittä" ja sitä hän hokee mielellään. Niin ihana, iloinen napero kuten isoveljensäkin. Olen onnistunut imettämään näihin päiviin, mutta nyt viimeisen viikon aikana pikkuveli ei enää ole viihtynyt rinnalla, vaan saa hirmuiset raivarit aina kun olen päiväsaikaan yrittänyt tarjota. Yöllä kyllä sitten viihtyy pari-kolmekin kertaa! Miten ihmeessä pääsisin nuista yöheräilyistä?? Hän on nukkunut omassa sängyssään kuukauden päivät, vaan yöllä on otettava sitten kuitenkin viereen kun herää. Olen hieman väsynyt jo nuista yöheräilemisistä ja haluaisin saada ne katkottomiksi kun aloitan pian työtkin. Ollaan siis siirrytty nyt osittaisimetykselle ja olen turvautunut myös korvikkeeseen. Osittain olen helpottunut, ettei tarvitse olla vilauttamassa rintaa tämän tästä. Jotenkin itsestäkin tuntuu että on ihan hyvä aika vähän lopetella. Vaikka toki olen valmis jatkamaan lapsentahtisesti. 

En ole viime aikoina deittaillut ketään, olen antanut asian olla. Tuntuu edelleen ihan hyvältä olla vaan yksikseni ja kyllä sekin aika varmasti tulee kun tosissaan tahtoo toisen vierelleen. Ehkäisy-asian olen kuitenkin hoitanut jo hyvissä ajoin, sillä hankin itselleni kuparikierukan muutama kuukausi aikaa. Minulle tarjoutui hyvä mahdollisuus se asentaa kun asuinkuntani tarjoaa ensimmäisen kierukan ilmaiseksi. Harkitsin useamman kuukauden otanko sen vai enkö, sillä olin lukenut ja kuullut riittävästi kauhutarinoita. Halusin lisäkis hormonittoman vaihtoehdon, joten päädyin kupariseen versioon. Enkä voisi olla tyytyväisempi! Jännitin asettamista turhaan, sillä se ei tuntunut itsestäni miltään. Vuotoa seurasi noin viikon päivät menkkojeni päälle, mutta mitään oireita/vatsakipuja tms. ei ole esiintynyt muutakuin menkkojen yhteydessä. Toivottavasti kierukka jatkaa olemassaoloaan yhtä hyvin kuin tähänkin asti vielä vuosia eteenpäin. :) Onko muilla kokemuksia kuparikierukasta?

Nyt mun pitäisi alkaa pistämään kotia järjestykseen. Sain N:n aamulla matkaan isänsä luo ja vaavi nukkuu päiväuniaan. Ollaan Sampan kanssa jopa keskusteltu että N alkaa olla yhtä yötä hänen luonaan nyt kesän aikana. Vielä N ei ole suostunut mutta mietiskelee asiaa. Toivottavasti se lähtisi rullaamaan ja pian hän voisi viettää isällään joka toinen vkonloppu. Siltä osin yhteistyömme on entisellään, meillä on asialliset välit ja kykenemme varsin hyvin sopimaan N:n asiat. Pikkuveljen isästä puolestaan ei ole kuulunut pihaustakaan ja hyvä niin.

Tästä on hyvä aloittaa jälleen uutta sivua elämässäni. Odotan syksyä innolla ja nostatan itselleni autokuumetta. :D Nykyinen autoni tuossa katsastettiin ja maksettiin vakuutuksia talvella taas vuodeksi etiäpäin, joten ensi vuoden alussa saan alkaa hankkimaan himoitsemaani parempaa autoa.

Mukavaa kesää kaikille!

Minne meni kahdeksan kuukautta?

Niinpä, sitä olen miettinyt tänään, nimittäin pikkuveljelle pyörähti tänään kahdeksan kuukautta ikämittariin. Uskomatonta miten nopeesti aika nykyään kuluukaan! Me myös vasta juhlittiin Nuutin nelivuotis syntymäpäiviä Ryhmä hau-teeman mukaisesti, voitte kuvitella kuinka onnesta soikea hän oli täyttäessää "jo neljä vuotta!". On kuulemma jo iso ja vahva poika. Aivan ihana tapaus, mun sydän pakahtuu kun ajattelenkin häntä. On sopeutunut myös superhyvin tähän uuteen elämäntilanteeseen ja pikkuveli on maailman rakkain (heti äidin jälkeen kuulemma). :)

Nelivuotis synttäreille ei tosin "saatu" Samppaa mukaan. Edellisvuonna Samppa tuli äitinsä ja mumminsa kanssa syntymäpäiviä kahvittelemaan, tänä vuonna hän olikin Thaimassaa kuukauden lomalla. Sittemmin hän palasi maisemiin jopa kahdeksi viikoksi ja lähti uudelleen kuukaudeksi Thaimaahan. Imoitti kevyesti pari viikkoa aikaa tuodessaa Nuutin kotiin, että "ai niin, haen taas Nuuttia joskus, lähden reissuun". Kuulin hänen mummoltaan myöhemmin hänen lähteneen takaisin toiselle puolen maailmaa. Nice. Onneksi kaikkia ei tuo vastuu pahemmin paina! En osaa enää pukea edes sanoiksi sitä, kuinka mua oikeasti ottaa päähän se miehen retale. Siispä vaikenen tästä nyt.

Oon tehnyt elämästäni myös mukavan kiireistä, ihan vaan arkisilla jutuilla, ystävien näkemisillä ym. Eipähän ehdi turhia murehtia, ja illalla on aina väsy. Vauva viihtyy tosin edelleen tiiviisti äidin vieressä yöt ja on tissillä mielensä mukaan, eli useamman kerran yössä! xO Voin kertoo, että siitä yötissittelystä mielellään voisin luopua. En vaan oo vielä löytänyt keinoa. Kaksi yötä yritin väkinäisesti vauvaa nukuttaa omaan sänkyynsä, mutta se oli niin hirveää, että luovutin kolmantena yönä. Vauva oli todella levoton ja joudun pomppaamaan jatkuvasti pinnasängyn ja oman sänkyni väliä. Äähhh! 

Työjutut on edelleen ihan auki. Turha odotella täältä nykyiseltä paikkakunnalta mitään mielekästä duunia, entiseenkään en ole hihkumassa takaisin Ruotsiin. Minulla on vireillä jotain liittyen siis tulevaisuudensuunnitelmiini, mutta en ole valmis sitä juuri nyt jakamaan, ehkäpä sitten myöhemmin. 

Mutta vihjeenä sen verran, että unelmia kohti mennään. <3

Kevättä kohti

Täällä ollaan, on tainnut tulla pieni blogitauko. Olen menettänyt kiinnostukseni kirjoitella elämästäni. Kiva kuitenkin, kun osa oli kaipaillut kuulumisia. Meidän pieni täyttää tässä kuussa puoli vuotta. Aika on totisesti liitänyt. Lapsen isästä ei ole kuulunut pihaustakaan ja elomme kolmistaan on sujunut hyvin. Olen tyytyväinen ettei hän ole hankaloittanut elämäämme, vaan kunnioitti "sopimustamme". En olisi voinut luottaa häneen kaiken sen jälkeen, koen että tein keväällä oikean ratkaisun torjuessani hänet. Lapsi näyttää pitkälti isältään, siitä ei ole kahta sanaa. Ihana, söpö lapsi on hän. Luonne on kovin erilainen mitä isoveljellä, pienempi näyttää tunteensa voimakkaasti ja hän ei ole yhtä nauravainen kuin isoveljensä ikäisenään. Meidän perheessä kuuleekin vitsiä siitä, kuinka pikkuveli ei ole mikään tyhjännauraja. Hienosti on myös kasvanut pelkällä tissimaidolla näihin päiviin, todellakin potra poika on. Nyt on aloiteltu maistelemaan kiinteitä, mutta huonosti menee niiden osalta.

Me ollaan pysytty terveinä, Nuutti on kotihoidossa minulla edelleen ja olen yrittänyt luoda meidän päiviin rutiineja jotta isovelikin viihtyisi. En sano että tämä aika pikkuveljen syntymän jälkeen olisi ollut helppoa, välillä kaikkea muuta. Imetyskin lähti niin hurjalla kohinalla käyntiin kotiinpäästyä, että luovutin yhteensä 25 litraa maitoa sairaalallekkin ekojen kolmen kuukauden aikana! Olin todella helpottunut kun lapsi syntyi heinäkuussa, se valtava fyysinen helpotus ensinnäkin ja arki sai alkaa. Suurimpien endorfiinien laantuessa kuukausien kuluessa myös väsymys ja muut negatiiviset tunteet saivat otetta minusta. Vauva nukkui ensimmäiset kolme kuukautta todella hyvin, sittemmin yöt ovat melko katkonaisia ja vauva viihtyy arviolta kuusi kertaa yön aikana tissillä. Välillä siis päivät tuntuvat melko harmailta ja pelkkä ulkona käyminen ja ruuanlaitto tuntuvat pakkopullalta. Ajoittain tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Ihan kuin räpiköisin jossain lammikossa naamallani eikä kukaan halua auttaa. No asian laita nyt ei ihan täysin ole noin, toki vanhempani auttavat mitä töiltään ja harrastuksiltaan ehtivät, mutta suurimmaksi osaksi pyöritän tätä palettia täysin yksin. Ja vaikka lapset vievät ajatuksia muualle, poden aika valtaisaa yksinäisyyttä ajoittain. Nuutti on mummolassa välillä yökylässä, mutta tuntuu että silloin varsinkin tulee se yksinäisyys kun jää vaan vauvan kanssa kotiin. Välillä mikään ei tunnu hyvältä, ei edes "oma aika" yksin. 

Olen alkanut käymään kuntosalilla kahdesti viikossa niin, että äitini tulee silloin hoitamaan poikia. Kaipa se on hyvä asia, kun tuntuu etten saa itsestäni mitään irti. Tähän mennessä olen siis muutaman kuukauden ajan pakottanut itseni kirjaimellisesti siihen. Jos salille sattuu muitakin ihmisiä, ahdistaa hirmuisesti. Kaipa minua vaivaa nyt jokin suuren suuri epävarmuus, sillä raskaus ei ainakaan parantanut ulkomuotoani. Siihen kun lisää kaiken edellä mainitun, olo on tosiaan varsin väljähtänyt suurimmaksi osaksi. En nyt sano että olisin masentunut, mutta alakuloinen. Syytän osaksi myös talven kaamosta, että en koe olevani pirteä. 

Ystäväni kanssa joulun alla juteltuani pakotin itseni myös tinder-kahville erään kolmikymppisen miehen kanssa. Ajattelin, että pakko ottaa härkää sarvista, jotta en nostata tätä miesvihaani liiaksi korvieni välissä. On haastavaa järjestää edes pientä kahvitteluhetkeä ilman lapsia, mutta olen näin muutaman kerran tehnyt. En tiedä, jostain syystä en tunne mitään. Tämä mies on mukava ja komeakin, ja hänellä on yksi lapsi. Ja ilmeisesti kiinnostunut, vaan en tunne mitään. Kaipaan ehkä halausta ja sitä, että joku sanoisi vielä joskus, että kelpaan tällaisena kuin olen. Nyt kuitenkin tuntuu että ei musta ole mihinkään, hyvä kun tämän hullunmyllyn pyöritykseen kotona. Itku pääsee usein, mutta silloin kun saan sitä "omaa aikaa". Olen muutaman kerran saanut kuulla vanhemmiltani, että koska olen tähän leikkiin lähtenyt, niin se leikki on kestettävä. En siis halua purnata heille ajoittaisesta ahdistuksestani enempää. 

Joka päivä olen kiitollinen terveistä lapsistani, meillä menee ihan hyvin. Yritän ajatella myös omaa hyvinvointiani ja olen alkanut liikkua ja syödä terveellisemmin. Haluan mennä kesää kohti ja päästä tästä kaamoksesta ja loputtomista lumitöistä & uunin lämmittämisestä.  En ole ajatellut vielä mitään työsuunnitelmia, olen kesän yli kotona lasten kanssa. Me mennään päivä kerrallaan, yritän nauttia tästä ajasta, sillä eihän sitä voi tietää vaikka tämä vauva olisi se viimeinen minun osaltani.

Kirjoittelin synnytyskertomusta monena päivänä, kun yllättäen aina jompi kumpi pojista on vailla äitiä, tai sitä kuuluisaa äidin omaa aikaa ei vaan enää ole. Toki olen päässyt viimeisen pian neljän viikon aikana kahdesti yksin kauppaan ja kerran yksin ulkosaunomaan, kunnes olen palannut todellisuuteen. Ja kyllä, se yksinäinen kauppareissu on tuntunut luksuslomalta, kuin olisin yksinäinen sinkku - tosin sen hetken vain! Heh.. Kiva illuusio, mutta jälleen todellisuudessahan omista lapsistaan ei mistään hintaa luopuisi. 

Tuntuu että pää on niin kiireinen tämän kotiarjen pyörityksen ja vähäisten unien vuoksi, että unohtelen älyttömiä JA älyttömästi asioita. Tuntuu että päivät menee hirmuisella vauhdilla, hyvä että perässä pysyy. Aikalailla tämä kotona oleminen on mennyt niiden rutiineiden pyörityksessä, mutta sekään ei suju niin ongelmitta kun aikuisia on yksi, lapsia kaksi ja tahtipuikkoa heiluttaa se kolmiviikkoinen vauva. Olen siis kokenut haastavaksi saada arjen rullaamaan, mutta nyt alkaa jo hieman helpottaa. Toki tiesin ettei se arki ainakaan helpotu toisen lapsen myötä, mutta maistuupahan ainakin enemmän elämälle. Vauva nukkuu suht hyvin öisin eikä nyt suurempia ole itkeskellyt. Hän on rintamaidolla kasvanut hienosti ja olen päässyt äidinmaidonluovuttajaksikin asti näillä maitomäärilläni. Maidon pumppaaminen vie myös helposti parituntisen yhteensä päivästäni "pahimpina päivinä", kun rinnat on koko ajan ihan pakissa!  

Ylimääräisiltä stresseiltäkään ei tässä ole vältytty, sillä sosiaaliturva/raha-asiani eivät vieläkään niin sanotusti pelitä toisen valtion osalta, ja olen joutunut joka välissä niitäkin setvimään puhelimitse ja vaatimaan rahoja jotka minulle kuuluu. Todella TODELLA surkeaa ja turhauttavaa. En minä perhettäni pahoitteluilla valitettavasti elätä, vaan haluan ne vanhempainpäivärahat ym tililleni! Toisekseen olen päässyt jälleen tukkanuottasille kuntamme lastenvalvojan kanssa, joka yrittää astua ylitseni siinä että lapsen isyys tunnustettaisiin. Valitettavasti hän ei sitä pääse tekemään kun en ole paljastanut isän nimeä - tietenkään! Mutta olen saanut todella törkeää palvelua hänen osaltaan ja kertonut tästä myös hänelle. Asia on edelleen kesken, sillä minun tulee toimittaa joku vapaamuotoinen lausunto hänelle asiasta jne, jonka perusteella hänen tulisi keskeyttää isyyden tunnustus. Luulin alunperin että tämäkin asia olisi harvinaisen selvä, sillä kumpikaan vanhemmista ei halua isyyttä tunnustaa, mutta eipä sekään mennyt sitten niinkun oli kuvitellut. Saa nähdä minkälaisen souvvin hän saa tästäkin aikaiseksi, mielenkiinnolla odotan. Olen selkeästi joku ongelmamagneetti mitä tulee byrokratiaan.

Tässä hieman tunnelmoita täältä kaaoksen keskeltä siis, eiköhän ne asiat ala suttaantumaan. Jos ei parempaan niin ainahan ne näyttää voivan mennä huonompaan suuntaan! :D Mutta lippu on korkealla ja johan tässä on niin tottunut itsensä puolustelija, että ihan sama mitä tulee eteen niin se kohdataan. 

Synnytyskertomus

25. Heinäkuuta maanantaina minulle oli varattuna kontrolliaika äitipolille. Lähdin matkaan yksin autolla luullen palaavani vielä hautomaan kotiin. Elettiin raskausviikkoja 41+3 ja olin jo todella tuskastunut olotilaani, noille viikoille kun sattui vielä todella raskaita hellepäiviä, mitkä ei todellakaan tehneet olostani hehkeää tai helppoa. Musta tuntui raskauden loppua kohden kun tekisin hidasta kuolemaa suoraan sanoen, en jaksanut edes kyykätä saatikka mennä lattialle N:n kanssa leikkimään. Olin turhautunut ja tympääntynyt kun koin olevani aika poissaoleva N:llekkin. 

Yllätyksekseni kontrollikäynnillä lääkäri totesi sisätutkimusta tehdessään kohdunkaulan olevan kypsä käynnistämiselle, ja voisin jäädä vaikka saman tien osastolle. Olin ihan äimänkäkenä ja henkisesti valmistautunut takaisin kotiinlähtöön. Ehtona toki oli pahoin pelkäämäni ballongin asennus, sen asettaminen edellisessä käynnistyksessä kun oli suorastaan ihan karmeaa tuskaa, kipua ja kyyneliä. Lääkäri vakuutteli jälleen ettei sen asettaminen tuntuisi miltään - varsinkaan nyt kun kohdunkaula on kypsä. Noh, tottakai suostuin mutta kädet kylmänhikisinä puristin sängynlaidasta ja odotin pahinta saapuvaksi. Turhaan odotin, sillä en totisesti tuntenut tällä kertaa yhtikäs mitään sitä asettaessa!! Siis olin ihan varma ettei lääkäri edes asettanut sitä oikealle paikalle kun se ei kertakaikkiaan tuntunut miltään. Uskomatonta... 

Toimenpiteen jälkeen hyppäsin tunniksi käyrille ja sen jälkeen sain lähteä kaupungille odottelemaan supistuksia. Olisin toki voinut jäädä myös huoneeseen makaamaan, mutta mulla ei ollut mitään tuntemuksia niin ajelin keskustaan. VIRHE! Keskipäivän ruuhkassa niitä supistuksia sitten alkoikin satelemaan, olihan siinä kiva ajella sitten kohti kauppakeskusta! Puuskuttelin ja pääsin ostarille, sinnikkona päätin käydä vielä Kapp Ahlissa hakemassa itselleni housut joihin mahtuisin mahdollisen synnytyksen jälkeen. Nappasinpa lähtiessä vielä Piknikistä salaatinkin kun sairaalan lounasaika oli tietysti juuri mennyt. Mahdoin tosin olla huvittava näky mahani kanssa, sillä supistuksia sateli parin minuutin välein kestoltaan minuutin-puolitoista, eikä niiden aikana todellakaan voinut liikkua saatikka puhua. :D Kurvasin nopeasti takaisin sairaalalle ja mietin miten pääsisin mahdollisimman nopeasti omaan huoneeseeni kärvistelemään. Sinne päästyäni supistukset alkoivat pikku hiljaa vaimenemaan, kolmessa tunnissa ne loppuivat tyystin. No eipä siinä, olinkin aika väsynyt ja otin ihan täysin levon kannalta vielä niin voidessani. Supistuksia tuli todella harvakseltaan illan aikana ja mietinkin vaan kuinka paska käynnistysmenetelmä tuo ballonki onkaan. :D No väärässäpä olin jälleen senkin asian suhteen..

Aamulla heräsin hyvin nukkuneena, tai niin hyvin kun sairaalasängyssä voi nukkua. Menin klo 7 aikaan vessaan ja samalla käynnillä tuli supistus, jonka aikana ballonki pullahti ulos. Kätilö tuli vähän jälkeen tutkimaan ja totesti että olen semmoiset nelisen senttiä auki. WOW, oli se mitä ekana ajattelin. Siis miten se on mahdollista kun ei koe minkäänmoista kipua?! Nuuttia synnyttäessä kun olin neljä senttiä auki huusin tyyliin hoosiannaa synnytyssalissa ja rukoilin kaikkia kivunlievityksiä. No en tiedä, mutta mitään en juuri tuntenut kyllä! Seuraavaksi odoteltiin noin klo 9 tienoille ja sain siirtyä synnytyssaliin. Näihin aikoihin myös äitini tuli paikalle, sillä hän halusi olla tukenani, mikä osoittautui jälkeenpäin ajatellen todella hyväksi asiaksi.

Salissa kohtasin gynen joka sitten puhkaisi kalvot klo 10 ja jäätiin odottelemaan mahdollisia supistuksia. Minua hoiti myös kaikkien aikojen herttaisin nuorehko naiskätilö Titta, siis niin ihana ihminen! Kuinka tärkeä rooli kätilöllä synnytyksessä onkaan! Titta selvitti kuinka homma mahdollisesti etenee, kertoi olevansa käytettävissäni ilta seitsemään saakka ja tekevänsä kaikkeni sen eteen että hommat menee niinkuin niiden kuuluukin. Olin siis turvallisissa käsissä. Seuraavan tunnin aikana supistuksia ei piirtynyt käyrään ollenkaan, aloitettiin siis oksitosiinitipalla, jota tulisi nostaa noin puolen tunnin-tunnin välein jos mitään ei tapahtuisi. Klo 11:30 synnytys katsottiin alkaneeksi kun alkoi todenteolla supistella. Tässä kohden kävin jälleen mielessäni läpi kuinka hulluja me naiset ollaankaan kun pistetään itsemme siihen pisteeseen tietoisesti jne jne. :D Supistuskivuthan olivat suorastaan tukkaa nostattavan järeitä, kuinka vuodet pyykivätkin nuo tunnemuistot pääkopasta?! 

Ensin toki kokeiltiin lämpimät jyväpussit, mutta aika pian siirryttiinkin ah, niin ihanaan ilokaasuun! Tunsin ainakin hetken ajan olevani voittaja kun siedin supistuksia sen avulla, ja aika hyvin siedinkin, sillä selvisin sellaiset kolmisen tuntia kunnes olin valmis ottamaan epiduraalin. Harmi vaan, että epiduraali tuli liian myöhään! Klo 16 olin saanut epiduraalin (minkä laitto meni mallikkaasti, vaikkakin tuntui ikuisuudelta!) ja anestesialääkäri selvitti kuinka se alkaisi puolessa tunnissa vaikuttamaan. No eipä ehtinyt vaikuttaa, avauduin seuraavan 45min aikana sellaiset neljä senttiä, ja se kyllä tuntui! Epiduraalin laittamisen jälkeen ihana Titta lähti evästauolle, mutta jouduin pian hänet keskeyttämään. Tunsin kun tuli ponnistamisen tarve, se vanha tuttu järjetön ponnistamisen tarve. Tämän jälkeen soitin kelloa ja tuntui ikuisuudelta että Titta on salissa. Hänen saapuessaan karjaisin että nyt on pakko työntää ja hän karjaisi takaisin että nyt pidätät! :D Seuraavaksi paikalle laukkasi joku toinen kätilö avustamaan ja kuulin kun Titta tokaisi hänelle että "toi äskönen oli sitten eka ponnistus ja lapsi on melkein ulkona"  Seuraavat kolme minuuttia Titta joutui hidastamaan lapsen ulostuloa, sillä olisin tosiaan ekalla ponnistuksella syössyt lapsen maailmaan, ja tämän seurauksena olisin kuulemma saattanut aika pahasti revetä. Muutama ponnistus piti siis "pidätellä", mikä tuntui tosiaan aika maailman hirveimmältä asialta tuossa tilassa, mutta lopulta lapsi päästettiin tulemaan ja voi hyvää päivää jälleen kerran sitä helpotuksen tunnetta! Ponnistusvaiheeksi kirjattiin neljä minuuttia, neljä! Nuuttia yritin vääntää maailmaan lähes tunnin! Vaikkakin koin tällä kertaa ponnistusvaiheen hirveämmäksi kuin N:sta (tai sitten aika on haalistanut kipumuistoja..), niin oli synnytys kaikenkaikkiaan niin uskomattoman helppo verraten N:n syntymään, että en ollut uskoa tapahtunutta. 

Synnytys kesti viitisen tuntia yhteensä ja olin ihan voimissani sen jälkeen. En saanut minkäänmoisia repeämiä tai nirhaumia ja olotila alapäässä normalisoitui aikalailla vuorokaudessa! Hyppäsin synnytyspöydältä suihkuun, puin vaatteet ylle ja sain paijjata ihanaa vauvaani salissa melkein kolmatta tuntia. Äitini läsnäolo synnytyksessä oli merkittävä. Hän oli todella tuki ja turva mitä silloin tarvitsin, ja mistä jäin N:n synnytyksessä paitsi. Äiti kellotti supistusvälejä ja minä vedin sen mukaan ilokaasua, äiti tarjosi juotavaa, paranteli asentoa, silitteli, piti kädestä, rohkaisi heikoimmalla hetkellä. Teki kaiken sen mitä tarvitsin ja enemmän. Kun sain pojan syliini, tuntui etten voinut lakata itkemästä onnesta. Olin niin onnellinen että kaikki meni hyvin ja selvittiin. Sain terveen poikalapsen, joka on ihan uskomattoman kaunis ja mun ikioma. Tummatukkainen ja sinisilmäinen, kovin erinäköinen kun N. Äiti tokaisi salissa mun olevan varsinainen leijonaäiti,  ja koin suurta ylpeyttä. Tämä lapsi oli sylissäni koska minä halusin taistella ja uskoa meihin. Selvisin raskausajasta ja vieläpä synnytyksestä. Koin kaiken kovin voimauttavana! Korjaava synnytyskokemus kun vertaa Nuutin syntymään, mikä oli todella raskas kaikinpuolin.  

Vietin vauvan kanssa sairaalassa neljä päivää, mikä tuntui hyvältä, sillä sain keksittyä vain vauvaan ja itseeni. Siihen että maito alkaisi laskea ja sain levätä samalla tutustuen uuteen tulokkaaseen. Hän onkin varsin rauhallinen tapaus, vähintäänkin yhtä helppo kun isoveljensä. Isoveli on myös ottanut pikkuveikan hienosti siipiensä suojaan ja on selkeästi ylpeä tittelistään. Toki pientä huomionhakuisuuttakin on ollut havaittavissa, mutta onneksi minulla on hyvä tukiverkosto ja auttavia käsiä Nuutin hoidon suhteen. Joka päivä joku on käynyt meitä katsomassa ja hieman auttelemassa. Ei voi kun olla kiitollinen tästä kaikesta! <3

Vajaa 50cm ja 3,8kg puhdasta kultaa

Kotona

Pikaisia kuulumisia täältä vauvapesästä. Ylimääräistä aikaa ei tunnu kellosta löytyvän tällä hetkellä että edes konetta ehtisi avata! Viihdyttiin sairaalassa viisi päivää, mutta kokonaisuudessaan olin siellä sen kuusi päivää. Synnytys oli aivan mieletön, todella voimauttava kokemus kun vertaa N:n syntymään. En olisi voinut olla tyytyväisempi valintaani vaihtaa toiseen synnytyssairaalaan. Maito nousi 3. Pvänä synnytyksestä ja sitä tulee niin paljon että olen jopa alkanut luovuttamaan sitä synnärille! Vauvan paino on noussut kohisten syntymän jälkeen.:) Oma paino on myös tullut kivasti alaskäsin. Keräsin +15kg, josta jäljellä istuu tällä hetkellä 4kg. Ei huono! 

Arki on lähtenyt rullaamaan ja N on ottanut vauvan hienosti vastaan. Toki pientä mustasukkaisuutts on ilmassa kun äiti ei repeä joka paikkaan juuri sillä sekunnilla kun N haluaisi. Mutta eiköhän tämä tästä ala suttaantumaan, tai tasaantumaan. Kyllä on kädet täynnä töitä, mutta univelkaa ei ole eikä mieliala ole matalalla lainkaan. Päinvastoin, tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan. Niin kiitollinen kaikesta tästä. Mun ihanat pojat.<3

Kirjoittelen synnytyskertomusta kun ehdin sekä muita fiiliksiäni.