Tänään N meni isänsä luo kolmen viikon tauon jälkeen. Poika aloitti eilen ettei halua lähteä isälleen, mutta läksi sitten onneksi ihan tyytyväisenä kun maanittelin sen matkaan. Mua suruttaa ajoittain S:n välinpitämättömyys vanhemmuuteensa. Minä teen kaikkeni ja hän tekee mitä kehtaa. Suurimmaksi osaksi elän ihan sinut tilanteemme kanssa, mutta välillä sitten en. Tänään tuli itku kun poika lähti ja tyhjyys laskeutui taloon. Vollotin sitten tovin itsekseni ja surin tätä kaikkea. Onneksi N palaa kohta kotiin, silloin ei ehdi liikoja taas miettiäkkään.
Ehkä nää tunteet ajoittain eskaloituu kun tää nykyinenkään tilanteeni ei mistään helpoimmasta päästä ole, mitä vanhemmuuden jakamiseen tulee. Yritän vaan pysyä tasapainossa ja pitää arjen raiteillaan, olla ajattelematta liikoja. Mielestäni olen onnistunutkin alun shokkivaiheen jälkeen säilyttämään balanssini, enkä todellakaan haikaile tämän masuvauvan isän perään pätkääkään. Pidän häntä lähinnä läpimätänä munapäänä, jolla ei vaan oo enää mitään asiaa meidän elämäämme. Mulla ei hänen kanssaan ollut sellaista historiaa mitä S:n kanssa, jonka kanssa jaoimme sängyn ja paljon muuta useamman vuoden ajan. Mun ja S:n viha-rakkaussuhde, en ikinä oikein uskonutkaan sen kestävyyteen. Tai viimeisellä yrittämällä halusin kyllä uskoa, mutta se ei vaan riittänyt enää.
Joka kerta silti kirpaisee nähdä S. Nousee muistoja pintaan, jonka jälkeen ne muistot pitää upottaa uudelleen. Usein se on sellainen kaiho, että kaipaa sen kosketusta, tuoksua ja läheisyyttä. Muuta en juuri siltä kaipaa, ja meidän juttuhan perustuikin pitkään pelkkään fyysisyyteen. Kaikki muu oli ihan täyttä paskaa. Minä valitin ja S ei välittänyt mistään, oli vaan välinpitämätön idiootti. Mut kyllä se rakastella osasi, parhaiten kuin kukaan muu mun kokeilemistani miehistä. Ha.
Nyt on vaan hyvä olla yksin. En ois aiemmin kuvitellut sanovani näin, tässä elämäntilanteessa, mutta en vaan yksinkertaisesti kaipaa ketään. Tiedän selviäväni arjesta kahden lapsen kanssa. Ja jos välillä tuntuu etten selviä, nojaan turvaverkkooni, joka on lähellä. Olen omistautunut äitiydelle jo pian neljän vuoden ajan, se on mun juttu. Kaikki muu on vaan toissijaista kun siihen verrataan. Lisäksi olen vahvasti sitä mieltä, että mun lapsiluku on tän pirpanan jälkeen täysi, enkä halua sellaista kumppania, joka rakentelee vielä pilvilinnojaan. Siinä mielessä oon katkeroitunut, että mun pilvilinnat on romuttunut, enkä usko että niitä saa kukaan kaksilahkeinen enää sen ehyemmäksi. Tää saa olla tarpeeksi ehyttä mulle, mun kaksi täydellistä lasta, joiden eteen lupaan tehdä kaikkeni. <3
